Kun maapalloa ei tuhonnutkaan ihminen

sevenevesNeal Stephenson on (noin) yhdeksännessä romaanissaan palannut scifiin, aitoon perinteiseen scifiin, jossa odottamaton uhka vie ihmiset avaruuteen ja jossa apuna on uusi teknologia. ”Seveneves”  (2015) sai Stephensonin mukaan alkunsa pohdiskeluista, mitä tapahtuu, kun avaruus on lopulta niin täynnä romua, että sirpaleet ovat vaaraksi avaruustutkimukselle. Tästä on juoni ja tapahtumien alku viety melko pitkälle.

Kuu räjähtää kappaleiksi. Räjähdyksen syy, ”agentti” (”Agent”), jää tuntemattomaksi, vaikka siitä kehitetään sekä mahdollisia että  epätodennäköisiä teorioita. Kun pölypilvi hälvenee, taivaalla näkyy seitsemän isoa murikkaa ja lukemattomia pieniä sirusia, jotka edelleen kiertävät maata. Tutkijat laskeskelevat, että kolarit ovat väistämättömiä, ja antavat kaksi vuotta aikaa siihen, kunnes erikokoiset kuunkappaleet satavat maahan ja tuhoavat vanhan Terran. Maapallosta jäisi jäljelle vain hedelmätön, hiiltynyt möhkäle. Ihmiskunta ryhtyy valmistautumaan, jotta ihmislaji ja sen luoma kulttuuri säilyisi.

Kirja on kolmiosainen, ja ensimmäinen osa käsittelee kahta ensimmäistä vuotta jälkeen nolla-vuoden, jolloin kuu halkesi. Toinen osa on maapallolta pelastautuneiden eloonjäämisponnisteluja, ja kolmas osa kertoo, mitä tapahtuu viidentuhannen vuoden kuluttua, kun Maahan on jälleen mahdollisuus palata.

Suunnitelma ihmisen pelastamiseksi on uskottava − luultavasti noilla tavoilla ongelmaa ryhdyttäisiin nykyisin tiedoin ratkaisemaan. ”Sevenevesin” avaruudessa esimerkiksi kiertää avaruusasema, joka on kytketty pieneen Amalthea-asteroidiin ja jossa työskentelee kourallinen eri alojen tutkijoita. Avaruusasemasta kasvatetaan tulevien sukupolvien tukikohta. Amaltheaa ei Stephenson ole luultavasti valinnut sattumalta, vaan hän on ajatellut asteroidin nimen sopivan tarkoitukseen: Amalthea on kreikkalaisessa tarustossa mainittu toisaalta yhtenä Zeuksen sijaisäideistä, hänen imettäjänään ja vuohipaimenena, mutta toisaalta myös vuohena, jonka nahan Zeus otti suojakseen. Amalthea oli aluksi tutkimuskohde, mutta siitä tuli vähitellen myös suojakilpi. Kirjan Amalthea ei kuitenkaan muistuta kaimaansa ja on mm. huomattavasti pienempi. Sekaannuksen välttämiseksi: yksi Jupiterin kuista on nimeltään Amalthea, mutta ”Sevenevesin” Amalthea on asteroidi ja lähempänä Maata.

Uskottavuutta lisää pikkutarkka kuvaus. Ainakin minä katselin lukiessani esimerkiksi Izzyä, avaruusasemaa, milloin sisältä, milloin ulkoa, ja pystyin hyvin kuvittelemaan kirjailijan kertomat tapahtumat. Avaruuteen rahdattujen olot ovat kaukana suosittujen avaruuselokuvien ja tv-sarjojen suurellisista avaruusasemista, eikä arkeen avaruudessa ole ollenkaan yksinkertaista sopeutua. Ns. teknisiä hankaluuksia riittää. Uskottavuus ei ole science fictionin ensimmäisiä vaatimuksia, ja siksi mielestäni ansio.

Kaikki ei siis suju niin kuin Strömsössä. Ihminen on itsekäs olento ja takertuu henkiriepuunsa käyttäen äärimmäisiäkin keinoja, vaikka tulevaisuus meidän näkökulmastamme on tuskin elämisen arvoista. Katastrofeissa kaikki eivät kykene ajattelemaan eivätkä toimimaan rationaalisesti. Vaikka yhteistyö tuottaisi todennäköisesti parhaimman tuloksen, on aina joku tai joitain, joiden mielestä hänelle tai heille kuuluu enemmän tai parempaa kuin muille. Ilman näitä piirteitä ei tietenkään saisi aikaan jännittävää romaania, ja Stephenson sommittelee juoneen kaikkia inhimillisiä heikkouksia.

