Avainsana-arkisto: dekkari

Romaanin veroinen näytelmäkäsikirjoitus

kirottu-lapsiEhdin lukea kaikki Harry Potter –kirjat, ennen kuin perustin vaatimattoman blogini. Tuumin joskus, että niistä olisi silti hauska kirjoittaa. Sitten ymmärsin, että muut olivat tehtailleet Rowlingin keksimästä  velhosta niin paljon ja niin monentyyppistä tekstiä, että jätin sikseen. J. K. Rowlingin, tai oikeastaan ohjaaja John Tiffanyn ja käsikirjoittaja Jack Thornen hänen ideastaan kirjoittamasta, viimeisimmästä tarinasta ”Harry Potter and the Cursed Child” on siitäkin ehditty julkaista jo moniaita arviointeja ja mielipiteitä, mutta uskaltaudun silti.

Kuten useimmat jo tietävät, kyseessä ei siis ole romaani vaan näytelmän käsikirjoitus. Lehtijuttujen perusteella fanit ovat kiukkuisia siitä, että Rowling ei ollutkaan kirjoittanut romaania, vaan kirja on ”vain” käsikirjoitus. Näytelmän ensi-ilta oli heinäkuun lopussa. Katsomot ovat täysiä, lippuja äärimmäisen vaikea saada ja arvioinnit ylistäviä; selasin jokunen viikko sitten teatterin sivustoa, mutta se oli ilmeisesti tungoksessa kaatunut. Ylöspanossa on tehty poikkeuksellinen ratkaisu: jännitystä riittää kahdelle illalle, koska näytelmä esitetään kahdessa osassa. Kahdeksas velhotarina siis näyttää onnistuneen.

Kertomus alkaa siitä, mihin seitsemäs Potter-tarina päättyi. Parisenkymmentä vuotta vanhentunut Harry saattaa Ginny-vaimoineen toiseksi vanhintaan, Albus Severusta Hogwarts Expressiin matkalle opiskelemaan ensimmäistä lukuvuottaan. Asemalla he tapaavat sekä Hermionen että Ronin, mutta myös Draco Malfoyn, joka on hänkin saattamassa poikaansa. Albus ja Scorpius Malfoy ystävystyvät oitis ja kaikkien yllätykseksi ja joidenkin kauhuksi pääsevät vielä samaan tupaan. Aikuiset aavistavat jotain hyvin pahaa olevan tulossa, kun taas lapsilla on aivan omat suunnitelmansa.

Tapahtumien vauhti on hengästyttävä. Kohtaukset tuntuvat ainakin kirjassa hyvin lyhyiltä, ja toisinaan niihin riittää vain muutama sivu. Taikuus on vahvasti läsnä, ja kun näytelmää todennäköisesti esitetään vielä joitain vuosia, kävisin mielelläni katsomassa, miten magia näyttämöllä toimii. Tarinassa leikitään ajalla tai pikemminkin varoitetaan leikkimästä sillä. Menneisyydessä tapahtuneen seuraukset ovat niin monilenkkinen ketju, ettei mihinkään ole viisasta koskea, sillä vaikutukset nykyisyyteen saattavat olla ihan mitä tahansa, kaikkien hyvistä aikomuksista huolimatta. Entä jos… on mukava ajatusleikki, kunhan sitä ei ryhdy toteuttamaan.

Harryn kasvaminen lapsesta aikuisuuden kynnykselle vei seitsemän kirjaa, ja nyt hänestä yritetään tehdä kunnollista isää yhdessä kertomuksessa. Harry tuskailee, kun hän ei tunne tavoittavansa poikaansa ollenkaan, ja Albus taas hakee isänsä hyväksyntää. Hän tuntee alemmuutta ja pelkää, ettei hän ole isänsä mielestä kyllin hyvä. Ei liene mitenkään epätavallinen tilanne varsinkaan perheessä, jossa on toinen vanhemmista on kaikkien tuntema kuuluisuus. Kasva siinä sitten tasapainoiseksi aikuiseksi. Harry pakenee töihinsä taikaministeriössä, ja Albus mököttää entistä pahemmin.

Tarinaa saattaa olla vaikea seurata, ellei ole aikaisemmin tutustunut velhomaailmaan. Kirjoittajat tosin selittävät aika lailla, edellisissä kirjoissa kerrottuja tapahtumia kerrataan ja niihin viitataan tavan takaa. Näytelmässä on tietysti uusia henkilöitä, mutta monet vanhoista tutuista ovat mukana. Mm. Hogwartsin (siis Tylypahkan) velhokoulun rehtorina on Minerva McGonagall (Minerva McGarmiwa) ja Moaning Myrtle (Murjottava Myrtti) saa jälleen auttaa yhtä Potteria. Vaikka tarinassa on jälkeenpäin ajatellen melko lailla aikaisemman toistoa, odottamattomat käänteet ja jännitys kyllä pitävät kiinnostuksen yllä. Kirja on nopeasti luettu, koska teksti on verrattain suurta ja rivit taitettu väljästi. Odotin kaipaavani kertovaa ja kuvailevaa tekstiä dialogin tueksi, mutta en sitä lopulta edes ajatellut. Juoni kyllä kantaa laiskaakin lukijaa. Velhomaailman magia on tallella, mutta myönnän, että kuvitin lukemaani elokuvien näkymillä.

