Aihearkisto: Vuosi 2014

Vikkelä ja nokkela

quicksilverKun Neal StephensoninCryptonomiconin” lukemiseen kului melkein vuosi, vei ”Quicksilver” vain puoli vuotta. ”Quicksilver” on ensimmäinen nide Stephensonin Baroque cycle -sarjasta, joka on itse asiassa kahdeksan kirjaa mutta julkaistu kolmena niteenä ensimmäisen kerran 2003. Ensimmäisen niteen ensimmäinen kirja on Quicksilver, toinen on King of the Vagabonds ja kolmas Odalisque. Tässä tulee esiteltyä samalla kirjan päähenkilöt, Daniel Waterhouse, Jack Shaftoe sekä Eliza (linkeissä kerrotaan barokkisyklin juoni, ei ainoastaan henkilökuvia) — jos Elizan sukunimi on jossain mainittu, olen unohtanut sen.

Quicksilver siis keskittyy Daniel Waterhousen elämään ja kuvaa hänen opiskeluaikojaan Cambridgessä Isaac Newtonin kämppiksenä sekä myöhempiä vaiheita mm. Royal Societyn jäsenenä; Royal Society lienee brittiläinen vastine paljon myöhäisemmälle Suomen Akatemialle. Waterhouse tuumii erään kerran, että jos hän olisi syntynyt jonain toisena aikana, hänet olisi tunnustettu poikkeuksellisen eteväksi luonnonfilosofiksi; tässä ”luonto” tarkoittaa koko maailmankaikkeutta, ja tuon ajan luonnonfilosofiset pohdinnat loivat nykyisen fysiikan perustan. Jos Waterhouse eläisi nyt, hän olisi nörtti, vähän nössökin, ja Newton puolestaan arkkinörtti, joka omistautuu vain työlleen ja unohtaa sekä syödä, nukkua että peseytyä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1600-luvun loppupuoliskoon ja sivuhenkilöitä ovat Newtonin lisäksi mm. matemaatikko ja filosofi Gottfried Leibniz, matemaatikko Robert Hooke, matemaatikko ja astronomi sekä horologi Christiaan Huygens, arkkitehti Christopher Wren sekä tietysti pappi, matemaatikko ja jo Cryptonomiconissa mainittu John Wilkins. Stephenson tuskin on valinnut aikakautta sattumalta — näinä vuosina sai alkunsa matemaattinen ja luultavasti filosofinenkin ajattelu, johon meidän teknologinen maailmamme pohjaa. Tällainen asetelma on vastustamatont houkutus Stephensonin kaltaiselle kirjailijalle. Koska koulutus oli harvojen huvia eikä teologiapaino(s)tuksesta vielä ollut täysin irtauduttu, tiedemiehiä oli vähän, kaikki tunsivat toisensa ja koko tiedeyhteisö työskenteli enemmän tai vähemmän yhdessä. Eripurakin vei tutkimusta eteenpäin. Vasta internet on luonut yhtä välittömät yhteydet.

Jack Shaftoe on kirjan seikkailuosuus. Hän on kulkureiden kuningas, King of the Vagabonds, Ranskassa L’Emmerdeur, joka tarkoittanee vapaasti suomennettuna paskiaista. Shaftoe lähtee kotikaupungistaan Lontoosta ja pestautuu palkkasotilaaksi useaan pitkin Eurooppaa vaeltavaan armeijaan. Vapauttaessaan Wieniä turkkilaisten piirityksestä hän vapauttaa samalla Elizan. Yhdessä he kävelevät ja ratsastavat takaisin Euroopan toiselle laidalle. Eliza on tietysti erityisen kaunis ja viehättävä, mutta myös erityisen älykäs, kielitaitoinen ja käytännöllinen nainen, jolla lisäksi on erinomainen talouden taju. Eliza on myös haaremiorja (Odalisque), jonka tehtävänä on palvella haaremin muita naisia, mikä suuresti selittää hänen kykyään selviytyä.

”Quicksilver” on noin yhdeksänsataasivuinen järkäle, ja siksi alku on ehtinyt unohtua, ennen kuin lukija on päässyt viimeisille sivuille. Samoin ovat unohtuneet lukuisat henkilöt. Huomaavaisuudesta lukijoitaan kohtaan on kirjailija lisännyt mukaan Dramatis personae -luettelon, jossa on jokaisen tarinan kannalta vähänkin merkittävän henkilön kuvaus. Luettelo on kymmenettä sivua pitkä, mutta tarpeellinen, koska tiedemiesten lisäksi kerrotaan ainakin neljästä Englannin kuninkaasta, Ranskan Ludvig XIV:sta sekä lukuisista muista Euroopan kuninkaallisista, suuresta joukosta englantilaisia sekä ranskalaisia aatelisia ja poliitikkoja, ja näiden lisäksi mukana on kauppiaita, näyttelijöitä, kulkureita, sotilaita ja tietysti Jack Ketch, lontoolainen pyöveli, joka on brutaalin todellinen historian henkilö.  Daniel, Jack ja Eliza elävät rinnakkain sekä fiktiivisten että historiallisten ihmisten kanssa todellisia historian tapahtumia, joita kirjailija on sopivasti värittänyt.

Tätä voisi hyvin suositella lievästi editoituna niille koululaisille, joiden mielestä historia on tylsää. ”Quicksilverissä” ei ole tylsää hetkeä, vaikkei aivan kaikkea voi komiikkana pitääkään. Elohopealla on kirjassa useita merkityksiä, joista yksi juontuu mm. Newtonin harjoittamasta alkemiasta. Jotkin tapahtumat ovat silkkaa farssia, kuten Jack hevosensa selässä kuokkavieraana Arcachonin kreivin naamiaisissa, kun samalla hetkellä Ludvig XIV ratsastaa kulkuriksi naamioituneena sisälle samaan juhlahuoneistoon. Farssina on kirjoitettu myös esimerkiksi loppupuolen synnytyskuvaus. Stephenson kääntää vitsiksi sekä hirttäjäiset, ruttoepidemian että vangin elämän Towerissa. Myönnettäköön kuitenkin, että kirjoista ensimmäinen on muita totisempi. Kirja alkaa Bostonissa vuodesta 1714, mutta hyvin pian palataan Danielin lapsuuden Lontooseen 1650-luvulle ruton ja Lontoon palon aikoihin. Stephenson selvittää seikkaperäisesti ajan poliittista tilannetta mutta lomittaa sen filosofiseen ja tieteelliseen dialogiin. Tiedän, että kärsimättömimmät lukijat jättävät urakan tähän lukuun, mikä on suuri vahinko.