Tämä kaikki kerrotaan viileän toteavasti ja paisuttelematta. Muutama kyynel karkaa, kun isä ja tytär viestittävät toisilleen hyvästejä, ja kun avaruuteen lähetetty morsio joutuu eroamaan maapallolle jäävästä sulhasestaan. Ei itkeviä lapsia, ei palavia koteja, ei raunioihin hautautuvia lemmikkejä. Stephensonilla on pettämätön keino sammuttaa lukijassa heräävät herkät tunteet. Hän katkaisee tapahtumat infodumpilla mitä sopimattomimmissa kohdissa. Tässä romaanissa taustoja kuvataan myös ihmisten välisessä kanssakäymisessä, mikä on vähintäänkin häiritsevää. Kun ihminen astuu huoneeseen, hän ei ehdi edes tervehtiä, kun kirjailija jo rientää paljastamaan koko hänen siihenastisen elämänsä. Kiinnitin tähän huomiota erityisesti kirjan ensimmäisessä osassa. Teknistä ja avaruusteknistä tietoa on totta kai tämänkaltaisessa romaanissa paljon, mutta jotain ihmisten taustoista olisi varmasti saanut ujutettua itse tarinaan. Käsittelytapa väkisin vähentää ”Sevenevesin” kirjallisia ansioita.

Stephensonin englanti on riittävän helppolukuista jopa teknologiaa käsittelevissä kohdissa, ja kirjailija käyttää jälleen ainakin osittain itse kehittelemiään käsitteitä. Esimerkiksi lentävät linkit (”flynks”, joka on käytössä muissakin yhteyksissä, mutta tätä merkitystä en internetistä löytänyt) ovat pikkuruisia robotteja, jotka tarvittaessa kytkeytyvät toisiinsa ja muodostavat ketjun tai matriisin. Näitä taas voidaan käyttää lähes kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa ja tehtävissä. Muistelen nähneeni joitain esimerkkejä lasten piirrosfilmeissä. Robotteja on kehitetty paljon nykyistä pitemmälle, ja ne tekevät lähes kaiken ruumiillisen työn ja ovat etäohjelmoitavissa erikseen kuhunkin tilanteeseen. Kolmannessa osassa avaruudessa matkailuun on käytössä  ällistyttäviä vempaimia kuten ”aitrain”, ”bolo”, ”flivver” ja ”whip station”, jotka perustunevat tällä hetkellä tunnettuun avaruusfysiikkaan. Mikä tulevaisuus meitä odottaakaan, kun Stephensonin ideoima teknologia joskus on yleisesti käytössä − kunhan kuu pysyy siellä missä se nyt on.

Stephensonin ainakin näennäinen neutraalius näkyy siinä, miten hän kuvaa kiistanalaisia ilmiöitä, mm. geenimanipulaatiota. Hän suhtautuu niihin objektiivisena tutkijana: kaikkea voi käyttää sekä hyvään että pahaan, ja vaikka innovaatiosta saattaa olla sekä hyötyä että haittaa, haitat eivät ole riittävä peruste innovaation hylkäämiseen. Geenimuuntelua käsitellessään hän  ilmeisesti haluaa lisäksi osoittaa, että luonto menee tarkoituksellista manipulaatiota paljon pitemmälle, ja ihminen sopeutuu ympäristön vaatimuksiin, kunhan sopeutumiseen annetaan riittävästi aikaa. Jos esimerkiksi tässä kohdassa olisi pitänyt osata lukea jotain rivien välistä, minä en siihen kyennyt.

Kahdeksan ja puolisataa sivua ei ollut tarpeeksi. Tätä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Tarina tuntui jäävän jollain tavalla kesken, ja Stephenson on jättänyt hyvät ainekset jatko-osaan. Kirjailija itsekin tunnustaa, ettei ollut helppoa kirjoittaa tarinalle tyydyttävää, juonen sitovaa loppua, joka kuitenkin jättäisi avoimia mahdollisuuksia. Kirjassa on lisäksi sama ongelma kuin monissa muissakin monisatasivuisissa järkäleissä. Ellei lue teosta nopeasti alusta loppuun saakka, alku ja siksi usein myös perustelut ovat ehtineet unohtua, mutta tämänhän olen todennut monesti aikaisemminkin. Onneksi kirjailija on onnistunut rajoittamaan päähenkilöiden määrään kohtuulliseksi, jotta heidän vaiheitaan on helppo seurata.

Kirja on saanut jokseenkin ristiriitaiset arvioinnit toisin kuin Stephensonin varhaisempi tuotanto. Mm. henkilökuvauksesta ollaan kahta mieltä, ja runsas teknologian kuvaus saa monet nukahtamaan, kun taas toiset innostuvat juuri siitä. ”Seveneves” on kirjoittamani vuoksi ja siitä huolimatta scifi-harrastajalle välttämätöntä luettavaa. Kirjan nimenkin tarkoitus selviää viimeistään toisen osan lopussa.

Uskaltaisikohan viimein tarttua Anathemiin?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s