Kiinnitin useissa kohdissa huomiota keskenkasvuisten poikien varhaiskypsään puheenparteen. Näytelmässä tietysti dialogi painottuu romaania paljon enemmän, joten siihen myös kiinnittää enemmän huomiota. Vuorosanat ovat kaiken kaikkiaan nokkelia ja hauskoja, mutta epäilen, tokko ainakaan tuon ikäiset jästit kykenevät noin mehukkaaseen ajatustenvaihtoon. Varsinkin Scorpiuksesta on kirjoitettu hyvin älykäs ja pikkuvanha tenava.

”Scorpius and Albus emerge on to a roof bathed in silver light. There’s soft hooting all around them.
Scorpius
So I think a simple Confringo.
Albus
Definitely not. For something like this you need Expulso.
Scorpius
Expulso? Expulso and we’ll be clearing bits of Time-Turner from this owlery for days.
Albus
Bombarda?
Scorpius
And wake up everyone in Hogwarts? Maybe Stupefy. They were originally destroyed using Stupefy…
Albus
Exactly, it’s been done before ― let’s do something new, something fun.
Scorpius
Fun? Look, many wizards overlook the importance of choosing the right spell but this really matters. I think it’s much-underestimated part of modern witchcraft.”

Kirjan luettuani totesin itsekin, että Rowlingin pitää ehdottomasti kirjoittaa uusi Potter-romaani. Minusta oli oikein lystiä palata Hogwartsiin, tuttujen velhojen ja heidän jälkeläistensä seuraan. Sekä Albus että Scorpius ovat niin aikaansaavia kavereita, että heistä varmasti riittää aihetta seuraavaan seitsemään velhokirjaan. Vaikka kirottu lapsi nojaakin vahvasti Harryn omaan, jo tuttuun,  tarinaan, uusia aineksia ei liene vaikea kehitellä. Rowlingin ensimmäinen yritys Pottereiden jälkeen floppasi, mutta seuraavat kaksi dekkaria yksityisetsivä Cormoran Strikesta ovat menestyneet huomattavasti paremmin, aina tv-sarjaan saakka. Kohderyhmä on kuitenkin toinen, vaikka itse luenkin mielelläni molempaa lajia.

Montalbanoa vedetään nenästä

Andrea Cpaperikuuamillerin Montalbano-sarjan kirjoissa harva seikka on sellainen, miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Tämä tietysti pätee moniin dekkareihin ja on oikeastaan lajityypin ominaisuuksia. Harva kirjailija kuitenkaan kääntää ratkaisua niin monelle mutkalle vielä viimeisillä sivuilla kuin Camilleri. Iäkkään kirjailijan viimeisin suomennos on ”Paperikuu”, (La luna di carta 2005), joka on ilmestynyt vuonna 2015.

Keski-ikäinen nainen tulee kertomaan Montalbanolle, että hänen veljensä on kadonnut, ei ole ilmoittanut itsestään mitään kahteen päivään. Kun Montalbano viimein suostuu lähtemään naisen mukana veljen asunnolle, hän löytää miehen kuolleena, ammuttuna kasvoihin ja hyvin paljastavassa asennossa. Sisar syyttää raivokkaasti miehen rakastajatarta, joka jokaisen kauniin naisen tavoin saa Montalbanon ajatukset harhailemaan, kun hänen pitäisi tiukasti keskittyä kuulusteluun. Samaan aikaan poliisi saa selvitettäväkseen ensin yhden hämärän kuoleman, sitten toisen, sitten kolmannen… Montalbanon yötkin kuluvat tapausten selvittämiseen ja hän alkaa epäillä olevansa liian vanha, aivan liian vanha.

On huolestuttavaa, että jopa lukemieni kirjojen päähenkilöt huomaavat vanhenevansa.

Lukiessani muistelin tietysti tv-sarjan henkilöitä ja Sisilian maisemia. Katselin Montalbanoa hänen työhuoneessaan, hänen kotonaan, suurella terassilla ja kuljeksimassa öisellä hiekkarannalla. Huomasin aika nopeasti, miten helppoa elokuvantekijöiden on kuvittaa toiminnallista huumoria, ilmeitä, tapahtumia ja tekemistä. Kirja on muutamaa vakavaa ja varmasti tosipohjaista tilannetta lukuun ottamatta hauska; Camilleri ei piilottele mielipiteitään Italian ja erityisesti Sisilian poliittisista kähminnöistä ja oikeuslaitoksen surullisesta tilasta. Kuten yksi epäillyistä toteaa: ”Niin, mutta eihän se [tutkinta] koskaan oikeasti päätykään. Se joko hyllytetään, tai sitten te pidätätte jonkun, joka ei liity juttuun millään tavalla.” Kerronnan hauskuutta on kuitenkin hyvin vaikea siirtää elokuvaan, ja siksi Camillerin kirjat ovat tv-sarjaa paljon monikerroksisempia ja siksi lystimpiä. Ainakaan minä en ole television Montalbanosta nähnyt sitä sisäistä maailmaa, jonka Camilleri kirjoissaan hänestä näyttää. Tietysti poislaskettuna komisarion peittelemätön viehtymys kaikkiin kauniisiin naisiin, joita Sisiliassa riittää.

Toinen Montalbanon tulisten tunteiden kohde on ruoka. Hän ei edes suostu puhumaan mitään, kun hän aterioi, ja siksi hän usein nauttii ateriansa yksikseen. Rakkaudesta ruokaan taas voidaan jäljittää mm. Montalbanon nimen alkuperä. Camilleri on antanut Montalbanon nimen kunnianosoituksena espanjalaiselle kirjailijalle Manuel Vázquez Montalbánille, jonka Pepe Carvalho -etsivän piirteitä on, kuten Montalbanonkin, mm. ruokaan kohdistettu intohimo. Camilleri tunnustaa saaneensa vaikutteita myös Simenonin Maigret’stä.

