Avainsana-arkisto: Salzburg

Turistitäky

jedermanntodPoikkesimme viimeisenä Salzburg-aamuna kirjakaupassa, koska etsiskelin ensimmäistä, Sokeita lintuja edeltävää Ursula Poznanskin romaania. Löytyihän se, mutta löytyi muutakin. Manfred Baumann, vapaaksi taiteilijaksi ryhtynyt Itävallan radion ORF:n toimittaja ja osastopäällikkö on kirjoittanut nipun Salzburgin oopperajuhliin liittyviä dekkareita. Ostin ensimmäisen ja ajattelin, että saa nuo loput ostettua seuraavina vuosina, jos lisää haluan.

Jedermanntod on siis kirjoista ensimmäinen ja ajoittuu juhlien ohjelmistosta päätellen ilmeisesti suunnilleen vuoteen 2010. Juhlittu näyttelijä ja ohjaaja Hans Dieter Hackner löydetään Tuomiokirkon aukiolta Jedermann-esityksen näyttämöltä tikari rinnassaan. Rikosta ratkoo komisario Martin Merana apulaisineen. Mukana ovat sekä järkevä näyttelijä, neuroottinen hysteerikko, lipevä manageri, säikähtänyt koditon kulkuri ja lukuisia muita riittävän epäilyttäviä henkilöitä, jotta tekijä ei aivan heti selviä. Mukana on myös Salzburg, jota laajasti esitellään.

Merana pääsee tietysti oopperajuhlille. Hänet kutsutaan katsomaan Don Giovannia (ensimmäinen näytös, toinen näytös), joka on todennäköisesti Salzburgin juhlien kaikkein esitetyin ooppera. Hän pääsee seuraamaan myös Jedermann-näytelmää, Hugo von Hofmannsthalin kirjoittamaa teosta, joka on vuodesta 1920 lähtien esitetty jokaisilla Salzburgin oopperajuhlilla, vaikkei ooppera olekaan. Näytelmä on keskeinen kirjan juonen kannalta, mutta se on lisäksi keskeinen myös Salzburgin kannalta, niin tunnettuja esitykset ovat. Jedermann lienee saksalaisen kielialueen erikoisuuksia, jonka pohjatekstit ovat keskiajalta, moraliteeteista ja mysteerinäytelmistä. Teksti on kyllä käännetty suomeksikin (Jokamies), ja Turun teatterin esitysarkiston mukaan sitä on esitetty Turussa vielä vuosituhannen vaihteessa, viimeksi vuonna 2004, ja tietysti alkujaan Salzburgin esimerkin innoittamana. Mikäpä Suomessa olisi sopivampi paikka keskiaikaiselle moraliteetille kuin Turun tuomiokirkon portaat. Alkuperäiseen Kansallisteatterin kantaesitykseen vuodelta 1916 sävelsi musiikin itse Sibelius.

Odotin, että kirjassa olisi ollut enemmänkin oopperajuhlia ja oopperaa yleisestikin, mutta kirjailija ei ainakaan tämän jutun perusteella vaikuta erityisen perehtyneeltä musiikkiin (vaikka hän todennäköisesti sitä on). Festspiele on pikemminkin turisteille tarjoiltu syötti, jolla dekkarisarjaa myydään. On sekin toisaalta kivaa, että tunnistaa kirjasta tuttuja paikkoja, kuten Grosses Festspielhaus, Mönchsberg, Domplatz, Mirabellgarten, Salzach-joki − ne turisteille kaikkein tutuimmat, joita paikalliset parhaaseen matkailuaikaan välttävät.

