Paljastuksia ja synninpäästö

Enpä ole juurikaan elämäkertoja lukenut. Nyt tuli luettua kaksi melkein peräkkäin, ja niistä toinen on Stephen Fryn Moab is my washpot – ei, Fry ei varsinaisesti selitä, mikä merkillinen se moab on. Lause on kuitenkin esipuheen mukaan lainattu Psalmista 60, ja suomeksi lause on täsmälleen sama: Moab on minun pesuvatini. Kirjassa hän kuorii itsestään vuosien aikana tarttunutta moskaa ja tunnustaa, että ehkä hän ei kokonaan puhdistunut, mutta tuntee kirjan valmistuttua itsensä vähän vähemmän likaiseksi.  Fryhin tutustumista ei ehkä kannata aloittaa juuri tästä kirjasta, koska Fryn käsitys sopivaisuudesta poikkeaa jossain määrin ainakin siitä, mitä minulle on opetettu. Hilpeää, joskaan ei aivan kevyttä lukemista kuitenkin.

Fry kirjoittaa elämänsä ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta, mutta epäilemättä seuraavatkin kaksikymmentä olisivat omalla tavallaan kiintoisaa luettavaa. Fry syntyi 1950-luvun lopulla keskiluokkaiseen englantilaiseen perheeseen. Fryn isä oli nerokas fyysikko, matemaatikko ja keksijä, ja hänen äitinsä mitä sydämellisin ja rakastavin olento. Fry kuvaa kotiaan ja perhettään, mutta enemmän kouluja ja 1960- ja 70-lukujen vaihteen koululaiselämää. On varsin valaisevaa lukea, miten englantilaisissa sisäoppilaitoksissa elettiin samoihin aikoihin, kun Pariisissa opiskelijat mellakoivat ja Suomessa vallattiin vanhaa Ylioppilastaloa ja vaadittiin opiskelijademokratiaa. Sama maanosa, eri maailmat. Käydessäni Lontoossa 1970-luvun alussa kaupunki vaikutti kaikesta huolimatta ihan sivistyneeltä paikalta.

Pikku-Stephen lähetettiin sisäoppilaitokseen seitsenvuotiaana. Ilmeisesti tämä ei nykyisin ole enää tapana, sillä niin vuolaasti Fry selittää, että siihen aikaan se oli ainoa vaihtoehto. Hän olisi tuntenut itsensä muita huonommaksi, jos hänen olisi täytynyt jäädä kotiin ja käymään kyläkoulua, kun kaikki kaverit lähtivät muualle. Kouluja ja opettajiaan Fry kuvaa hyvin lempeästi ja kauniisti; hän sen sijaan ei käyttäytynyt sen enempää lempeästi kuin kauniistikaan. Jotain hänen ylittämättömistä kolttosistaan selittää kaksi seikkaa. Ensinnäkin hänen ensimmäisen sisäoppilaitoksensa rehtori oli merkinnyt valtakunnallisen tasokokeeseen Fryn tuloksen viereen ”approaching genius” ja ”that bloody explanes everything”. Toiseksi Fryn todettiin myöhemmin kärsivän kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Fry oli parantumaton valehtelija, joka vieläpä nautti valehtelemisesta, hän oli häikäilemätön varas ja hänen kepposensa olivat silkkaa pahantekoa. Lisäksi lääkärit totesivat hänen olevan neljätoistavuotiaana tiedoiltaan ja osaamiseltaan muutaman vuoden edellä ikäisiään, mutta sekä fyysisiltä ominaisuuksiltaan että muulta henkiseltä kehitykseltään vielä enemmän ikäisiään jäljessä.

Fry kertoo, miten hän erään kerran järjesteli koulun urut uudelleen. Urkuja soittavan opettajan tai oppilaan ei tarvinnut valita kesken soiton jokaista äänikerta- ja tehosteyhdistelmää erikseen, vaan yhdistelmät saattoi ohjelmoida etukäteen, jolloin soitettaessa riitti yhden valitsimen painaminen. Fry sotki huolellisesti kaikki ohjelmoinnit mahdollisimman tarkkaan päinvastaisiksi: kun urkuri halusi soittopelin mylvivän ja pauhaavan, pillit piipittivät ja vinkuivat. Kun tarvittiin hiljaisinta pianissimoa, urut puhalsivat kuorolaisten lähimpien rivien hiukset sekaisin.