”Quicksilver” on tietysti paljon muutakin kuin slapstickia ja enimmäkseen kaikkea muuta. Itse haluan nähdä siinä esimerkiksi tarinan naisesta, joka oman aikansa rajoituksista välittämättä onnistuu, kun hän haluaa onnistua. Eliza käyttää hyväkseen kaikkia niitä keinoja, joita naiselle tuona aikana suvaittiin ja niitäkin, joita ei suvaittu. Hän on jopa valmis elättämään Jackin ja huolehtimaan hänestä, mutta kulkuri pysyy kulkurina. Nykyisen tieteellisen ajattelun alkuvaiheiden lisäksi ”Quicksilver” sisältää rahan ja sijoittamisen historiaa. Olen pitkään ihmetellyt, miksi globalisaatiosta on ryhdytty puhumaan vasta muutaman viimeisimmän vuosikymmenen aikana. Ei elämä aikaisemminkaan ollut erityisen lokaalia. Matkustaminen oli tietysti hidasta ja hankalaa, eikä postikaan siksi kulkenut kovin luotettavasti, mutta eivät ihmiset, tieto eikä myöskään varallisuus pysyneet paikallaan.

Stephenson kirjoittaa monipolvista, monikerroksista kieltä, jossa vuorottelevat vanhahtavat kirjoitusasut ja uudet käsitteet. Kirjan ilmestymisen aikoihin kirjoitetuissa kritiikeissä ”Quicksilveriä” on verrattu Thomas Pynchonin teksteihin, erityisesti Mason and Dixoniin; The Crying of Lot 49 on kesken, joten en uskalla sanoa vertailusta yhtään mitään, mutta uteliaisuus heräsi. Entisaikojen tyyliin ”Quicksilver” on myös kirjeromaani: erityisesti Elizan ja hänen kirjekumppaneidensa viestien vaihtoa on mukana runsaasti. Kirjeiden todellinen sisältö oli tarkoitettu vain vastaanottajalle, ja tämän varjolla Stephenson saanut tarinaan myös kryptauksen ja varmasti yhden sen omituisimmista sovelluksista.   Koska tarinatkin ovat monipolvisia, lukija eksyy helposti. Epäilen, että kirjoittajakin on välillä eksynyt, ja tarinaan jää aukkoja. Se on yhtä reikäinen kuin elämä itse.

Mainokset

Heikompi astia

piritan kuristajaIndrek Harglan neljännen apteekkari Melchiorista kertovan dekkarin tapahtumat sijoittuvat vähän matkan päähän Tallinnasta, Piritan vastavalmistuneeseen birgittalaisluostariin. ”Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja” on ilmestynyt vuonna 2013 ja suomennettu tänä vuonna. Tarina vie mukanaan yhtä vetävästi kuin aikaisemmatkin, ja hetkellisistä epäilyksistä huolimatta näyttää siltä, että Melchior Wakenstede jatkaa tutkimuksiaan vielä uusissakin kirjoissa.

Luostarin varakonfessori veli Gerlach kutsuu Melchiorin luostariin tutkimaan outoa tilannetta: nuori nunna on ollut useita kuukausia puhumatta, ja häntä on ryhdytty epäilemään noidaksi. Luostari pitäisi parin kuukauden kuluttua vihkiä, mutta eihän sellaista paikkaa voi luostariksi siunata, joka suojelee noitia.

Kun Melchior ajaa maallikkoveljen kanssa reellä luostariin, hän huomaa ollessaan jo lähellä määränpäätä metsikössä raakkuvan varislauman ja keksii sitten vaatemytyn keväisessä lumisohjossa. Mies on tapettu, ilmeisesti jo syksyllä, koska metsäneläimet ovat juhlineet raadon äärellä koko kylmän ja lumisen talven. Vaikka ruumista ei enää pysty tunnistamaan, Melchior huomaa kuristusjäljen kaulassa. Seuraavana päivänä löydetään kuolleena kappeliin rukoilemaan jätetty puhumaton nunna, hänetkin kuristettuna.

Abbedissa Kandis pyytää Melchioria selvittämään, kuka murhasi nuoren nunnan, ja Tallinnan tuomikapituli puolestaan vaatii Melchioria selvittämään tuntemattoman miehen tappamisen. Melchior antaa pyhälle Birgitalle lupauksen selvittää raakuudet, ja lupaus vie hänet matkalle pitkin Vironmaata, lisäksi historiaan kolmensadan vuoden taakse ja lopulta kristinuskon syntyaikoihin saakka.

Piritan kuristaja poikkeaa jossain määrin edellisistä tarinoista. Apteekkarin perheellä on nytkin iso osuus. Melchior on nyt vanha ja harmaa ja hän on lähettämässä poikaansa, nuorempaa Melchioria, apteekkarinoppiin Saksaan. Mukana ovat myös dominikaanimunkki Hinric sekä oikeusvouti Wenzel Dorn, vanhentunut hänkin. Hargla menee kuitenkin aikaisempaa syvemmälle Mechiorin ajatuksiin; en ole mistään dekkarista lukenut yhtä perinpohjaista pohdiskelua kuristajan psyykestä enkä yhtä yksityiskohtaista kuvitelmaa siitä, miten kuristaja kuristaa. Näitä kohtia ei kannata jäädä märehtimään. Nytkään ei vuodenaika, sää eikä luonto tuo helpotusta, vaan Melchior kahlaa ravassa, sohjossa ja jäisessä joessa. Hän on onneton, raihnainen ja nälkäinen.

