Aihearkisto: Vuosi 2012

Rikoksen jälkiä Facebookissa

Dekkari ja jokin kiistelty muoti-ilmiö ovat taatusti myyvä yhdistelmä, jota on vaikea tyriä. Kun tapahtumapaikka vielä on Salzburg, jossa käväisin viime elokuussa, houkutus oli vastustamaton, vaikka muutakin lukemista olisi ollut. Salzburg tarjoaa Mozartia, oopperaa ja konsertteja lukuun ottamatta turistille enimmäkseen kauniita maisemia ja ympäristön poikkeuksellisen hyvät vaellusmaastot, mutta kaupungin keskusta on nopeasti katsottu. Kaupungin keskustassa tekemistä aktiivituristille on musiikkia ja paria linnaa sekä museota lukuun ottamatta vähänlaisesti. Siellä näyttäydytään. Muutama murha laiskalla Salzalchilla ja ah niin rauhoittavalla Kapuzinerbergillä antaa ainakin keskustelunaiheita.

Itävaltalainen toimittaja Ursula Poznanski on sommitellut ”Sokeat linnut” –jännärinsä (ilmestynyt 2014) Salzburgiin ja Facebookin (arvelin, ettei tähän tarvita linkkiä) liepeille. Täysin eri paria oleva pariskunta löydetään kuolleina läheisestä metsiköstä, ja virallisen selityksen mukaan mies on ensin kuristanut naisen ja sen jälkeen ampunut itsensä. Salzburgin väkivaltayksikön poliisi Beatrice Kaspary ei kuitenkaan tyydy noin ilmeiseen, kun hän huomaa, että molemmat ovat olleet jäseninä Facebookin runoja lukevassa ryhmässä ja jotkin ryhmän jäsenet tuntevat sairasta viehtymystä kuolema-aiheeseen. Facebookin lisäksi tutkinnassa käytetään muutenkin runsaasti internetiä, josta, kuten jokainen meistä tietää, saattaa löytää aivan mitä tahansa, kunhan osaa etsiä. Tämän arvoituksen ratkaisu löytyy melko kaukaa.

Luettuani tarinan ajattelin jälleen kerran, miten pitkälle ihmisen tekojen seuraukset ulottuvat. Ne ulottuvat odottamattomiinkin suuntiin. Sodan jäljet siirretään vielä seuraaviin sukupolviin. Sodan traumoja puretaan myös Sokeissa linnuissa. Kurainen sää korostaa aiheen vakavuutta ja synkkää tunnelmaa. Valopilkkuja on harvassa.

Koska aihetta katsellaan runojen säkein, kirjassa on runsas valikoima saksalaisella kielialueella tunnettua runoutta, josta suomalaisille tutuimpia nimiä lienevät Rainer Maria Rilke ja Heinrich Heine, mutta joukossa on myös esimerkiksi ranskalainen Charles Baudelaire, joka on tunnettu varsinkin valoisasta ja elämänmyönteisestä asennoitumisestaan. Kirjan nimen kirjailija on ottanut Rilken runosta Seine Hände blieben wie blinde Vögel…, jonka vaikeaselkoisuutta päähenkilökin mutisee. Onneksi teksti on kirjassa suomennettu.

Osa tarinaa on kuvitteellinen Facebook-keskustelu, jota Beatrice valeindentiteetin suojissa hämmentää. Ryhmä on puhelias, ja tässäkin näkyy hyvin se, miten paljon aikaa sosiaalinen media ihmisiltä vie, olkoonkin, että tässä tapauksessa netissä roikkuminen on täyttä työtä. Minulle tulivat toisaalta mieleen kirjeromaanit, joissa tarina joko osin tai kokonaan kerrottiin kirjeissä. Toisten ihmisten kuvitteellisten tekstien lainaaminen on tehokas keino saada sivuhenkilöiden ääni kuuluviin. Tämä oli ensimmäinen lukemani tätä lajia, mutta muitakin on varmasti kirjoitettu tai ainakin tulevaisuudessa kirjoitetaan. Kertomuksen kärkeä ajatellen Facebook saattaa olla temppu, jolla kirjailija yrittää saada enemmän lukijoita mielestään tärkeälle asialle. Taikka sitten vain temppu, mutta onneksi onnistunut temppu. Poznanskin esikoisen jujuna oli geokätköily, ja lukematta kirjaa voi ennakoida, että jännitystä siihenkin saa riittämiin.