Kustantaja kehuu komisario Meranaa karismaattiseksi, mikä minusta on kyllä aivan liikaa. Mies on kovin tavallinen, ei tanssi torilla, pukeutuu siististi, ei ryyppää itseään pöydän alle ja kohtelee alaisiaankin ihmisinä. Hän kohtelias ja ystävällinen jokaiselle ja edellyttää tiimiltään samaa. Hänellä on omat painajaisensa, mutta ne eivät näytä liikaa työtä häiritsevän. Kun monet kirjailijat kirjoittavat dekkareihinsa rikostutkijoilleen jonkin työhön liittyvän piintymän, Meranallakin on sellainen. Hän pitää murhatutkimuksen ensimmäisenä yönä ruumiinvalvojaiset (Totenwache) − vaikkakin ilman ruumista, joka on jo viety pois. Komisario menee illalla istumaan ruumiin löytöpaikalle ja ajattelee. Salassa, kunnes hän kuulee, että koko poliisilaitos tuntee hänen tapansa.

Baumann kirjoittaa Itävallan saksaa ja lisäksi vielä lievästi puhekieltä. Niin ainakin olin tekstistä ymmärtävinäni, kun olen aivan viime vuosina lukenut pari muutakin saksankielistä romaania. Kyllä tästä jo vähän unohtuneella koulusaksalla tolkun sai, mutta uuttakin opin. Tekstissä näkyi pari kertaa sana Sakko, ja muistelin nähneeni sen aikaisemminkin, jossain kaupungilla. Sitten olin ymmärtävinäni: saksalaiset (tai itävaltalaiset?) ovat kääntäneet jacket-sanan omaan suuhunsa paremmin sopivaksi. Germanistit nyt varmasti hymyilevät, mutta siltä se minusta kuulostaa.

Jedermanntod ei jättänyt syvempiä jälkiä, mutta on se kelpo Salzburg-Krimi. Merana joukkoineen selvittelee rikosta hitaahkosti ja perusteellisesti, poliisi saa tehdä työnsä rauhassa, eikä rikollinen riehaannu tekemään enempää ruumiita. Meranaa ei vainota, eikä murhaaja uhkaa häntä eikä hänen läheisiään, mikä tasoittelee jännitystä. Perushyvää dekkariviihdettä, ja luultavasti luen ne loputkin. Jos tähtiä pitäisi jakaa, antaisin kolme plus.

Rikoksen jälkiä Facebookissa

Dekkari ja jokin kiistelty muoti-ilmiö ovat taatusti myyvä yhdistelmä, jota on vaikea tyriä. Kun tapahtumapaikka vielä on Salzburg, jossa käväisin viime elokuussa, houkutus oli vastustamaton, vaikka muutakin lukemista olisi ollut. Salzburg tarjoaa Mozartia, oopperaa ja konsertteja lukuun ottamatta turistille enimmäkseen kauniita maisemia ja ympäristön poikkeuksellisen hyvät vaellusmaastot, mutta kaupungin keskusta on nopeasti katsottu. Kaupungin keskustassa tekemistä aktiivituristille on musiikkia ja paria linnaa sekä museota lukuun ottamatta vähänlaisesti. Siellä näyttäydytään. Muutama murha laiskalla Salzalchilla ja ah niin rauhoittavalla Kapuzinerbergillä antaa ainakin keskustelunaiheita.

Itävaltalainen toimittaja Ursula Poznanski on sommitellut ”Sokeat linnut” –jännärinsä (ilmestynyt 2014) Salzburgiin ja Facebookin (arvelin, ettei tähän tarvita linkkiä) liepeille. Täysin eri paria oleva pariskunta löydetään kuolleina läheisestä metsiköstä, ja virallisen selityksen mukaan mies on ensin kuristanut naisen ja sen jälkeen ampunut itsensä. Salzburgin väkivaltayksikön poliisi Beatrice Kaspary ei kuitenkaan tyydy noin ilmeiseen, kun hän huomaa, että molemmat ovat olleet jäseninä Facebookin runoja lukevassa ryhmässä ja jotkin ryhmän jäsenet tuntevat sairasta viehtymystä kuolema-aiheeseen. Facebookin lisäksi tutkinnassa käytetään muutenkin runsaasti internetiä, josta, kuten jokainen meistä tietää, saattaa löytää aivan mitä tahansa, kunhan osaa etsiä. Tämän arvoituksen ratkaisu löytyy melko kaukaa.