Aikaisempaa tarkemmin käy selville myös naisen asema keskiajalla, nainen vaimona ja tyttärenä, naisen mahdollisuudet oppia ja käyttää oppimaansa, naisen asema johtajana – birgittalaisluostarin ehdoton päällikkö on abbedissa, vaikka luostarissa asuu myös munkkeja. Ilman miestä naisen oikeus pitää kiinni edes omasta kodistaan ja laillisesta omaisuudestaan oli hatara. Luostari oli katolisessa maailmassa merkittävä hengellisen elämän keskuksena, mutta se oli myös heikkojen ja väärinkohdeltujen turvasatama. Tämä saa ajattelemaan Lutherin oppien siunauksellisuutta sen ajan Euroopassa. Nykyisessa ajattelussa mies oli tottakai oikeassa, mutta joissain asioissa edellä aikaansa. Emansipaatio ei ollut uskonpuhdistuksen opinkappaleita, ja miehiä on näihin aikoihin saakka askarruttanut enemmän naisen neitsyys kuin hänen ihmisoikeutensa.

”Birgitalla oli näkemys,” Kandis sanoi sitten äkkiä, ”Mitään ei rasiteta tässä maailmassa enemmän kuin naisen sielua ja naisen ruumista. Meidän täytyy synnyttää, olla nöyriä ja kuuliaisia omalle miehellemme, täyttää hänen toiveensa niin päivällä kuin yölläkin vuodesta toiseen. Ja jos emme jaksa tai tahdo tai kykene, meidän ajetaan pois. Kun ritarit sotivat, me olemme sotasaalista, kun rutto hävittää maata, me kuolemme ensimmäisenä, koska olemme heikompia, voipuneempia, rasittuneempia. Kun on nälänhätä, jaamme viimeisen suupalan lapsille ja kuolemme ennen heitä. Kun viljasato tuhoutuu, on aina joku nainen, joka on yhtynyt demoneihin ja kutsunut noitana Saatanan — nainen, aina nainen. – – – Täällä muurien takana he saavuttavat vapauden, jota heillä muurien takana ei ole.”

Piritan birgittalaisluostarin alku on noin vuodessa 1412, ja luostari ehti toimia noin 150 vuotta. Luostaria oli ryhtynyt puuhaamaan muutama kauppias, joista sekä Piritan historia että Hargla mainitsevat Gerlach Krusen sekä Hinric Huxerin. Harglan tarinan kannalta olennainen henkilö on kolmas kauppias, kuvitteellinen Winrich Bordecke, mutta historia mainitsee hänen sijastaan Hinrich Schwalbartin, joka oli arkkitehti ja suunnitteli luostarirakennuksen ja kirkon. Piritan luostari perustettiin joitain kymmeniä vuosia ruotsalaisen Vadstenan luostarin jälkeen ja joitain kymmeniä vuosia ennen Naantalin luostaria. Birgittalaissääntökunta oli omana aikanaan poikkeuksellinen: paavi oli jo kieltänyt yhteisluostarit, mutta Birgitta määräsi näkyjensä perusteella, että luostareissa täytyi olla 60 nunnaa ja 25 munkkia ja luostariveljeä. Nunnat eivät saaneet toimia pappina eivätkä esimerkiksi ottaa vastaa rippiä, joten munkkeja tarvittiin.

Luostarirakennus oli jaettu naisten puoleen ja miesten puoleen, joiden välissä oli keskusteluja ja neuvonpitoa varten ns. parlatorio. Tila oli jaettu seinällä kahtia, ja sen eri puolilla olevat eivät nähneet toisiaan, mutta seinässä oli rumpu, jonka kautta saattoi antaa tavaroita toiselle puolelle. Luostarirakennuksen erikoinen arkkitehtuuri on Harglan kehittelemän juonen kannalta ratkaiseva, kuten ovat muutkin luostarin arkiset tavat. Puhuminen oli enimmän aikaa kielletty, ja nunnat käyttivät kehittämäänsä merkkikieltä. Sääntökunnan erityisyyksiä olivat ja lienevät edelleenkin musiikki ja laulu.

Uskonpuhdistuksen jälkeen sekä Vadstena että Naantali suljettiin, mutta jo sitä ennen Iivana Julman sotajoukot olivat hävittäneet Piritan. Kuitenkin sekä Vadstenaan että Piritaan on perustettu uudet luostarit, Vadstenaan jo 1930-luvulla ja Piritaan 2000-luvun alussa. Tätä voi pitää mielenkiintoisena kehityksenä, koska kristilliset luostarit ovat vähenemässä. Maailma on maallistunut, mutta samaan suuntaan vaikuttaa suvaitsevaisuus. Enää eivät varakkaat neidot toisaalta tarvitse turvapaikkaa hairahdustensa peittelemiseen, ja toisaalta heidän on mahdollista tehdä konkreettista hyvää rukoilemisen sijasta – tai sen lisäksi.

Jo jonkin aikaa jatkunut ilmiö on kirjailijoiden viehtymys lukijoiden valistamiseen. Enää ei riitä hyvä tarina, ei sujuva eikä omaperäinen tyyli, vaan tekstien pitää osoittaa myös kirjoittajan oppineisuutta. Vilkkaan luostarielämän kuvauksen lisäksi Hargla selvittää riimuja, niiden historiaa ja jonkin verran niiden merkityksiä. Hargla on kyllä istuttanut riimut tarinaansa varsin sujuvasti, vaikkei 1400-luvulla riimuja enää juuri käytettykään ja Melchiorkin joutui kauan etsiskelemään niiden tuntijaa. Nykyisin salapoliisityö on paljon helpompaa: ellei aiheesta ole omaa verkkosivua, kuvaus on todennäköisesti Wikipediassa. Riimuissa on sitten arvoituksen lopullinen ratkaisukin.

Ajattele jotain numeroa

numeropeliJohn Verdonin   Numeropeli (Think of a number) on jo neljän vuoden takaa ja suomennoskin ilmestynyt vuonna 2011. Prologi ei ole erityisen houkutteleva, mutta kannattaa lukea muutama sivu pitemmälle. Parin luvun jälkeen haluaa ehdottomasti tietää, miten kirjailija on arvoituksen ratkaissut.