Poznanski on niitä kirjailijoita, joille eivät riitä pelkät murhat, vaan mukana pitää olla sekä inhottava esimies että poliisin tavanomaiset perhehuolet ja lopussa  vielä piina aina kuoleman rajoille saakka. Onneksi kirjailija sentään malttaa enimmäkseen keskittyä rikosten ratkaisemiseen. Esimiehellä on muuta ajateltavaa, ja Beatricen eronnut aviopuoliso jää sivuun puolivälissä kirjaa. Lopun tapahtumat taas ovat juonen kannalta perusteltuja. Jotkin kirjan ratkaisut ovat hiukan liian ilmeisiä, ja kun pääpahis viimein löytyy, se ei enää ole suuri yllätys, koska muita sopivia ehdokkaita ei juuri enää ole jäljellä. Kokonaisuuden vuoksi annan tuon kuitenkin anteeksi, enkä jupise enempää.

Luin Anne Mäkelän suomenkielisen käännöksen, joten alkuperäisestä kielestä en osaa mitään sanoa. Käännös on erittäin sujuva ja hyvää suomen kieltä, höysteenä sopivia puhekielisyyksiä kuten ilmeisesti alkuperäistekstissäkin. ”Sokeat linnut” on ehdottomasti keskimääräistä parempi dekkari jo aiheensakin vuoksi.

Mainokset

Paljastuksia ja synninpäästö

Enpä ole juurikaan elämäkertoja lukenut. Nyt tuli luettua kaksi melkein peräkkäin, ja niistä toinen on Stephen Fryn Moab is my washpot – ei, Fry ei varsinaisesti selitä, mikä merkillinen se moab on. Lause on kuitenkin esipuheen mukaan lainattu Psalmista 60, ja suomeksi lause on täsmälleen sama: Moab on minun pesuvatini. Kirjassa hän kuorii itsestään vuosien aikana tarttunutta moskaa ja tunnustaa, että ehkä hän ei kokonaan puhdistunut, mutta tuntee kirjan valmistuttua itsensä vähän vähemmän likaiseksi.  Fryhin tutustumista ei ehkä kannata aloittaa juuri tästä kirjasta, koska Fryn käsitys sopivaisuudesta poikkeaa jossain määrin ainakin siitä, mitä minulle on opetettu. Hilpeää, joskaan ei aivan kevyttä lukemista kuitenkin.

Fry kirjoittaa elämänsä ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta, mutta epäilemättä seuraavatkin kaksikymmentä olisivat omalla tavallaan kiintoisaa luettavaa. Fry syntyi 1950-luvun lopulla keskiluokkaiseen englantilaiseen perheeseen. Fryn isä oli nerokas fyysikko, matemaatikko ja keksijä, ja hänen äitinsä mitä sydämellisin ja rakastavin olento. Fry kuvaa kotiaan ja perhettään, mutta enemmän kouluja ja 1960- ja 70-lukujen vaihteen koululaiselämää. On varsin valaisevaa lukea, miten englantilaisissa sisäoppilaitoksissa elettiin samoihin aikoihin, kun Pariisissa opiskelijat mellakoivat ja Suomessa vallattiin vanhaa Ylioppilastaloa ja vaadittiin opiskelijademokratiaa. Sama maanosa, eri maailmat. Käydessäni Lontoossa 1970-luvun alussa kaupunki vaikutti kaikesta huolimatta ihan sivistyneeltä paikalta.