En valitettavasti pysty lukemaan italiankielisiä romaaneja alkukielellä. Jos käännös on hyvä, se ei sinänsä ole iso vahinko. Camillerin kirjat on kuitenkin kirjoitettu sekä italiaksi että Sisilian murteella, joten jotain tässä menettää. Suomenkielinen Helinä Kankaan käännös on poikkeuksellisen puhekielinen, mikä ainakin minua vähän häiritsee, mutta johtuu todennäköisesti alkukielestä. Huomautukseni ei tietenkään koske keskustelurepliikkejä. Kääntäjä on kuitenkin kirjoittanut joitain murteellisia ilmaisuja alkukielisinä, ja niistä useimmat on lisäksi suomennettu. Melko laiha ratkaisu, mutta en itse olisi keksinyt parempaakaan, ja kohtuullisen tuntuman alkuperäiseen tekstiin tästä varmasti saa.

”Paperikuu” oli kevyt välipala Stephensonin ja Pratchettin lomassa. Syynä on kirja.fi-sivuston kilpailu: kun arvioi viisi kirjaa helmikuun loppuun mennessä, osallistuu 44 kirjan paketin arvontaan. Vaikka luenkin runsaasti englanninkielistä kirjallisuutta, ei tuollaista tarjousta voinut vastustaa. Kun kävin napsuttelemassa tähteni ja muutaman rivin arvion sivustolla, blogiteksti syntyi varsin helposti. Kyllä Camilleri ja Montalbano tämän vaivan arvoisia ovat.

Rikoksen jälkiä Facebookissa

Dekkari ja jokin kiistelty muoti-ilmiö ovat taatusti myyvä yhdistelmä, jota on vaikea tyriä. Kun tapahtumapaikka vielä on Salzburg, jossa käväisin viime elokuussa, houkutus oli vastustamaton, vaikka muutakin lukemista olisi ollut. Salzburg tarjoaa Mozartia, oopperaa ja konsertteja lukuun ottamatta turistille enimmäkseen kauniita maisemia ja ympäristön poikkeuksellisen hyvät vaellusmaastot, mutta kaupungin keskusta on nopeasti katsottu. Kaupungin keskustassa tekemistä aktiivituristille on musiikkia ja paria linnaa sekä museota lukuun ottamatta vähänlaisesti. Siellä näyttäydytään. Muutama murha laiskalla Salzalchilla ja ah niin rauhoittavalla Kapuzinerbergillä antaa ainakin keskustelunaiheita.

Itävaltalainen toimittaja Ursula Poznanski on sommitellut ”Sokeat linnut” –jännärinsä (ilmestynyt 2014) Salzburgiin ja Facebookin (arvelin, ettei tähän tarvita linkkiä) liepeille. Täysin eri paria oleva pariskunta löydetään kuolleina läheisestä metsiköstä, ja virallisen selityksen mukaan mies on ensin kuristanut naisen ja sen jälkeen ampunut itsensä. Salzburgin väkivaltayksikön poliisi Beatrice Kaspary ei kuitenkaan tyydy noin ilmeiseen, kun hän huomaa, että molemmat ovat olleet jäseninä Facebookin runoja lukevassa ryhmässä ja jotkin ryhmän jäsenet tuntevat sairasta viehtymystä kuolema-aiheeseen. Facebookin lisäksi tutkinnassa käytetään muutenkin runsaasti internetiä, josta, kuten jokainen meistä tietää, saattaa löytää aivan mitä tahansa, kunhan osaa etsiä. Tämän arvoituksen ratkaisu löytyy melko kaukaa.

Luettuani tarinan ajattelin jälleen kerran, miten pitkälle ihmisen tekojen seuraukset ulottuvat. Ne ulottuvat odottamattomiinkin suuntiin. Sodan jäljet siirretään vielä seuraaviin sukupolviin. Sodan traumoja puretaan myös Sokeissa linnuissa. Kurainen sää korostaa aiheen vakavuutta ja synkkää tunnelmaa. Valopilkkuja on harvassa.

Koska aihetta katsellaan runojen säkein, kirjassa on runsas valikoima saksalaisella kielialueella tunnettua runoutta, josta suomalaisille tutuimpia nimiä lienevät Rainer Maria Rilke ja Heinrich Heine, mutta joukossa on myös esimerkiksi ranskalainen Charles Baudelaire, joka on tunnettu varsinkin valoisasta ja elämänmyönteisestä asennoitumisestaan. Kirjan nimen kirjailija on ottanut Rilken runosta Seine Hände blieben wie blinde Vögel…, jonka vaikeaselkoisuutta päähenkilökin mutisee. Onneksi teksti on kirjassa suomennettu.

Osa tarinaa on kuvitteellinen Facebook-keskustelu, jota Beatrice valeindentiteetin suojissa hämmentää. Ryhmä on puhelias, ja tässäkin näkyy hyvin se, miten paljon aikaa sosiaalinen media ihmisiltä vie, olkoonkin, että tässä tapauksessa netissä roikkuminen on täyttä työtä. Minulle tulivat toisaalta mieleen kirjeromaanit, joissa tarina joko osin tai kokonaan kerrottiin kirjeissä. Toisten ihmisten kuvitteellisten tekstien lainaaminen on tehokas keino saada sivuhenkilöiden ääni kuuluviin. Tämä oli ensimmäinen lukemani tätä lajia, mutta muitakin on varmasti kirjoitettu tai ainakin tulevaisuudessa kirjoitetaan. Kertomuksen kärkeä ajatellen Facebook saattaa olla temppu, jolla kirjailija yrittää saada enemmän lukijoita mielestään tärkeälle asialle. Taikka sitten vain temppu, mutta onneksi onnistunut temppu. Poznanskin esikoisen jujuna oli geokätköily, ja lukematta kirjaa voi ennakoida, että jännitystä siihenkin saa riittämiin.