Dave Gurney on varhaiseläkkeellä oleva poliisi, joka tekee kuvankäsittelyohjelmalla rikollisten valokuvista taidetta. Hänen vaimonsa Madeleine puuhailee rauhallisesti kotona ja osallistuu pienen yhteisön moninaisiin rientoihin. Gurneyn collegen ajoilta tuttu kaveri Mark Mellery soittaa yllättäen ja pyytää Gurneyltä apua: Mellery on saanut merkillisiä viestejä ja säikähtänyt pahan kerran. Mellerystä on tullut mainiosti menestynyt henkisen kasvun konsultti, joita ainakin dekkareiden perusteella Amerikassa riittää. Vähitellen alkaa tulla ruumiita.

Gurney pyydetään apuun, koska hän sattuu sopivasti paikalle, mutta on sopivasti myös erittäin menestynyt rikostutkija. Hänen kanssaan työskentelevät poliisit ovat kaiken kirjavaa väkeä, eivätkä kaikki heistä ole ollenkaan innoissaan Gurneyn osallistumisesta tutkintaan. Tässäkin tarinassa näkyy se erityinen piirre, että Yhdysvalloissa ylin poliisijohto valitaan vaaleilla, eivätkä muutkaan virkamiehet malta pysytellä sivussa, kun tarjolla on mediaa kiinnostavia rikosuutisia. Ei riitä, että rikokset selvitetään. On vielä neuvoteltava siitä, kuka saa kunnian selvittämisestä. Toisaalta statistit jäävät statisteiksi eikä Verdon sen kummemmin ota heitä tarinaan mukaan.

Verdon kuvaa hyvin päähenkilöään ja hänen arkeaan, avaa hänen ajatuksiaan ja arvailujaan, mutta myös kasvavaa ahdistusta, jonka syy selviää lopussa. Kuten niin monessa muussakin dekkarissa päähenkilöstä alkaa tuntua, että rikollisella on häntä vastaan jotain hyvin henkilökohtaista.

Numeropeli on Verdonin ensimmäinen romaani ja ilmeisesti myi oikein hyvin. Arvoitus ei alussa ole aivan tavanomainen dekkarin juoni, mutta murhiin päästyään tarina alkaa kulkea tavanomaisempia polkuja. Kirjailija, toisin sanoen murhaaja, kuitenkin ripottelee johtolangoiksi arvoituksia, joiden sovitteleminen juoneen on ehdottomasti tavallista kekseliäämpää. Murhat osoittautuvat muutenkin hyvin kekseliäästi suunnitelluiksi; tätä ei liene kukaan koskaan missään kokeillut eikä toivottavasti kokeilekaan.

Lisäksi kirjassa kuljetetaan kahta tarinaa. Jo alkuvaiheessa selviää, että toinen on murhaajan tarina, joskin varsin erikoinen. No, erikoinen on murhaajakin, hänen elämäntilanteensa ja osin motiivinsakin, mikä pohjustaa hyvän loppuhuipennuksen. Toinen on kirjan varsinainen juoni, jossa sekoittuvat sekä arvoituksen ratkaiseminen että Gurneyn oma elämä.

Luin käännöksen, joka on sujuvaa suomea, ammattitaitoisesti kirjoitettu. Kirjassa on poikkeuksellisen paljon dialogia. Kun henkilöt ovat enimmäkseen raavaita poliiseja ja ns. tavallista kansaa, ei repliikeissä juurikaan filosofoida ja teksti on lyhyttä ja helppolukuista. Teksti lienee lyhyttä ja helppolukuista myös englanniksi. Tässä kirjassa pääasia on juoni eikä kirjallinen tyyli, mikä on muille kielille käännettäessä suuri etu.

Verdonin esikoinen sai Yhdysvalloissa hyvän kritiikin. Kirjailija on ehtinyt ensimmäisen dekkarinsa jälkeen kirjoittaa jo kolme lisää: Sokkoleikki (Shut your eyes tight), Murhakierre (Let the devil sleep) ja Tappakaa Peter Pan (Peter Pan must die). Kirjat on siis suomennettu, mutta markkinointi on ollut laihaa, koska itse en ole ainoatakaan noista huomannut. En tosin etsinytkään. Minusta näkymättömyys on iso vahinko, jos eivät muutkaan ole huomanneet. Ainakin sarjan ensimmäinen on oikein lupaava.

En erityisemmin välitä siitä, onko kaunokirjallinen teos ilmestynyt tänä vuonna vai kymmenen vuotta sitten. Hyvä kirjallisuus ei vanhene. Onneksi Verdonia näyttää olevan saatavissa: ainakin kaksi suurinta suomalaista kirjakauppaa sekä yksi suurista verkkokirjakaupoista myy Numeropeliä edelleen, nyt pokkarina, ja Akateeminen myös ruotsinkielisiä käännöksiä. E-kirjakin on tarjolla. Dave Gurneylla on suomalaisia ystäviä.

Poirot pahoinpitelyn uhrina

nimikirjmurhUudelleen lämmitetty ruoka maistuu harvoin hyvältä. Samaa voi sanoa henkiin elvytetyistä romaanihenkilöistä. Brittiläinen Sophie Hannah on saanut Agatha Christien perikunnalta luvan jatkaa Poirot-tarinoiden kirjoittamista, ja ensimmäinen kirja on ilmestynyt ja suomennettu tänä vuonna nimellä Nimikirjainmurhat (The Monogram murders).

Alku on oikein lupaava. Bloxhamin hienostohotellista löydetään kolme ruumista, jokainen eri huoneessa ja eri kerroksessa. Jokainen on aseteltu lattialle samaan, täsmällisen suoraan asentoon ja jokaisen suussa on kultainen kalvosinnappi, johon on kaiverrettu kirjaimet PIJ. Samaan aikaan toisaalla Lontoossa Poirot istuu kahvilassa ja ihmettelee perin juurin järkyttynyttä naista, joka ei suostu kertomaan, miksi hän on siinä mielentilassa.