Pikku-Stephen lähetettiin sisäoppilaitokseen seitsenvuotiaana. Ilmeisesti tämä ei nykyisin ole enää tapana, sillä niin vuolaasti Fry selittää, että siihen aikaan se oli ainoa vaihtoehto. Hän olisi tuntenut itsensä muita huonommaksi, jos hänen olisi täytynyt jäädä kotiin ja käymään kyläkoulua, kun kaikki kaverit lähtivät muualle. Kouluja ja opettajiaan Fry kuvaa hyvin lempeästi ja kauniisti; hän sen sijaan ei käyttäytynyt sen enempää lempeästi kuin kauniistikaan. Jotain hänen ylittämättömistä kolttosistaan selittää kaksi seikkaa. Ensinnäkin hänen ensimmäisen sisäoppilaitoksensa rehtori oli merkinnyt valtakunnallisen tasokokeeseen Fryn tuloksen viereen ”approaching genius” ja ”that bloody explanes everything”. Toiseksi Fryn todettiin myöhemmin kärsivän kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Fry oli parantumaton valehtelija, joka vieläpä nautti valehtelemisesta, hän oli häikäilemätön varas ja hänen kepposensa olivat silkkaa pahantekoa. Lisäksi lääkärit totesivat hänen olevan neljätoistavuotiaana tiedoiltaan ja osaamiseltaan muutaman vuoden edellä ikäisiään, mutta sekä fyysisiltä ominaisuuksiltaan että muulta henkiseltä kehitykseltään vielä enemmän ikäisiään jäljessä.

Fry kertoo, miten hän erään kerran järjesteli koulun urut uudelleen. Urkuja soittavan opettajan tai oppilaan ei tarvinnut valita kesken soiton jokaista äänikerta- ja tehosteyhdistelmää erikseen, vaan yhdistelmät saattoi ohjelmoida etukäteen, jolloin soitettaessa riitti yhden valitsimen painaminen. Fry sotki huolellisesti kaikki ohjelmoinnit mahdollisimman tarkkaan päinvastaisiksi: kun urkuri halusi soittopelin mylvivän ja pauhaavan, pillit piipittivät ja vinkuivat. Kun tarvittiin hiljaisinta pianissimoa, urut puhalsivat kuorolaisten lähimpien rivien hiukset sekaisin.

Musiikille ja sen merkittävyydelle omassa elämässään Fry uhraa lukuisia sivuja. Hän kuvaa musiikillista osaamistaan: I’M NOT EVEN TONE FUCKING DEAF. I’m tone DUMB. Hän ei osaa laulaa. Häneltä puuttuu rytmitaju. Hän ei myöskään soita erityisen hyvin, ainakaan omien sanojensa mukaan. Ennen kaikkea Fry halusi kuulua joukkoon, olla rakastettu. Siksi hänen musiikillinen toistaitoisuutensakin oli niin raskasta: hän ei voinut koskaan yhtyä muiden lauluun, ei soittaa orkesterissa, ei säestää. Sen sijaan melodiat tarttuvat helposti hänen muistiinsa ja hän rakastaa musiikkia yli kaiken. Fry rakastaa erityisesti oopperaa, mikä tietysti saa minut rakastamaan Fryta. Yllätyin jossain määrin viime talvena, kun Teema näytti Kenneth Branaghin ohjaaman Taikahuilun, jonka englanninkielisen tekstin ja dialogin on kirjoittanut Stephen Fry. Melko saavutus rytmitajuttomalta ja koskettavin versio Taikahuilusta, jonka olen nähnyt.