Musiikille ja sen merkittävyydelle omassa elämässään Fry uhraa lukuisia sivuja. Hän kuvaa musiikillista osaamistaan: I’M NOT EVEN TONE FUCKING DEAF. I’m tone DUMB. Hän ei osaa laulaa. Häneltä puuttuu rytmitaju. Hän ei myöskään soita erityisen hyvin, ainakaan omien sanojensa mukaan. Ennen kaikkea Fry halusi kuulua joukkoon, olla rakastettu. Siksi hänen musiikillinen toistaitoisuutensakin oli niin raskasta: hän ei voinut koskaan yhtyä muiden lauluun, ei soittaa orkesterissa, ei säestää. Sen sijaan melodiat tarttuvat helposti hänen muistiinsa ja hän rakastaa musiikkia yli kaiken. Fry rakastaa erityisesti oopperaa, mikä tietysti saa minut rakastamaan Fryta. Yllätyin jossain määrin viime talvena, kun Teema näytti Kenneth Branaghin ohjaaman Taikahuilun, jonka englanninkielisen tekstin ja dialogin on kirjoittanut Stephen Fry. Melko saavutus rytmitajuttomalta ja koskettavin versio Taikahuilusta, jonka olen nähnyt.

Fry musiikista: ”Music, in the precision of its form and the mathematical tyranny of its laws, escapes into an eternity of abstraction and an absurd sublime that is everywhere and nowhere at once. The grunt of rosin-rubbed catgut, the saliva-bubble blast of a brass tube, the sweaty-fingered squeak on a guitar fret, all that physicality, all that clumsy ‘music-making’, all that grain of human performance, so much messier than the artfully patinated pentimenti or self-conscious painterly mannerism of the sister arts, transcends itself at the moment of its happening, that moment when music actually becomes, as it makes the journey from the vibrating instrument, the vibrating hi-fi speaker, as it sends those vibrations across to the human tympanum and through to the inner ear and into the brain, where the mind is set to vibrate to frequencies of its own making.” Muut taiteet ovat sidoksissa materiaaliseen, joka rajoittaa niitä, mutta musiikin voi jokainen kokea omalla tavallaan, nauttia kuten haluaa: musiikki vie Fryn rajattomaan sensuaaliin ja kyltymättömään iloon ja hurmioon, mutta myös helvetin tuskiin, joita mikään kidutus ei saisi aikaan. Ja saa hänet kirjoittamaan tällaista hupsua kypsymätöntä hölynpölyä, eikä häntä edes nolota.

Tosin koko kirja on kirjoitettu yhtä rönsyillen, assosioiden odottamattomiin suuntiin ja kommentoiden ilmiöitä näennäisen yllättäen. Fry käyttää äidinkielensä kaikkia vivahteita ylätyylistä katukieleen, huoletta sekä ranskaa että latinaa, ja kreikan φύσις (physis) jäi minulta melkein selvittämättä. Keskinkertainen englanninkielentaitoni oli jättää minut pulaan enkä halua ajatella, mitä kaikkea olen ymmärtänyt väärin tai en ole ymmärtänyt ollenkaan. Taas kerran sai nähdä, miten tärkeää on oppia kieltä siellä, missä sitä puhutaan eikä vain oppitunneilla; sekä englanti että ranska ovat pelkkiä sanontoja ja puheenparsia, eikä yksittäisten sanojen ymmärtäminen riitä pitkällekään. Toinen syy vaikealukuisuuteen on lukuisat viittaukset kirjallisuuteen, joka on englantilaisen akateemisen sivistyksen saaneelle arkea, mutta suomalaiselle tuttua vain otsikoina. Fry pudottelee estoitta nimiä: näyttelijöitä, muusikkoja, taiteilijoita ja muuten vain tunnettuja henkilöitä, historiasta ja nykyisyydestä, Hugh Lauriesta ja Emma Thomsonista Boris Karloffiin ja Lord Nelsoniin, tutuimpia mainitakseni.