Kun Poirot ryhtyy purkamaan arvoitusta, jäljet vievät pieneen maalaiskylään ja monen vuoden takaisiin tapahtumiin. Kummallista kyllä, myös kahvilassa istunut järkyttynyt nainen liittyy sattumalta asiaan. Lisäksi Hannah esittelee Poirot’lle uuden työtoverin, Edward Catchpoolin, etsivän Scotland Yardista. Catchpool yrittää ratkaista murhia, mutta tuntee tarinan edetessä itsensä aina vain tyhmemmäksi ja ymmärtää aina vain vähemmän.

Monipolvinen juoni on osoittautunut kirjailijalle ylivoimaiseksi. Poirot’llahan oli tarinan lopuksi tapana koota kaikki asianosaiset suljettuun tilaan ja piinata ihmisiä osoittelemalla ensin täysin viattomia ja vasta vähitellen paljastamalla, mitä todella oli tapahtunut. Yleensä lukija vielä tämän esityksen aikana muisti, mitä Christie oli kirjoittanut, vaikka jokunen yksityiskohta olisikin unohtunut. Hannah puolestaan ei hallitse sotkuista juontaan. Loppuselvittely kestää 330-sivuisesta kirjasta kuutisenkymmentä sivua ja takertelee niin pieniin yksityiskohtiin, että niiden merkitystä arvoituksen ratkaisemisessa voi epäillä. Dekkareita ei yleensä lueta kuin oppikirjaa, ja minä hukkasin langanpään varsin pian.

En tunnista kirjasta edes Poirot’a, jonka kirjailija on pannut istumaan kahvilassa päivät pitkät juomassa kahvia. Kahvia? Kertaakaan ei mainita hänen huoliteltua ulkoasuaan, ei nilkkaimiaan, ei viiksivahaansa. Poirot jopa menettää malttinsa ja korottaa äänensä hyvin rahvaanomaisella tavalla. Myönnän, että sekä minun että varmasti monen muunkin lukijan mielikuvaan ovat vaikuttaneet tv-elokuvat, joiden ansiosta David Suchet on henkilöitynyt Poirot’ksi. Myös rekvisiitta on tärkeä: Poirot ei missään tapauksessa voi asua röyhelöisessä täysihoitolassa, vaan hän sopii paljon paremmin omaan asuntoonsa komeassa funkkistalossa.

Pidän Agatha Christien kirjoissa niiden yksinkertaisuudesta ja selkeydestä. Pidän niistä todennäköisesti samasta syystä, josta ihmiset katselevat tv-sarjoja; päähenkilöistä on tullut ystäviä, konteksti on tuttu ja turvallinen, tapahtumien kulku jossain määrin ennalta-arvattava ja vaikka sekä kirjoissa että sarjoissa tapahtuu kamalia asioita, paha saa ainakin melkein aina palkkansa. Christien tarinat ovat nerokkaita, näennäisen yksinkertaisia, mutta niihin tavallisesti sisältyy jokin yllätyksellinen ja ratkaiseva tekijä, joka lopulta muuttaa kaiken. Christien unohtumattomat hahmot eivät voi herätä henkiin, koska niiden luoja on kuollut. Hyvän kirjailijan tyyli on jäljittelemätöntä, ja Christien pitkäaikaisena ihailijana olisin toivonut, että myös Hercule Poirot, neiti Marple, Ariadne Oliver sekä Tommy ja Tuppence saisivat levätä rauhassa.

Vihinen ja Mozart

mozartKesän alussa tänä vuonna ilmestyi ensimmäinen suomeksi kirjoitettu Mozart-elämäkerta. Alkujaan tamperelainen Lahden ja Saksan kautta nykyisin Hämeenlinnassa vaikuttava Antti Vihinen kirjoitti säveltäjästä omannäköisensä kirjan, ”Minä ja Mozart”. Nimi kuulemma kuvastaa tamperelaista vaatimattomuutta. Vihinen seuraa Mozartin elämää hänen kirjeenvaihtonsa, aikalaisten kuvausten sekä aiheesta myöhemmin kirjoitetun kirjallisuuden perusteella. Näkökulma on kuitenkin ihan oma.

Jos Vihisen oli tarkoitus repiä myytti Mozartista jumalallisena musiikkinerona, ei hän ihan onnistunut. Ei jäänyt edes kolhuja. Vihinen ihailee Mozartin musiikkia niin varauksettomasti, että se kuuluu jokaiselta sivulta – tämä ei tietenkään tarkoita sitä, asiasta pitäisi olla eri mieltä. Mozart oli jo lapsena poikkeusyksilö, joka lisäksi sattui syntymään oikeaa perheeseen ja luultavasti myös musiikillisesti oikeaan aikaan. Hän oli lievästi ilmaistuna epäsovinnainen sekä ihmisenä, yksityiselämässään että säveltäjänä ja muusikkona, minkä Vihinen selvästi tuo kirjassa esille. Musiikinharrastajalle kirjassa on paljon tuttua, mutta paljon myös uutta. Kirjoittajakin huomauttaa, että meidän mielikuvaamme Mozartista on muokannut suuresti Milos Formanin 1980-luvulla ohjaama elokuva ”Amadeus”. Säveltäjä ei todellisuudessa kuitenkaan kärsinyt sen enempää nälästä kuin köyhyydestäkään. Häntä ei myöskään myrkytetty, vaan suuren hengen aivan ilmeisesti sortivat die üblichen Verdächtigen, viini, laulu ja naiset.