Fry musiikista: ”Music, in the precision of its form and the mathematical tyranny of its laws, escapes into an eternity of abstraction and an absurd sublime that is everywhere and nowhere at once. The grunt of rosin-rubbed catgut, the saliva-bubble blast of a brass tube, the sweaty-fingered squeak on a guitar fret, all that physicality, all that clumsy ‘music-making’, all that grain of human performance, so much messier than the artfully patinated pentimenti or self-conscious painterly mannerism of the sister arts, transcends itself at the moment of its happening, that moment when music actually becomes, as it makes the journey from the vibrating instrument, the vibrating hi-fi speaker, as it sends those vibrations across to the human tympanum and through to the inner ear and into the brain, where the mind is set to vibrate to frequencies of its own making.” Muut taiteet ovat sidoksissa materiaaliseen, joka rajoittaa niitä, mutta musiikin voi jokainen kokea omalla tavallaan, nauttia kuten haluaa: musiikki vie Fryn rajattomaan sensuaaliin ja kyltymättömään iloon ja hurmioon, mutta myös helvetin tuskiin, joita mikään kidutus ei saisi aikaan. Ja saa hänet kirjoittamaan tällaista hupsua kypsymätöntä hölynpölyä, eikä häntä edes nolota.

Tosin koko kirja on kirjoitettu yhtä rönsyillen, assosioiden odottamattomiin suuntiin ja kommentoiden ilmiöitä näennäisen yllättäen. Fry käyttää äidinkielensä kaikkia vivahteita ylätyylistä katukieleen, huoletta sekä ranskaa että latinaa, ja kreikan φύσις (physis) jäi minulta melkein selvittämättä. Keskinkertainen englanninkielentaitoni oli jättää minut pulaan enkä halua ajatella, mitä kaikkea olen ymmärtänyt väärin tai en ole ymmärtänyt ollenkaan. Taas kerran sai nähdä, miten tärkeää on oppia kieltä siellä, missä sitä puhutaan eikä vain oppitunneilla; sekä englanti että ranska ovat pelkkiä sanontoja ja puheenparsia, eikä yksittäisten sanojen ymmärtäminen riitä pitkällekään. Toinen syy vaikealukuisuuteen on lukuisat viittaukset kirjallisuuteen, joka on englantilaisen akateemisen sivistyksen saaneelle arkea, mutta suomalaiselle tuttua vain otsikoina. Fry pudottelee estoitta nimiä: näyttelijöitä, muusikkoja, taiteilijoita ja muuten vain tunnettuja henkilöitä, historiasta ja nykyisyydestä, Hugh Lauriesta ja Emma Thomsonista Boris Karloffiin ja Lord Nelsoniin, tutuimpia mainitakseni.

Musiikintaidottomuuden lisäksi Fryta erotti muista pojista hänen pohjaton inhonsa kaikkea liikuntaa kohtaan. Hän oli hidas ja kömpelö, liikkui koordinoimattomasti, mutta ennen kaikkea hän inhosi ja pelkäsi pukuhuoneita. Vaikka hän oli pitkä poika, hän tuli puberteettiin (omasta mielestään) vuosia myöhemmin kuin muut eikä hän kehdannut näyttäytyä muille. Mikä johdattaakin sujuvasti hänen seksuaaliseen suuntautumiseensa. Fry väittää tienneensä aina olevansa homoseksuaali. Hän on mitään kaihtamatta varastanut opiskelutoveriltaan kuvauksen siitä, Milloin Hän Tiesi: Fry kirjoittaa muistavansa selvästi, miten hän katsoi syntymänsä hetkellä taakseen ja totesi, että tämä oli laitimmainen kerta, kun menin tuosta.

Kirjassa on useita kuvauksia kaksi-kolmetoistavuotiaiden sisäoppilaitospoikien keskinäisistä seksileikeistä, jotka tosin enimmäkseen olivat melko viattomia. Kenen kiero mieli on sulkenut muutaman sata hormonihumalaista poikaa kuukausiksi ja vuosiksi samoihin rakennuksiin, yhteisiin maakuusaleihin, ja antanut heidän päivittäin tavata vain toisiaan ja opettajia, jotka olivat poikkeuksetta miehiä sekä palveluskuntaa, joka tosin oli pääosin naisia, mutta tukevasti kypsässä iässä. On ihme, ettei useamman mielenterveys ole järkkynyt. Vaikka – mistäs me sen tietäisimme.