Luettuani tarinan ajattelin jälleen kerran, miten pitkälle ihmisen tekojen seuraukset ulottuvat. Ne ulottuvat odottamattomiinkin suuntiin. Sodan jäljet siirretään vielä seuraaviin sukupolviin. Sodan traumoja puretaan myös Sokeissa linnuissa. Kurainen sää korostaa aiheen vakavuutta ja synkkää tunnelmaa. Valopilkkuja on harvassa.

Koska aihetta katsellaan runojen säkein, kirjassa on runsas valikoima saksalaisella kielialueella tunnettua runoutta, josta suomalaisille tutuimpia nimiä lienevät Rainer Maria Rilke ja Heinrich Heine, mutta joukossa on myös esimerkiksi ranskalainen Charles Baudelaire, joka on tunnettu varsinkin valoisasta ja elämänmyönteisestä asennoitumisestaan. Kirjan nimen kirjailija on ottanut Rilken runosta Seine Hände blieben wie blinde Vögel…, jonka vaikeaselkoisuutta päähenkilökin mutisee. Onneksi teksti on kirjassa suomennettu.

Osa tarinaa on kuvitteellinen Facebook-keskustelu, jota Beatrice valeindentiteetin suojissa hämmentää. Ryhmä on puhelias, ja tässäkin näkyy hyvin se, miten paljon aikaa sosiaalinen media ihmisiltä vie, olkoonkin, että tässä tapauksessa netissä roikkuminen on täyttä työtä. Minulle tulivat toisaalta mieleen kirjeromaanit, joissa tarina joko osin tai kokonaan kerrottiin kirjeissä. Toisten ihmisten kuvitteellisten tekstien lainaaminen on tehokas keino saada sivuhenkilöiden ääni kuuluviin. Tämä oli ensimmäinen lukemani tätä lajia, mutta muitakin on varmasti kirjoitettu tai ainakin tulevaisuudessa kirjoitetaan. Kertomuksen kärkeä ajatellen Facebook saattaa olla temppu, jolla kirjailija yrittää saada enemmän lukijoita mielestään tärkeälle asialle. Taikka sitten vain temppu, mutta onneksi onnistunut temppu. Poznanskin esikoisen jujuna oli geokätköily, ja lukematta kirjaa voi ennakoida, että jännitystä siihenkin saa riittämiin.

Poznanski on niitä kirjailijoita, joille eivät riitä pelkät murhat, vaan mukana pitää olla sekä inhottava esimies että poliisin tavanomaiset perhehuolet ja lopussa  vielä piina aina kuoleman rajoille saakka. Onneksi kirjailija sentään malttaa enimmäkseen keskittyä rikosten ratkaisemiseen. Esimiehellä on muuta ajateltavaa, ja Beatricen eronnut aviopuoliso jää sivuun puolivälissä kirjaa. Lopun tapahtumat taas ovat juonen kannalta perusteltuja. Jotkin kirjan ratkaisut ovat hiukan liian ilmeisiä, ja kun pääpahis viimein löytyy, se ei enää ole suuri yllätys, koska muita sopivia ehdokkaita ei juuri enää ole jäljellä. Kokonaisuuden vuoksi annan tuon kuitenkin anteeksi, enkä jupise enempää.

Luin Anne Mäkelän suomenkielisen käännöksen, joten alkuperäisestä kielestä en osaa mitään sanoa. Käännös on erittäin sujuva ja hyvää suomen kieltä, höysteenä sopivia puhekielisyyksiä kuten ilmeisesti alkuperäistekstissäkin. ”Sokeat linnut” on ehdottomasti keskimääräistä parempi dekkari jo aiheensakin vuoksi.