Vihinen on sijoittanut Mozartin elämän ja teot tiukasti kontekstiinsa ja kuvaa säveltäjän ja ympäristön, hallitsijoiden ja rahoittajien suhdetta 1700-luvun toisen puoliskon poliittisessa tilanteessa. Mozart oli tietoisesti valistusajan taiteilija, joka toi humanismin ja tasa-arvon ajatuksia esille myös taiteessaan; hän esimerkiksi esiintyi myös tavalliselle kansalle. Figaron häiden juoni lienee jokaiselle tuttu, vaikka ei kovin ahkerasti oopperassa kävisikään: kreivi Almavivan palvelija Figaro on menossa naimisiin kreivillisen perheen palvelustytön Susannan kanssa, mutta kreivi vaatii itselleen ensiyönoikeutta. Neuvokkaat palvelijat kuitenkin onnistuvat torjumaan moiset yritykset ja vieläpä nolaamaan kreivin. Toinen isku samaan suuntaan oli Don Giovanni, Don Juan –tarina, jossa elostelevalle aatelismiehelle käy tosi huonosti. Mozartin työn rahoittivat aatelisto ja varakas porvaristo, eikä näiden tölviminen lisännyt hänen suosiotaan rahoittajien keskuudessa. Vihinen tulkitsee Mozartin joutuneen osin tahtomattaankin poliittiseksi pelinappulaksi Itävallan arkkiherttuan Joosef II:n yrittäessä pitää koossa Habsburgien valtaa ja maita. Toisaalta supersuosittu säveltäjä ja pianisti oli suhdetoimintaa parhaimmillaan, mutta toisaalta hän ahkerana kirjeidenkirjoittajana välitti arkkiherttualle kuulumisia pitkin Eurooppaa. Mahtoi arkkiherttuan sensuurilla olla hauskaa sen lukiessa Wolfgangin estottomia rakkauskirjeitä vaimolleen Konstanzelle.

Vihinen leikkii myös mahdollisuuksilla: entä jos? Isä-Mozart kuljetti esiintymiskiertueillaan Wolfgangin lisäksi hänen sisartaan Nannerlia, joka hänkin oli erittäin lahjakas muusikko. Koska Nannerl oli tyttö, hän ei kuitenkaan saanut samoja mahdollisuuksia kuin pikkuveli. Hänen tultuaan murrosikään hän joutui jäämään kotiin, kun isä ja veli jatkoivat kiertue-elämää ja veli sai samalla oppia ja vaikutteita Euroopan parhailta. Nannerl ei ole historian ainoa naistaiteilija, joka on sukupuolensa vuoksi jätetty vaille mahdollisuuksia, kun perheen miestä, aviomiestä tai veljeä, on tuupittu eteenpäin. Näistä miehen varjoon jätetyistä naisista on kirjoitettu kovin vähän, ja säveltäjien elämäkerroissa he ovat kirjaimellisesti marginaalissa.

Kukkahattutädit älkööt vaivautuko. Vaikka kirjoittaja on tohtori ja professori, hän ei kirjoita akateemisen kuivasti. Kirja on lystiä luettavaa, ja takakansitekstissä sitä luonnehditaan lisäksi röyhkeäksi. Pikkuisen häiritsi runsas navanalustermistö, mutta tätä aihepiiriä on jo aikaisemmin Mozartin yhteydessä julkisuudessa käsitelty, joten ei se yllätys ollut. Vihinen on kuitenkin kirjoittanut kirjan tosissaan: lähteet on merkitty täsmällisesti, ja omat johtopäätökset ja paikoittainen fiktio erottuvat selvästi. Kirjan nimi ”Minä ja Mozart” tarkoittanee kahta asiaa. Ensinnäkin Vihinen kertoo muutamin paikoin oman elämänsä käännekohdista ja siitä, miten Mozartin musiikki on hänen elämäänsä vaikuttanut.  Toiseksi kirja on tutkimukseksi käsittelytapansa vuoksi tavallista subjektiivisempi, mutta ei sitä ole akateemiseksi opinnäytteeksi tarkoitettukaan.

Vihisellä ja minulla on yhteinen suosikki Mozartin oopperoiden joukossa, Taikahuilu. Vihinen tosin tarkoittanee alkuperäistä Emanuel Schikanederin librettoa, kun minä pidän yhtenä kaikkien aikojen hienoimmista versioista Stephen Fryn uudelleen kääntämää ja Kenneth Branaghin ohjaamaa tuotantoa – moni on tosin kanssani eri mieltä. Musiikki on tietysti ennallaan, mutta tapahtumat on sijoitettu ensimmäiseen maailmansotaan, mikä tietysti asettaa vastakkain julman realismin ja Mozartin musiikin ja oopperan alkuperäisen taianomaisuuden.

Luin viisisataasivuisen teoksen yhden viikonlopun aikana, eikä se edes tuntunut urakalta. Samaan aikaan soi Mozart. Lasi viiniä ja vähän suklaata. Tästä ei elämä parane.

Musiikillisia muistumia

tulevamusiikkiJos tarjolla on parilla eurolla kirjoja, joiden otsikossa lukee tulevaisuus, minähän ostan jokaisen. Eero Hämeenniemen Tulevaisuuden musiikinhistoria on ilmestynyt jo 2007, mutta tekstissä on edelleen musiikin harrastajalle paljon ajateltavaa. Käsittelytavasta päätellen Hämeenniemi on tosin ajattelut enemmän musiikin ammattilaisia, erityisesti säveltäjiä.

Hämeenniemi korostaa säveltäjän ja kuulijan suhdetta. Säveltäjä ei voi toisaalta eristäytyä omiin maailmoihinsa yleisöstään välittämättä, mutta ei voi toisaalta myöskään yrittää miellyttää mahdollisimman monia. Musiikki on Hämeenniemelle vuorovaikutusta, ja viestin on kuljettava molempiin suuntiin. Hän suree uuden musiikin vähäisyyttä tavallisissa konserttiohjelmistoissa ja pitää yhtenä syynä sitä, että ”uusi musiikki on irtautunut yhteisestä musikaalisuudestamme”. Musiikin tulee paitsi herättää tunteita ja tuntemuksia, tuottaa elämyksiä, myös hahmottua ymmärrettävinä rakenteina. Yksinkertaistaen ja tiivistäen sanottuna perinteet on rikottu niin perusteellisesti, ettei kuulijalle ole jäänyt mitään mihin tarttua. Olisimme tarvinneet enemmän aikaa oppia kuuntelemaan ja mukautua.