Hellyttävimpiä kohtia on kuvaus nuoren Stephenin ensi rakkaudesta. Syyslukukauden alussa kouluun tulee uusi poika, vaalea ja kuvankaunis sinisine silmineen. Fryn tunteet Matthewta kohtaan ovat samanlaiset kuin kenen tahansa unohtumattoman ensirakkauden, hillittömästi ilosta ja onnesta syvimpään epätoivoon. Fry muutti rakkautensa kohteen nimen, mutta tämä tunnisti itsensä kirjasta ja otti yhteyttä. Alkujaan Evening Standardissa julkaistussa haastattelussa Fry kertoo ”Matthewn” ja tämän perheen olevan nykyisin hänen hyviä ystäviään ja tapaavansa heitä pari kertaa vuodessa.

Olin ajatellut Stephen Fryta vain näyttelijänä; ensimmäinen tutustuminen taisi olla Wilde-elokuvassa, tietysti Oscar Wildena. En tullut ajatelleeksikaan, että hän lisäksi kirjoittaa. Elämäkerrassaan hän selittää, että hän hahmottaa maailman sanoina, mikä ei liene yllätys. Itse olen oppinut, että ajattelu edellyttää käsitteitä, siis sanoja. Hänen fiktiotaan en ole lukenut, mutta Taikahuilun hieno libretto sai minut lukemaan Moabin, kun se sattui kotona hyllyssä olemaan.

Rakkaudessani Fryihin on pari ryppyä. Hän kertoo olevansa Rowan Atkinsonin hyvä ystävä. Minä inhoan Atkinsonia, joka melkein pilasi 2012 Olympialaisten avajaisissa LSO:n Chariot of Fire -esityksen. Lisäksi Fry tölväisee kirjassaan aika pahasti Terry Pratchettia, joka on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani. Toisaalta, vilkaistuani kommentteja Fryn omasta tuotannosta ymmärrän kyllä syyn: molemmat käyttävät samantyyppisiä käsittelytapoja. He kirjoittavat historiaa uudelleen omasta vinosta näkökulmastaan. Fry itse toteaa, että hänen on vaikea sietää ihmisiä, jotka ovat liian samankaltaisia kuin hän itse.

Nyt lukulistaan täytyy lisätä The Fry Chronicles, seuraavat kaksikymmentä vuotta.

Rikas tyttöraukka

Viimeisimmästä tarinasta on vierähtänyt vuosi, mutta tein unohtumattoman kulttuurimatkan, jonka mielelläni jaan muillekin. Kevätlomallani Venetsiassa poikkesimme tietysti katsomassa Guggenheim-kokoelman. Ensinnäkin jokaisessa lomapaikassa on katsottava kaikki merkittävät museot eikä ainakaan Venetsiassa voi laiminlyödä yhtään taidemuseota, ja toiseksi ajattelin tutustua ajankohtaiseen aiheeseen, vaikka en ole Guggenheim-väittelyyn osallistunutkaan. Kuukautta myöhemmin vilkaisin, mitä Berliinissä Guggenheim-brändin turvin näytetään, ja totesin helsinkiläisten tehneen oikean päätöksen. Venetsiassa ihastuin sekä kokoelmaan että Venierin Leijonapalatsiin niin, että ostin Peggy Guggenheimin omaelämäkerran Out of this Century. Confessions of an Art Addict. Lienee viisainta korostaa, että Peggy Guggenheimin kokoelma on myöhempiä täydennyshankintoja lukuun ottamatta hänen itse keräämänsä, ja hän lahjoitti sen Guggenheim-säätiölle vasta 1969, kymmenisen vuotta ennen kuolemaansa.