Poznanski on niitä kirjailijoita, joille eivät riitä pelkät murhat, vaan mukana pitää olla sekä inhottava esimies että poliisin tavanomaiset perhehuolet ja lopussa  vielä piina aina kuoleman rajoille saakka. Onneksi kirjailija sentään malttaa enimmäkseen keskittyä rikosten ratkaisemiseen. Esimiehellä on muuta ajateltavaa, ja Beatricen eronnut aviopuoliso jää sivuun puolivälissä kirjaa. Lopun tapahtumat taas ovat juonen kannalta perusteltuja. Jotkin kirjan ratkaisut ovat hiukan liian ilmeisiä, ja kun pääpahis viimein löytyy, se ei enää ole suuri yllätys, koska muita sopivia ehdokkaita ei juuri enää ole jäljellä. Kokonaisuuden vuoksi annan tuon kuitenkin anteeksi, enkä jupise enempää.

Luin Anne Mäkelän suomenkielisen käännöksen, joten alkuperäisestä kielestä en osaa mitään sanoa. Käännös on erittäin sujuva ja hyvää suomen kieltä, höysteenä sopivia puhekielisyyksiä kuten ilmeisesti alkuperäistekstissäkin. ”Sokeat linnut” on ehdottomasti keskimääräistä parempi dekkari jo aiheensakin vuoksi.

Opera buffa

ehtoolehtoMinna Lindgren kirjoitti ensimmäisen dekkarinsa ”Kuolema Ehtoolehdossa” pari vuotta sitten, ja päättelen tämän syksyn kirjamessuilta mukaan tarttuneesta seitsemännestä painoksesta, että kirja on myynyt hyvin. Seuraava kirja ”Ehtoolehdon pakolaiset” oli Runeberg-ehdokkaana, ja kolmaskin samoista mummeleista kertova tarina ”Ehtoolehdon tuho” on jo ilmestynyt. Vanhusten palvelutalo ei liene perinteinen dekkariympäristö, vaikka kuolema vieraileekin siellä todennäköisesti keskimääräistä useammin, mutta kiinnostavia tarinoita sieltä saa.

Ehtoolehdon palvelutalon asukkaat Siiri, Anna-Liisa ja Irma kuulevat kummastuksekseen, että mukava kokkipoika Tero on kuollut. Eihän Tero ollut sairas eikä vielä vanhakaan. Samoihin aikoihin henkilökunnasta katoaa hoitaja Pasi. Asukkaat ryhtyvät selvittämään näitä outoja tapahtumia omalla logiikallaan, ja saavat pian arvokasta apua Teron vanhalta ystävältä, jonka lukija melko pian tunnistaa helvetin enkeliksi. Tämä seikka ei Siirille, Anna-Liisalle eikä Irmalle selviä koskaan.

Lindgren käsittelee sekä pieniä että suurempia teemoja. Hän kuvaa iäkkäiden tarkoituksellisia omituisuuksia lämpimästi ja ilmeisen omakohtaisesti. Hänellä(kin) on ollut elämässään eksentrisiä vanhuksia, jotka ovat olleet iloisen piittaamattomia siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Siinä sivussa hän suomii äidinkielemme rappiota ja kummastelee ikäihmisten vaatemallistojen puuttumista ja pankkipalvelujen kuihtumista. Suuremmat teemat liittyvät siihen, miten ikääntyneisiin nykyisin Suomessa suhtaudutaan: sukulaisten välinpitämättömyyteen, hoitohenkilökunnan ja viranomaisten mielivaltaan ja usein silkkaan ajattelemattomuuteen. Tämä kaikki on kääritty dekkariksi, jossa ketään ei onneksi kuitenkaan murhata. Vanhuksista kun pääsee eroon hienovaraisemmillakin keinoilla.

Olen melkein kahden sukupolven päässä kirjassa kuvatuista yli yhdeksänkymppisistä, mutta monet asiat tulivat silti aika lähelle. Sekä henkinen että fyysinen rappiohan alkaa jo kolmissakymmenissä (vai olikos se jo aikaisemmin…) ja minä olen suunnilleen siinä puolivälissä. Kaikkiin puuhiin kuluu enemmän aikaa kuin ennen, mutta toisaalta minullahan on aikaa. Työikäisenä ihmisen pitää liikkeellä työ ja tavallisesti myös huollettava perhe, mutta myöhemmin puuhaa täytyy keksiä ihan itse, vaikkapa ajelemalla raitiovaunulla pitkin Helsinkiä kuten tarinan Siiri.

”Siiri tunsi itsensä vielä hyvin reippaaksi ja vahvaksi. ’Te olette vielä nuori ihminen ja te ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä mitään tapahdu. Ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet pois eikä ruoka maistu miltään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta. Nukuttaa, mutta uni ei tule, ja sitten täytyy valvoa yöt ja nuokkua päivät. On kaikenlaista kremppaa, ihan koko ajan, pientä, mutta kuitenkin. Ihan tavallinenkin askare muuttuu hitaaksi ja vaivalloiseksi, niin kuin varpaankynsien leikkaaminen. Voitteko kuvitella, että se on yhtenä päivänä suunnaton operaatio, johon ryhtymistä yrittää kaikin tavoin lykätä?’ ”

Noinhan se valitettavasti on. Odotettavissa pelkkää alamäkeä.