Ei Hämeenniemi ole kovin tyytyväinen nykyiseen tapaan esittää perinteistä klassista musiikkiakaan. Kuulin jokin aika sitten konsertissa Richard Straussin toisen käyrätorvikonserton. Solisti käsitteli käyrätorveaan sillä tavalla, että halusin uskoa hänen panevan välillä joukkoon omiaan. Kuunnellessani konserttoa en voinut olla ajattelematta juuri lukemaani Hämeenniemen tekstiä. Hän tosin kirjoittaa parisataa vuotta vanhemmasta musiikista, mutta ajatus sopi kuitenkin tilanteeseen. Notaatio oli noihin aikoihin ns. ohjeellinen ja muusikot improvisoivat. Pohjimmainen tarkoitus oli, että sävellys luodaan esitystilanteessa. Jokainen kerta oli aina ainutlaatuinen ja musiikki soittajiensa näköistä. Kun nykyisin pyritään ajanmukaisuuteen ja jos soitetaan vain nuotteja, on kadotettu alkuperäinen ajatus esityksen hengestä.

Kirjassa pohditaan tietysti myös samoja asioita, jotka ovat askarruttaneet Olli Löyttyä ja Minna Lindgreniä. Hämeenniemenkään mielestä ei ole tarpeen pitää yllä nykyaikaan sopimatonta konserttietikettiä frakkeineen, pokkurointeineen ja vaatimuksineen äänettömästä keskittymisestä, jossa ei saa kuulua edes konserttiohjelman rapina. (Epäilen, että jos elokuvat olisi keksitty sata vuotta aikaisemmin, ei olisi tapana mennä niistäkään nauttimaan päällysvaatteissa ja popcornlaatikko kainalossa.) Kirjoittaja kertoo konserttijäykistelyn vastakohtina jazzluolista, joissa jopa keskustelu soittajien kanssa on hyväksyttävää ja jossa on sallittua vaimeasti jutella musiikin aikanakin. Tärkeämpi vertailukohta on kuitenkin karnaattinen eteläintialainen klassinen musiikki, jota Hämeenniemi käsittelee kirjassa varsin laajasti. Yleisö osallistuu karnaattisen musiikin tekemiseen esimerkiksi taputtamalla kappaleen perusrytmiä. Salissa on valot, eikä keskustelukaan, joskus kiivas väittelykään ole kielletty. Konsertti on aidosti sosiaalinen tapahtuma, eikä sosiaalisuus rajoitu yhteiseen kahvitteluun väliajalla.

Sosiaalisuutta voi korostaa myös sijoittamalla kuulijat orkesterin ympärille eikä kapellimestarin selän taakse. Esikoiseni ei koskaan unohda Berliinissä filharmonikkojen salissa joitain vuosia sitten kuulemaansa konserttia, jossa katselimme kasvoihin kapellimestaria, joka oli kuin kissa kermakupilla. Kapellimestarilla oli lystiä, hänelle vielä maksettiin siitä ja se näkyi ja kuului. Myös yleisöllä oli lystiä.

Hiljaisuudesta olen Hämeenniemen kanssa tiukasti eri mieltä. Haluan nauttia musiikista enkä takana istuvan murinoista. Muu etiketti taas – toivoisin vain, että mahdollisimman monella olisi mahdollisuus päästä nauttimaan myös klassisesta musiikista säikähtämättä outoa ympäristöä ja maksamatta lipuista viimeisiä ruokarahojaan. Tässä yhteydessä täytyy tietysti mainostaa mainiota Klasariklubia ja Pukamaa.

Kirjan nimeä hiukan ihmettelin, koska tulevaisuus tulee vasta viimeisessä luvussa eikä kovin vahvasti siinäkään. Hämeenniemi vaatii, että säveltäjien on palattava työskentelemään muiden muusikoiden kanssa. Jotta länsimainen klassinen musiikki eläisi ja voisi hyvin, on säveltäjä ja sävellystaide johdatettava ”takaisin kollektiivisen musikaalisuutemme yhteyteen ja elävään vuorovaikutukseen kuulijoiden ja soittajien kanssa”. Tämän ymmärtää hyvin, kun muistaa muun muassa sen, mitä kirjoittaja on aikaisemmin todennut uudesta musiikista yleensä.

Tämän lisäksi Hämeenniemi haluaa viedä klassista musiikkia sinne, missä sitä ei usein kuulla kuten kouluihin, sairaaloihin, vanhainkoteihin ja vankiloihin. Tässä mielestäni on edistytty suljettuja laitoksia pitemmälle: oopperaa rautatieasemalla, konserttimusiikkia ostoskeskuksessa. Myönnän, musiikki saattaa kärsiä olosuhteista, mutta jos tarkoitus onkin päästä pois hiljennetystä ja pimennetystä konserttisalista… Hämeenniemi korostaa elävän musiikin tärkeyttä; vaikka kaikenmaailman musiikki on lähes jokaisen kuultavissa internetin avulla, siitä puuttuu konsertissa saatava yhteinen kokemus.

Eero Hämeenniemi on sekä säveltäjä, muusikko, tulevien säveltäjien opettaja että lisäksi aktiivinen kirjoittaja. Tekstiä on nautinto lukea, mutta nautinto edellyttää tietysti kiinnostusta aiheeseen. Olen jo pyytänyt joululahjaksi Hämeenniemen uusimman kirjan ”Vapaa säveltäjä”. Ajattelin etsiä myös vuonna 1982 julkaistun kirjan ”ABO − johdatus uuden musiikin teoriaan” silläkin uhalla, että en ymmärrä siitä mitään, mutta, kuten odotettua, kirjasta näyttää olevan painos lopussa.

Jos Hämeenniemen kirja herätti ilmestyttyään keskustelua, se on verkosta kadonnut. Sentään yhden nuoremman polven kollegan arvio on vielä tallella. Perttu Haapanen kirjoitti historiateoksesta heti tuoreeltaan yllä olevaa huomattavasti asiantuntevammin.