Kirjoittajana Peggy Guggenheim ei ole kummoinen, mutta tarvittaisiin vielä paljon huonompi tekijä turmelemaan mielenkiintoisen tarinan. Peggy — jota kaikki näyttävät edelleen nimittävän vain etunimellä — syntyi 1800-luvun lopussa upporikkaaseen amerikanjuutalaiseen teollisuussukuun. Hänen isänsä menehtyi Titanicin haaksirikossa hukattuaan sitä ennen suurimman osan omaisuudestaan Ranskassa; hän mm. asensi Eiffel-tornin alkuperäiset hissit. Sedät eivät kertoneet totuutta Peggyn äidille, vaan antoivat perheen jatkaa ylellistä elämäänsä ja maksoivat laskut itse. Perinnönjaossa he laittoivat joukkoon vähän omiaan, joten Peggy ei joutunut aivan puille paljaille; jostain kaivamani tiedon perusteella ja tehtyäni muutaman laskutoimituksen olen päätellyt, että hän joutui tulemaan toimeen nykyrahassa vaatimattomilla vajaan miljoonan euron vuosituloilla. Perintö oli rahastoitu, eikä hän voinut koskea pääomaan neuvottelematta yrmeiden asianajajien kanssa. Peggy valitti vuosien mittaan yhä useammin rahan puutetta ja oli joissain asioissa myös ilmeisen saita. Hänen taidegalleriansa, Guggenheim Jeune Lontoossa 1930-luvun lopussa ja New Yorkin Art of this Century — johon viitataan myös kirjan nimessä — 1940-luvulla tuottivat enimmäkseen tappiota, vaikka ne olivatkin silloisen nykytaiteen kannalta merkittäviä.

Ostin kirjan, koska odotin siinä kerrottavan taiteesta ja Peggyn kuvaavan ja kertovan keräämästään taiteesta. Vielä mitä, Peggy kirjoittaa varsin epäsovinnaisesta yksityiselämästään pitkään ja perusteellisesti. Hän kuvaa alituisia matkojaan, joita hän teki vuosina 1920—1940 pääasiassa Euroopassa ja enimmäkseen autoillen. Vaikuttaa siltä, että hän vietti suurimman osan ajastaan matkustaen. Hän kuvaa myrskyisää seitsemän vuoden avioliittoaan monitaiteilija Laurence Vailin kanssa: Vail oli paitsi hänen kahden lapsensa isä myös väkivaltainen egoisti, mutta mukana Peggyn elämässä kuolemaansa saakka. Lisäksi hän kuvaa lukuisia suhteitaan kaksikymmentä- ja kolmekymmentälukujen taiteilijoihin, joihin Vail, ”boheemien kuningas” hänet tutustutti. Peggyn rakastajia olivat mm. Yves Tanguy, Marcel Duchamp ja Samuel Beckett sekä Max Enrst, jonka kanssa hän oli lyhyessä avioliitossa. Mielenkiintoisia kuvauksia taiteilijoiden elämästä, mutta olisin mieluummin lukenut analyyttisempää tekstiä heidän taiteestaan.

Kirjasta puuttuu konteksti, vaikka materiaalia on runsaasti, ja Peggy on todennäköisesti kirjoittanut tekstin päiväkirjojensa perusteella. Ainoa kiinnekohta ovat ne ajat, jolloin Saksa miehitti Ranskan ja siihen mennessä Peggyn elämässä oli ehtinyt jo sattua kaikenlaista. Yläluokan joutilaisuutta maailmanpolitiikka ja talouden heilahtelut häiritsivät vasta sitten, kun viisumin saamiseen tarvittiin enemmän kuin yksi puhelinsoitto. Toisaalta yksi Peggyn avomiehistä, Douglas Garman oli kommunisti, ja myös Peggy avusti Englannissa asuessaan brittien kommunistista puoluetta. Kirjassa ei millään tavalla käsitellä tämän aatesuunnan ja Peggyn ja hänen perheensä todellisen elämän välistä ristiriitaa, vaan Peggy kuvaa elämäänsä itsestäänselvyytenä. Peggy toteaa Garmanistakin, että tämä oli sydämeltään vallankumouksellinen, mutta kuului tavoiltaan ja maultaan siihen yhteiskuntaluokkaan, johon oli syntynyt.