Minna Lindgrenillä on kevyt tyyli ja kyky kääntää lähes kaikki huumoriksi. Ehtoolehdon kuvauksessa taidot ovat koetteilla, koska kirjoittaja on mahduttanut mukaan kaiken mahdollisen. Lääkärityttären elämässä vanhaa äitiä tärkeämmät ovat ulkomaanmatkat ja hevonen, vanhukset tainnutetaan lääkkeillä, palvelutalon laskutus on täyttä ryöstöä, potilasasiakirjoja väärennetään − kun ihminen vanhenee, hän menettää vähitellen uskottavuutensa, joten valittaminen on turhaa. Kirja olisi terävämpi, elleivät Siiriä, Anna-Liisaa ja Irmaa olisi koetelleet niin monet maailman vääryydet. Alkoi säälittää urheat mummot.

Mikä parasta, Lindgrenin mummelit ovat kielitaitoisia ja kulttuurihenkisiä, ja kirjassa on runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja eritoten musiikkiin. Kirjailijalla ja minulla on yksi yhteinen rakkaus, ooppera; ”Kuolema Ehtoolehdossa” on hupaisa teos, opera buffa.

Lampaiden uudet seikkailut

garouMainitsin kirjablogini kaikkein ensimmäisessä tekstissä Leonie Swannin dekkarin Murha laitumella, jossa lammaslauma ratkoo paimenensa murhaa. Swann kirjoitti tarinalle jatkoa varsin pian, ja Garou (suomennettu nimellä Ihmissutta ken pelkäisi; linkki vie Goodreadsiin, joka edellyttänee kirjautumista) on ilmestynyt jo melkein kymmenen vuotta sitten. Ostin saksankielisen laitoksen eräällä lomamatkallani, mutta useasta yrityksestä huolimatta en päässyt alkua pitemmälle. Pari kuukautta sitten poikkesin muutamaksi päiväksi Salzburgiin ja ajattelin kohentaa uinuvaa saksaani lukemalla jotain hauskaa. Taistelin kuin taistelinkin kirjan loppuun, mutta vasta matkan jälkeen.

Glenkillin lampaat ovat viettämässä talvea uuden paimenensa Rebeccan kanssa Ranskassa, jossa he ovat majoittuneet vanhan linnan kupeeseen. Viereisellä niityllä talvehtii paikallinen vuohilauma, ja sukulaisten välit ovat viileät eivätkä aivan kohteliaat. Maailmaa nähneet lampaat saavat moneen kertaan kummastella oppimattomia serkkujaan. Melko pian läheisestä metsästä löydetään kummallisella tavalla kuollut metsäkauris. Vuohet kertovat auliisti lampaille, että lähistöllä liikkuu ihmissusi − outoja vieraita joka tapauksessa. Pian kuolema korjaa linnan tiluksilta muitakin kuin kauriita.

Tarinasta tekee erityisen tietysti se, että arvoitusta ratkovat ihmisten lisäksi lampaat. Salapoliisien tapaan nekin, kukin vuorollaan, lähtevät omin päin tutkimaan lähiseutuja, eikä kotiniitylle koskaan palata suorinta tietä. Näitä harhailuja Swann kuvaa pitkään ja seikkaperäisesti, ja tapahtumat pääsevät vauhtiin oikeastaan vasta kirjan puolenvälin jälkeen. Syy tahmeaan lukemiseeni ei ollut ainoastaan puutteellinen saksankielentaitoni. Viimeiset sata sivua menivät kerralla.

Lampaat ovat hyvin perusteellisia, toisinaan hitaitakin. Kun ihmisten maailma on niille perin vieras, itsestään selvien ja tavallisten asioiden selvittämiseen kuluu aikaa. Asioita puntaroidaan kolmanneltakin kantilta. Osa ensimmäisen lammasdekkarin hauskuutta lienee ollut se, miten nopeasti lukija arvaa, mistä lampaat milloinkin keskustelevat. Lampaat eivät suinkaan ole lammasmaisia, vaan rohkeita, yritteliäitä ja oma-aloitteisia, ja pieni lampaansydän hakkaa samoissa tilanteissa, joissa ihmistäkin hirvittää.

Lampaiden käsitemaailma toisaalta rajoittuu laitumeen, syömiseen ja nukkumiseen. Eläinlääkäri on kauhistus, eikä keritseminenkään miellytä. Toisaalta lauma on hyvin valistunut (ainakin lampaiksi), sillä sen paimen tapasi lukea laumalleen iltasatuja ja Rebecca nokkelana tyttönä on jatkanut samaa tapaa. Tässä kirjassa lampaat jopa katselevat televisiota.

Lisämaustetta tarinaan antaa poikkeuksellisen luminen talvi. Lunta sataa koko ajan lisää, ja muutaman yksityiskohdan perusteella päättelin, että tarkemmin määrittelemättömällä Ranskan maaseudulla on tuona talvena ollut yli puolimetriset kinokset ja jatkuva pikkupakkanen. Lumeen jää jälkiä, ja tuore veri näyttää vastasataneella lumella erityisen koristeelliselta.