Musiikintaidottomuuden lisäksi Fryta erotti muista pojista hänen pohjaton inhonsa kaikkea liikuntaa kohtaan. Hän oli hidas ja kömpelö, liikkui koordinoimattomasti, mutta ennen kaikkea hän inhosi ja pelkäsi pukuhuoneita. Vaikka hän oli pitkä poika, hän tuli puberteettiin (omasta mielestään) vuosia myöhemmin kuin muut eikä hän kehdannut näyttäytyä muille. Mikä johdattaakin sujuvasti hänen seksuaaliseen suuntautumiseensa. Fry väittää tienneensä aina olevansa homoseksuaali. Hän on mitään kaihtamatta varastanut opiskelutoveriltaan kuvauksen siitä, Milloin Hän Tiesi: Fry kirjoittaa muistavansa selvästi, miten hän katsoi syntymänsä hetkellä taakseen ja totesi, että tämä oli laitimmainen kerta, kun menin tuosta.

Kirjassa on useita kuvauksia kaksi-kolmetoistavuotiaiden sisäoppilaitospoikien keskinäisistä seksileikeistä, jotka tosin enimmäkseen olivat melko viattomia. Kenen kiero mieli on sulkenut muutaman sata hormonihumalaista poikaa kuukausiksi ja vuosiksi samoihin rakennuksiin, yhteisiin maakuusaleihin, ja antanut heidän päivittäin tavata vain toisiaan ja opettajia, jotka olivat poikkeuksetta miehiä sekä palveluskuntaa, joka tosin oli pääosin naisia, mutta tukevasti kypsässä iässä. On ihme, ettei useamman mielenterveys ole järkkynyt. Vaikka – mistäs me sen tietäisimme.

Hellyttävimpiä kohtia on kuvaus nuoren Stephenin ensi rakkaudesta. Syyslukukauden alussa kouluun tulee uusi poika, vaalea ja kuvankaunis sinisine silmineen. Fryn tunteet Matthewta kohtaan ovat samanlaiset kuin kenen tahansa unohtumattoman ensirakkauden, hillittömästi ilosta ja onnesta syvimpään epätoivoon. Fry muutti rakkautensa kohteen nimen, mutta tämä tunnisti itsensä kirjasta ja otti yhteyttä. Alkujaan Evening Standardissa julkaistussa haastattelussa Fry kertoo ”Matthewn” ja tämän perheen olevan nykyisin hänen hyviä ystäviään ja tapaavansa heitä pari kertaa vuodessa.

Olin ajatellut Stephen Fryta vain näyttelijänä; ensimmäinen tutustuminen taisi olla Wilde-elokuvassa, tietysti Oscar Wildena. En tullut ajatelleeksikaan, että hän lisäksi kirjoittaa. Elämäkerrassaan hän selittää, että hän hahmottaa maailman sanoina, mikä ei liene yllätys. Itse olen oppinut, että ajattelu edellyttää käsitteitä, siis sanoja. Hänen fiktiotaan en ole lukenut, mutta Taikahuilun hieno libretto sai minut lukemaan Moabin, kun se sattui kotona hyllyssä olemaan.

Rakkaudessani Fryihin on pari ryppyä. Hän kertoo olevansa Rowan Atkinsonin hyvä ystävä. Minä inhoan Atkinsonia, joka melkein pilasi 2012 Olympialaisten avajaisissa LSO:n Chariot of Fire -esityksen. Lisäksi Fry tölväisee kirjassaan aika pahasti Terry Pratchettia, joka on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani. Toisaalta, vilkaistuani kommentteja Fryn omasta tuotannosta ymmärrän kyllä syyn: molemmat käyttävät samantyyppisiä käsittelytapoja. He kirjoittavat historiaa uudelleen omasta vinosta näkökulmastaan. Fry itse toteaa, että hänen on vaikea sietää ihmisiä, jotka ovat liian samankaltaisia kuin hän itse.

Nyt lukulistaan täytyy lisätä The Fry Chronicles, seuraavat kaksikymmentä vuotta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s