Ensimmäisessä esipuheessa amerikkalainen kirjailija Gore Vidal muistelee Peggyn New Yorkin aikoja 1940-luvun alussa ja tätä voisi pitää Peggyn elämän pohjavireenä: … ”ajattelen yhä vieläkin, että jossain New Yorkin sivukadulla on edelleen juhlat ja Anaïs (Nin) on vielä nuori ja elossa ja itsekin olen hyvin nuori ja James Agee juo liikaa ja Laurence Vail esittelee joitain pulloja jotka hän on maalannut kun hän on ensin osana luovaa prosessia tyhjentänyt ne itseensä ja André Breton on virallinen ja Léger näyttää siltä kuin hän olisi voinut itse tehdä ne kaikki koneenosat joita hän mielellään maalaa; ja värikäs ja iloinen meno jatkuu vielä — siihen voisi liittyä, ellei olisi sattunut hukkaamaan osoitetta.” Itselleni jäi kirjasta nihkeän epämukava olo: kaksi-kolmekymmentäluvun dekadenssin jäljiltä on tietysti paljon kaunista taidetta, mutta päällimmäisenä kuitenkin kunnon krapula. Peggy kuvaa toki onnellisiakin hetkiä, mutta enimmän aikaa hän etsii. Peggy oli tottunut saamaan kaiken haluamansa, mutta toisaalta olisi voinut päästä elämässään helpommallakin. Kun hän vei 16-vuotiaan tyttärensä Pegeenin tapaamaan tätiään, joka asui Peggyn lapsuudenkodissa, Pegeen kysyi ihmeissään, oliko Peggy todella asunut siellä: ”Äiti, kyllä sinä olet vajonnut alas.” Vakinaista kotia lapsilla ei ollut kuin silloin tällöin, ja äidin kanssa asuvat miehet vaihtuivat nopeaan tahtiin.

Kirjan lopussa on luku, jonka kirjoittaja on tiivistänyt toisesta, myöhemmin kirjoittamastaan omaelämäkerrasta, mutta siinäkin hän vain luettelee taidekokoelmansa vaiheita ja näyttelyitä pääasiassa Euroopassa. Viimeisenä on Peggyn erääseen Venetsia-oppaaseen kirjoittama esipuhe, joka selittää hänen rakkauttaan Venetsiaan ja syitä siihen, miksi hän asettui asumaan juuri tänne. Venetsia on Peggyn ajoista muuttunut, mutta tunnistan samat asiat nykyisenkin Venetsian parhaiksi puoliksi.

Peggy Guggenheim osti ensimmäisen taideteoksen kokoelmaansa 1930-luvun loppupuoliskolla. Hän meni ranskalaisen kuvanveistäjä Jean Arpin kanssa katsomaan tämän työn pronssivalua. Arp antoi veistoksen Peggyn käteen, ja tämä ihastui siihen niin, että osti sen. Head and shell -teos on esillä Venetsian kokoelmissa ja on juuri sellainen, jota haluaisi pitää käsissään eikä vain katsella. Tämän jälkeen hän osti töitä jatkuvasti; mm. toisen maailmansodan aikana hän päätti ostaa yhden taideteoksen joka päivä ja hän myös osti. Peggy tuki, rahoitti ja markkinoi erityisesti eurooppalaisia surrealisteja ja kubisteja. Hän mm. maksoi säännöllistä vuotuista tukea useille taiteilijoille. Paettuaan Pariisista kolme päivää ennen Hitlerin tuloa ja päästyään viimein takaisin Yhdysvaltoihin hän ryhtyi tukemaan myös amerikkalaisia taiteilijoita. Peggy piti Jackson Pollockia omana löytönään ja oli myöhemmin hyvin pahoillaan, kun muut ottivat kunnian hänen keksimisestään. Venetsian kokoelmassa on edelleen useita Jackson Pollockin teoksia, vaikka Peggy ehti myydä ja lahjoittaakin lukuisia. Ymmärrettävästi myös Max Ernstin töitä kokoelmassa on useita; kumpikaan ei kuulu erityisiin suosikkeihini.