Lauman jokaisella lampaalla on nimi, joka jokaisen tulee itse hankkia − Talvilammas löytää oman nimensä kiivettyään niityllä kasvavaan tammeen. Talvilampaasta tulee Heathcliff. Laumassa on myös Sir Ritchfield, vanha johtajalammas, sekä mm. Mopple the Whale (joka muuten näköjään tviittaa), Ramses, Cloud, Willow ja Melmoth − nimet totta kai kuvaavat kantajaansa. Ilman alun selittävää nimilistaa en kuitenkaan olisi osannut kaikkien otusten luonnetta päätellä, liekö ollut tarkoituskaan. Lauman viisain lammas on Miss Maple, joka ei koskaan tyydy ensimmäiseen eikä kaikkein todennäköisimpään selitykseen. Miss Maplen esikuva on helppo arvata.

Eläimet vakavasti otettavan aikuisille kirjoitetun dekkarin päähenkilöinä ovat totta kai Swannin kirjojen juju, se temppu, jolla tarinat saadaan erottumaan lukemattomista muista samanlaisia. Kun harva meistä tuntee lampaiden mielenliikkeitä, kirjailija voi minkään rajoittamatta kuvata päähenkilönsä millaiseksi lystää. Uskottavuudesta ei tarvitse välittää. Arvoitus ratkeaa lopulta, kuten tapana on. Vaikka lampaat lopulta pyydystävät syyllisen, loppuratkaisu ei ole erityisen lampaanomainen. Ensimmäisen kirjan loppuselvittely oli lammasnäkökulmasta ehdottomasti nokkelampi. Lisäksi Swann on ahtanut dekkariinsa liikaa aineksia, joiden on todennäköisesti tarkoitus johdattaa lukija harhaan, mutta joita kirjailija joutuu lopussa erikseen selittelemään.

Muistelmia rooliasussa

constance

Postissa tuli pieni, matkasta vähän kärsinyt kirja. Syy tilaamiseen oli kuulemma se, että ”meillä ei ollut sitä” – kai se yhtä hyvä syy ostaa uusia kirjoja kuin mikä tahansa muukin. Huolimatta ruttuisesta ulkoasusta Ray Bradburyn Let’s all kill Constance on melko tuore, ilmestynyt ensimmäisen kerran 2003. Kirjahyllyssämme on kyllä mittava määrä Bradburya, mutta muistan lukeneeni vain kirjat Dandelion Wine, Halloween Tree sekä tietysti Fahrenheit 451:n, jonka useimmat muistavat ainakin elokuvana. Tässäkin kirjassa viitataan tuohon tarinaan: päähenkilö, nimeämätön kirjailija ja käsikirjoittaja, miettii romaania, jossa palomies ei sammuttaisikaan tulipaloja vaan polttaisi kirjoja. 

Let’s all kill Constance alkaa vetävällä avauksella: It was dark and stormy night – Oli synkkä ja myrskyinen yö. Kaatosateessa ja ukkosen jyrähdellessä tuottoisimmat vuotensa elänyt mykän filmin tähti pyrkii turvaan mainitun kirjailijan luokse ja väittää, että hänet halutaan tappaa. Constance kuitenkin katoaa nopeasti ja jättää jälkeensä kaksi vanhaa puhelinmuistiota, Kuolleiden kirjaa; toisen muistion useimmat ihmiset ovat kuolleet vuosia sitten ja toiseen on merkitty monen nimen kohdalle punainen risti. Kirjailija lähtee ystävineen etsimään merkittyjä henkilöitä ja tietysti myös Constancea. Yksi ystävistä on Elmo Crumley, viinaanmenevä poliisi, josta internetistä kaivettujen tietojen mukaan Bradbury on kirjoittanut aikaisemmin kaksi muuta dekkaria. Olisi tietysti ollut loogista tutustua ensin niihin, mutta kun en ajoissa tarinoista tiennyt… Ovat ne hyllyssä. 

Constancea on luonnehdittu dekkarin lisäksi kauhuksi, mutta mielestäni kauhuelementit ovat varsin laimeita. Paikoin on pikkuisen pimeää, on hautausmaa, uhkaavia olioita ja lisäksi runsaasti vettä ja ukkosta. Ei noista vielä yöuniaan menetä.  

Bradburyn tyyli poikkeaa täysin siitä, millaiseksi muistin sen lukemieni kirjojen perusteella. Tekstistä huomattava osa on lyhyttä ja tiivistä dialogia, joka on osin nokkelaa, osin outoa ja harhailee täysin sivussa loogisesta keskustelusta. Hakkaavasta tekstistä minulle tuli mieleen Raymond Chandler, jonka kirjoja muistan lukeneeni yhden tai kaksi. Chandler kuitenkin myös kertoo ja kuvailee. Ehkä yhtäläisyys johtuu myös aikakaudesta; Constancea jahdataan vuonna 1960. Tarina ulottuu ajallisesti kuitenkin aina 1920-luvulle saakka, mykän filmin hehkeimpiin vuosiin, jolloin Bradbury oli pikkupoika ja rullaluisteli pitkin Hollywoodia filmitähtien ja muiden kuuluisuuksien perässä. Hänen lapsuutensa Hollywoodin studioiden, tähtien ja elävien kuvien magiikan liepeillä sekä oikean taikurin tapaaminen ovat hänen omien sanojensa mukaan olleet alkuna hänen kirjoittamiselleen. Pitkään ja perusteellisesti Bradbury muistelee Garman’s Chinese Theater –elokuvateatteria, jonka tunnistaa rakennuksen edustan betoniin painetuista käden- ja jalanjäljistä. 