Klasarin alkeet tumpeloille

sinfoKirjamessuilta tuli hankittua tällä kertaa musiikkia käsittelevää kirjallisuutta, muutama teos viimeisten 160 vuoden ajalta ja yksi joka kertoo tulevaisuuden musiikin historiaa. Lukaisin heti Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn sinfoniaaniset terveiset, joita he nimittävät kirjekurssiksi klassisen musiikin maailmaan.

Löytty päätti joitain vuosia sitten bileitten pikkutunneilla eikä omien sanojensa mukaan aivan täydessä ymmärryksessä, että hän opettelee kuuntelemaan klassista musiikkia. Lindgren suostui opettajaksi. Kirja on koottu heidän keskinäisestä kirjeenvaihdostaan, jonka uskollisuutta alkuperäisteksteille epäilisin, elleivät osapuolet olisi kirjoittamisen ammattilaisia. On niin maltillista väittelyä, sujuvaa ja nokkelaa keskustelua. Lisäksi Olli Löytty ilmaisee tuntemuksensa ja käsityksensä klasarista ja sen liitännäisilmiöistä taidolla, johon harva pystyy. Kummallista, että noin tarkkakorvainen ja musikaalinen mies on tähän saakka pystynyt välttelemään musiikinlajia, joka olennaisesti kuuluu meidän kulttuuriimme ja joka soi kaikkialla.

Idea on mitä mainioin. Löytty kysyy ja ihmettelee, ja Lindgren vastaa, selittää ja opastaa. Koska Löytty on rock-sukupolvea, Lindgren aloittaa rockhenkisestä barokista; kirjan esittelytilaisuudessa Jukka Nykäsen soitanto alkoi Pachelbelin Kaanonista, josta vähitellen  kuoriutui Beatlesin Let it be. Kun Löytty etsii rytmiä, Lindgren selittää pulssia. Löytty valittaa rockin ennalta-arvattavuutta, ja Lindgren iloitsee siitä, että klasaria kuunnellessa ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi kuulee.

Kirjassa käsitellään konserttien tavanomaista ohjelmistoa, mutta sen lisäksi myös vähän harvinaisempaa kuunneltavaa. Päättelin tavanomaisuuden siitä, että useimmat teokset olivat minulle tuttuja, enkä oikein kehtaa kehuskella musiikin tuntemuksellani. Pariin uutuuteen sain kuitenkin tutustua. Kokeilkaapa Aleksander Mosolovin The Iron Foundrya, joka on sävelletty vuonna 1927 koneiden ylistykseksi innostamaan neuvostotyöläisiä. Toinen pikkuisen eksoottisempi kappale on Jukka Tiensuun Fantango, vaikka Tiensuu onkin minulle säveltäjänä tuttu. Löysin Fantangosta sekä cembalo- että harmonikkaversion, joista cembalo lienee alkuperäinen sovitus ja ehdottomasti parempi. Nykysäveltäjiä on muuten mukana niukasti. Liekö Lindgren pelännyt säikäyttävänsä oppilaansa. Edustava esimerkki on hänen mainitsemansa Kaija Saariahon L’Aile du Songe − ei ollenkaan vaikeata, vaan sen sijaan kuulasta ja kaunista.

Lukiessani soitin samalla Lindgrenin vinkkaamia teoksia. Se oli tietysti typerää, koska kunnon orkesteriteokset kestävät paljon pitempään kuin keneltäkään kuluu muutaman sivun analyysin lukemiseen. Kirjaa ei siis pitäisi ”lukaista”, kuten minä tein, ellei sitten ole riittävän hyvin perehtynyt aiheeseen. Toisaalta sekä Löytyn kysymykset että Lindgrenin vastaukset ovat hyvin henkilökohtaisia; joku toinen oppilas varmasti ihmettelee klassisessa musiikissa joitain muita seikkoja ja toinen opettaja varmasti valitsee kuunneltavat esimerkit toisin. Viimeisiltä muutamalta sadalta vuodelta on säilynyt sen verran musiikkia, että valinnat ovat väkisin subjektiivisia.

Lindgren patistaa oppilaansa myös konserttiin. Klassinen musiikki on hänelle sosiaalista, yhteinen elämys konserttisalissa vaikka tuntemattomienkin kanssakuulijoiden seurassa. Opettaja ja oppilas keskustelevat siksi myös konserttikäytännöistä, kuten frakkiasuisen kapellimestarin itsevaltiudesta, pultissa soittamisen kurinalaisuudesta, musiikkikappaleiden kummallisista nimistä ja tietysti yleisön pukeutumisesta. Omasta kokemuksestani tiedän, että nykyisin konserttiin voi pukeutua juuri niin kuin haluaa, kunhan pukeutuu. Frakki ei ole konserttilavallakaan enää välttämättömyys: kuuntelin pari päivää sitten Tapiola Sinfoniettan konserttia, jota johti kansainvälisesti tunnettu kapellimestari tummanharmaassa (lievästi ryppyisessä) puvussa, kun taas pianosolistilla oli pitkä hihaton iltamekko. Kummankaan asu ei suuremmin vaikuttanut sen enempää musiikin laatuun kuin siitä saatuun elämykseenkään. Kiinnitin huomiota kapun asuun siksi, että hän vaikutti konsertin jälkeen tavallista voipuneemmalta, mitä ruttuinen harmaus vielä korosti.

Tumpelo-oppaan ensimmäiseksi osaksi kirjekokoelma on erinomainen, ja aivan noviisitkin on otettu huomioon. Uusimman musiikin lisäksi kirjasta valitettavasti puuttuu laulu, koska Löytty teki heti alkuun selväksi, että se on hänelle liikaa. Vahinko, sillä Minna Lindgren tunnustaa eräässä kirjeessään harrastavansa tällä hetkellä erityisesti oopperaa. Olisin mieluusti lukenut hänen ajatuksiaan myös oopperamusiikista, koska se on ehdottomasti lempiurheiluani. Ehkä Lindgren saa myöhemmin oopperoista innostuneen tumpelo-oppilaan.