Ostamani kirja on pokkari, ja siinä on tekstin joukossa erillisiä kuvaliitteitä. Suurin osa kuvista on Peggyn perhealbumista, hänen lapsuudenkuviaan, perhettään sekä hänen taiteilijaystäviään. Joukossa on kuva Canale Granden puolelta hänen Venetsian palatsistaan, Palazzo Venier dei Leonista, ja pylväiden välistä näkyy Marino Marinin veistos L’angelo della citta (Kaupungin enkeli), jota on vaikea unohtaa, kun sen on kerran nähnyt. Peggyn mukaan Venetsiassa kerrotaan tarinaa, jonka mukaan hänellä on patsaan peniksestä useita erisuuruisia kappaleita, joita ruuvataan paikalle tilanteen mukaan. Jopa Peggy piti patsasta siinä määrin arveluttavana, että hän pyysi taiteilijaa tekemään peniksestä irrotettavan; arvokkaiden vieraiden saapuessa hän ruuvasi peniksen irti. Mukana on myös paljon kesympi Tanguyn Le Soleil dans son écrin (Aurinko korurasiassaan), yksi Pollock, pari Ernstiä sekä yksi Pegeenin, Peggyn tyttären naivistinen työ, joille palatsissa on annettu kokonainen huone. Omaelämäkerrassa olisi voinut olla paljon enemmänkin kuvia, mm. Mondrianin maalauksia, jotka ovat innoittaneet osin kyseenalaisestikin myös muotitaiteilijoita, mm. Yves St. Laurentia, ja Brancusin Maiastra, joka on ehdottomasti yksi omia suosikkejani.

Luin kirjan, koska halusin tietää sen ihmisen taustoja ja motiiveja, joka oli koonnut näin upean taidekokoelman. Pidän itse erityisesti surrealisteista ja yleensä abstraktista taiteesta — omalle mielikuvitukselle jää riittämiin tekemistä. Ihastukseni johtuu osittain varmasti siitä, että päästessäni elämäni ensimmäistä kertaa Pariisiin joskus hyvin kauan sitten näin Pompidou-keskuksessa näyttelyn, jossa oli ainakin Tanguyn, Mirón ja Braquen töitä. En ollut nähnyt koskaan mitään yhtä kiehtovaa (ehkä Tukholman Moderna Museetin valtavaa Dalia lukuun ottamatta). Vietin näyttelyssä koko iltapäivän. Jos minulla olisi ollut Peggyn rahat, olisin varmasti ostanut kaiken. Peggy ei kuitenkaan perustele, vaan hän joko pitää tai ei pidä. Vaikuttaa melkein siltä, että hän joutui mesenaatiksi melkein sattumalta, vaikka hänen elämäänsä kommentoineet ystävät ovatkin eri mieltä.

Peggy olisi mielellään jatkanut taideostojaan, mutta hänen rahansa eivät enää riittäneet niihin töihin, joita hän olisi halunnut. Hänen viimeisimpiä omia ostojaan ovat olleet etnisen taiteen kokoelmat Venetsian palatsissa. Peggy kauhisteli taiteen kaupallistumista: taiteesta oli tullut sijoituskohde, eivätkä ostajat enää välittäneet taiteellisesta arvosta, ainoastaan ostostensa jälkimarkkinoista. Kuulostaa tutulta, eikä ole maailma tuosta paremmaksi muuttunut.

New Yorkin Art of this Century -gallerian nimissä 1940-luvun alussa Yhdysvalloissa julkaistiin näyttelyluettelo, joka kasvoi kirjoitusvaiheessa vuosisadan alun abstraktin taiteen antologiaksi. Kirjaa on edelleen saatavilla. Ehkä siitä on luettavissa se, mikä Peggy Guggenheimin omaelämäkerrasta puuttuu. Se taide.