Tarinassa on siis selvästi aineksia Ray Bradburyn omasta elämästä ja erityisesti hänen lapsuudestaan. Entisajan filmitähdet ovat mukana kuitenkin vain niminä. Sen sijaan kaksi suosikkiohjaajaansa Bradbury on yhdistänyt yhdeksi Constancen takaa-ajossa avustavista ystävistä. Viimeisenä joukkoon liittyy Fritz Wong – tunnistin vaivatta saksalaisperäisen Fritz Langin, mutta James Wong oli minulle tuntemattomampi. Kirjailijan ystävä nimeltään Fritz Wong lopulta palkkaa hänet tekemään käsikirjoituksen seuraavaan elokuvaansa. Lisäksi kirjailijan toiselle puolelle mannerta matkustanut vaimo on nimeltään Maggie, joka oli myös Bradburyn vaimon nimi. 

Jos nyt ryhtyy psykologisoimaan tekstiä, siitä voi löytää kritiikkiä Hollywoodin tähtitehdasta kohtaan. Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää, vaan vain silmänkääntötemppuja. Ihmiset ovat sitä, mitä he esittävät eivätkä enää välttämättä edes halua tietää, keitä he pohjimmiltaan ovat. Vanhenevasta tähdestä tulee tietysti ensimmäisenä mieleen Sunset Boulevard –elokuva, mutta Bradburyn loppuratkaisu on paljon omaperäisempi. 

Muistin Bradburyn tekstin vaivattomasti etenevänä, värikkäänä ja runollisenakin, pehmeänä, mutta kirkkaana. Constancen tarinaa ei kerrota pehmeästi, mutta kauniit kielikuvat ovat paikoin jäljellä. Kun teksti suurimmalta osaltaan on lyhyttä ja karskia, entisen Bradburyn pilkahdukset menettävät tehoaan. Tämän jälkeen Bradbury ehti julkaista vielä ainakin yhden kirjan ennen kuolemaansa vuonna 2012. Constancen tappotanssista jäi hiukan sekava olo, mutta ehkä en osannut keskittyä Bradburyn tekstiin Stephensonin vuolauden jälkeen. Olisin kuitenkin toivonut ansioituneen kirjailijan päättävän uransa komeammin.

 

 

Heikompi astia

piritan kuristajaIndrek Harglan neljännen apteekkari Melchiorista kertovan dekkarin tapahtumat sijoittuvat vähän matkan päähän Tallinnasta, Piritan vastavalmistuneeseen birgittalaisluostariin. ”Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja” on ilmestynyt vuonna 2013 ja suomennettu tänä vuonna. Tarina vie mukanaan yhtä vetävästi kuin aikaisemmatkin, ja hetkellisistä epäilyksistä huolimatta näyttää siltä, että Melchior Wakenstede jatkaa tutkimuksiaan vielä uusissakin kirjoissa.

Luostarin varakonfessori veli Gerlach kutsuu Melchiorin luostariin tutkimaan outoa tilannetta: nuori nunna on ollut useita kuukausia puhumatta, ja häntä on ryhdytty epäilemään noidaksi. Luostari pitäisi parin kuukauden kuluttua vihkiä, mutta eihän sellaista paikkaa voi luostariksi siunata, joka suojelee noitia.

Kun Melchior ajaa maallikkoveljen kanssa reellä luostariin, hän huomaa ollessaan jo lähellä määränpäätä metsikössä raakkuvan varislauman ja keksii sitten vaatemytyn keväisessä lumisohjossa. Mies on tapettu, ilmeisesti jo syksyllä, koska metsäneläimet ovat juhlineet raadon äärellä koko kylmän ja lumisen talven. Vaikka ruumista ei enää pysty tunnistamaan, Melchior huomaa kuristusjäljen kaulassa. Seuraavana päivänä löydetään kuolleena kappeliin rukoilemaan jätetty puhumaton nunna, hänetkin kuristettuna.

Abbedissa Kandis pyytää Melchioria selvittämään, kuka murhasi nuoren nunnan, ja Tallinnan tuomikapituli puolestaan vaatii Melchioria selvittämään tuntemattoman miehen tappamisen. Melchior antaa pyhälle Birgitalle lupauksen selvittää raakuudet, ja lupaus vie hänet matkalle pitkin Vironmaata, lisäksi historiaan kolmensadan vuoden taakse ja lopulta kristinuskon syntyaikoihin saakka.

Piritan kuristaja poikkeaa jossain määrin edellisistä tarinoista. Apteekkarin perheellä on nytkin iso osuus. Melchior on nyt vanha ja harmaa ja hän on lähettämässä poikaansa, nuorempaa Melchioria, apteekkarinoppiin Saksaan. Mukana ovat myös dominikaanimunkki Hinric sekä oikeusvouti Wenzel Dorn, vanhentunut hänkin. Hargla menee kuitenkin aikaisempaa syvemmälle Mechiorin ajatuksiin; en ole mistään dekkarista lukenut yhtä perinpohjaista pohdiskelua kuristajan psyykestä enkä yhtä yksityiskohtaista kuvitelmaa siitä, miten kuristaja kuristaa. Näitä kohtia ei kannata jäädä märehtimään. Nytkään ei vuodenaika, sää eikä luonto tuo helpotusta, vaan Melchior kahlaa ravassa, sohjossa ja jäisessä joessa. Hän on onneton, raihnainen ja nälkäinen.

Aikaisempaa tarkemmin käy selville myös naisen asema keskiajalla, nainen vaimona ja tyttärenä, naisen mahdollisuudet oppia ja käyttää oppimaansa, naisen asema johtajana – birgittalaisluostarin ehdoton päällikkö on abbedissa, vaikka luostarissa asuu myös munkkeja. Ilman miestä naisen oikeus pitää kiinni edes omasta kodistaan ja laillisesta omaisuudestaan oli hatara. Luostari oli katolisessa maailmassa merkittävä hengellisen elämän keskuksena, mutta se oli myös heikkojen ja väärinkohdeltujen turvasatama. Tämä saa ajattelemaan Lutherin oppien siunauksellisuutta sen ajan Euroopassa. Nykyisessa ajattelussa mies oli tottakai oikeassa, mutta joissain asioissa edellä aikaansa. Emansipaatio ei ollut uskonpuhdistuksen opinkappaleita, ja miehiä on näihin aikoihin saakka askarruttanut enemmän naisen neitsyys kuin hänen ihmisoikeutensa.

”Birgitalla oli näkemys,” Kandis sanoi sitten äkkiä, ”Mitään ei rasiteta tässä maailmassa enemmän kuin naisen sielua ja naisen ruumista. Meidän täytyy synnyttää, olla nöyriä ja kuuliaisia omalle miehellemme, täyttää hänen toiveensa niin päivällä kuin yölläkin vuodesta toiseen. Ja jos emme jaksa tai tahdo tai kykene, meidän ajetaan pois. Kun ritarit sotivat, me olemme sotasaalista, kun rutto hävittää maata, me kuolemme ensimmäisenä, koska olemme heikompia, voipuneempia, rasittuneempia. Kun on nälänhätä, jaamme viimeisen suupalan lapsille ja kuolemme ennen heitä. Kun viljasato tuhoutuu, on aina joku nainen, joka on yhtynyt demoneihin ja kutsunut noitana Saatanan — nainen, aina nainen. – – – Täällä muurien takana he saavuttavat vapauden, jota heillä muurien takana ei ole.”

Piritan birgittalaisluostarin alku on noin vuodessa 1412, ja luostari ehti toimia noin 150 vuotta. Luostaria oli ryhtynyt puuhaamaan muutama kauppias, joista sekä Piritan historia että Hargla mainitsevat Gerlach Krusen sekä Hinric Huxerin. Harglan tarinan kannalta olennainen henkilö on kolmas kauppias, kuvitteellinen Winrich Bordecke, mutta historia mainitsee hänen sijastaan Hinrich Schwalbartin, joka oli arkkitehti ja suunnitteli luostarirakennuksen ja kirkon. Piritan luostari perustettiin joitain kymmeniä vuosia ruotsalaisen Vadstenan luostarin jälkeen ja joitain kymmeniä vuosia ennen Naantalin luostaria. Birgittalaissääntökunta oli omana aikanaan poikkeuksellinen: paavi oli jo kieltänyt yhteisluostarit, mutta Birgitta määräsi näkyjensä perusteella, että luostareissa täytyi olla 60 nunnaa ja 25 munkkia ja luostariveljeä. Nunnat eivät saaneet toimia pappina eivätkä esimerkiksi ottaa vastaa rippiä, joten munkkeja tarvittiin.

Luostarirakennus oli jaettu naisten puoleen ja miesten puoleen, joiden välissä oli keskusteluja ja neuvonpitoa varten ns. parlatorio. Tila oli jaettu seinällä kahtia, ja sen eri puolilla olevat eivät nähneet toisiaan, mutta seinässä oli rumpu, jonka kautta saattoi antaa tavaroita toiselle puolelle. Luostarirakennuksen erikoinen arkkitehtuuri on Harglan kehittelemän juonen kannalta ratkaiseva, kuten ovat muutkin luostarin arkiset tavat. Puhuminen oli enimmän aikaa kielletty, ja nunnat käyttivät kehittämäänsä merkkikieltä. Sääntökunnan erityisyyksiä olivat ja lienevät edelleenkin musiikki ja laulu.

Uskonpuhdistuksen jälkeen sekä Vadstena että Naantali suljettiin, mutta jo sitä ennen Iivana Julman sotajoukot olivat hävittäneet Piritan. Kuitenkin sekä Vadstenaan että Piritaan on perustettu uudet luostarit, Vadstenaan jo 1930-luvulla ja Piritaan 2000-luvun alussa. Tätä voi pitää mielenkiintoisena kehityksenä, koska kristilliset luostarit ovat vähenemässä. Maailma on maallistunut, mutta samaan suuntaan vaikuttaa suvaitsevaisuus. Enää eivät varakkaat neidot toisaalta tarvitse turvapaikkaa hairahdustensa peittelemiseen, ja toisaalta heidän on mahdollista tehdä konkreettista hyvää rukoilemisen sijasta – tai sen lisäksi.

Jo jonkin aikaa jatkunut ilmiö on kirjailijoiden viehtymys lukijoiden valistamiseen. Enää ei riitä hyvä tarina, ei sujuva eikä omaperäinen tyyli, vaan tekstien pitää osoittaa myös kirjoittajan oppineisuutta. Vilkkaan luostarielämän kuvauksen lisäksi Hargla selvittää riimuja, niiden historiaa ja jonkin verran niiden merkityksiä. Hargla on kyllä istuttanut riimut tarinaansa varsin sujuvasti, vaikkei 1400-luvulla riimuja enää juuri käytettykään ja Melchiorkin joutui kauan etsiskelemään niiden tuntijaa. Nykyisin salapoliisityö on paljon helpompaa: ellei aiheesta ole omaa verkkosivua, kuvaus on todennäköisesti Wikipediassa. Riimuissa on sitten arvoituksen lopullinen ratkaisukin.