Aihearkisto: Vuosi 2010

Paluu Paranoidiaan

Palasin vanhan rakkauteni pariin. Joulupukki toi viimeisimmän Patricia Cornwellin, Port Mortuaryn, joka kömpelösti käännettynä tarkoittaa ruumishuonetta. Port Mortuary on kuitenkin todellinen paikka Yhdysvaltojen Doverin sotilastukikohdassa, ja sinne kuljetetaan ruumiinavausta ja kuolinsyyntutkimusta varten taistelussa kaatuneet amerikkalaissotilaat. Tarina alkaa hengästyttävän vauhdikkaasti, kun tohtori Kay Scarpettan sisarentytär Lucy rahtaa hänet öisessä lumimyrskyssä helikopterillaan Doverin lentotukikohdasta Bostoniin, jossa Scarpetta on puoli vuotta aikaisemmin aloittanut Cambridge Forensic Centerin johtajana. Oikeastaan hän ei ole aloittanut, sillä tohtori on komennettu välittömästi armeijan täydennyskoulutukseen Doveriin.

Hänen poissaollessaan on sattunut kaikenlaista.

Pieni poika on murhattu poikkeuksellisen julmasti hänen leikkiessään kotinsa pihalla. Melkein kuuluisa jalkapalloilija on moukaroitu kuoliaaksi ja heitetty alastomana satama-altaaseen. Ja edellisenä päivänä on aivan Scarpettan talon naapurissa olevasta puistosta löydetty kuollut mies, joka on asianmukaisesti todettu kuolleeksi ja kuljetettu ruumiinavausta varten kuolinsyyntutkijan kylmiöön. Ja joka on yllättäen vuotanut verta ruumispussiin, vaikka kaikkien elintoimintojen pitäisi olla pysähtynyt. Onko Scarpettan henkilökunta lukinnut kylmiöön elävän miehen?

Murhetta lisää kuolinsyyntutkijan toimiston kakkosmies, Jack Fielding, joka näyttää sekä ylittäneen valtuutensa että pahasti laiminlyöneen tehtävänsä. Lisäksi hän on kateissa.

Scarpettan aviomies Benton Wesley antaa ymmärtää, että murhat saattavat jollain tavalla liittyä toisiinsa. Vahvasti epäiltynä on Wesleyn potilas, lahjakas opiskelija, jonka toimintakykyä kuitenkin rajoittaa Aspergerin syndrooma. Johnny Donahue on varakkaasta perheestä, joka tarinan edetessä kiinnittyy yhä tiukemmin tapahtumiin.

Yksi rooli kirjassa on Otwahl-yrityksellä, joka toimialana on robotiikka, sekä se perinteinen että nanokokoinen. Yksi esimerkki yrityksen tuotekehityksestä – onneksi kuvitteellinen – on Cornwellin esittelemä MORT, jonka tehtävänä olisi tuoda kaatuneet sotilaat taistelukentältä turvallisesti takaisin omien joukkojen luo. Turvallisuus tarkoittaa tässä tapauksessa eloonjääneiden turvallisuutta; Scarpettan mielestä robotin ei ole mahdollista päätellä, onko sotilas elossa, haavoittunut vai kaiken avun ulottumattomissa.

Toinen äärimmäinen esimerkki on nanokokoinen kuljetusrobotti, jonka tehtävänä on esimerkiksi kuljettaa täsmälääkkeitä (tai huumeita) ihmisen elimistössä sinne, missä niitä tarvitaan. Ajatus kiehtoo monin tavoin. Kun nanobotit eivät enää ole scifiä, niiden avulla voidaan ehkä esimerkiksi vähentää rankkojen hoitojen ja voimakkaiden lääkkeiden sivuvaikutuksia.

Cornwell kuvaa myös ”virtuaalista ruumiinavausta”, joka kuulostaa pikemminkin laiteavusteiselta. Scarpetta käyttää perinteisempien menetelmien lisäksi mm. magneettikuvausta ja tietokonetomografiaa, joita sairaanhoidossa on käytetty pitkään. En tiedä, ovatko ne esimerkiksi suomalaisen patologin työkaluja – miksi eivät olisi.

Port Mortuaryssa on koolla vanha joukko: Pete Marino, ylipainoinen äksy  etsivä, joka tuli mukaan jo ensimmäisessä tarinassa, Lucy Farinelli, Scarpettan sisarentytär ja tietokonenero sekä Scarpettan aviomies Benton Wesley, psykologi ja FBI:n entinen, mahdollisesti nykyinenkin profiloija. Myös Rose, Scarpettan entinen assistentti sekä Jaime Berger, Lucyn viimeisin puoliso muistetaan mainita. Muutenkin mukana on tutunoloisia aineksia kirjan päätöstapahtumia myöten, joita jo osaa odottaa luettuaan muutaman Scarpettan.

Suurin osa kirjan viidestäsadasta sivusta on Scarpettan mietiskelyä ja pohdintoja, itsesyytöksiä ja epäilyjä milloin ketäkin kohtaan. Cornwell ei tyydy jännittävien ja poikkeuksellisten rikosten selvittelyyn, vaan kirjoissa on aina henkilökohtainen paine, vaino, kosto tai muuten vain ajojahti, joka kohdistuu Scarpettaan. Ajan mittaan se ärsyttää. Cornwell ei ole pystynyt kahdeksassatoista Scarpetta-romaanissaan vakuuttamaan ainakaan minua, että Scarpetta olisi niin erityinen, että Yhdysvaltojen ja joskus muidenkin maiden nerokkaimmat ja julmimmat rikollisaivot työskentelisivät kiusatakseen juuri häntä. Siksi edellinen kirja jäi lukematta, ja löysin sen hyllystä vasta, kun ryhdyin etsimään. Scarpettan elämänkertaan oli jäänyt aukko.

Tai ehkä Scarpetassa on sittenkin jotain erityistä, kun olen seitsemäntoista kirjaa jaksanut lukea.

Väärää ruokaa

Ruuasta kertovia kirjoja lukiessa tulee tavallisesti nälkä (ks. edellinen kirjoitukseni). Mats-Eric Nilssonin viimeisin kirja Aitoa ruokaa vei kuitenkin kaiken ruokahalun. Kävelin keittiöön lukemaan ruokapakkausten tuoteselosteita ja totesin, ettei pelkkä sokerin, rasvan ja laktoosin tarkkailu sekä ylimalkainen E-koodien laskeminen riitä. Kirjan luettuani en enää ihmettele, miksi jotkin ruuat eivät yksinkertaisesti maistu miltään. Ruokatunnilla on joskus pakko tyytyä eineksiin, kun kotilounaiden tähteet ovat lopussa.

Ei tässä nyt sinänsä pitänyt mitään uutta olla. Nilssonin sanoma on se, että teollisesti tuotettu ruoka prosessoidaan niin perusteellisesti, että siitä katoaa kaikki se, minkä takia ruokaa syödään. Ei makua, ulkonäköä eikä terveellisyyttä, ei nautintoa eikä hyötyä. Jotta tämä moska kuitenkin saataisiin kaupaksi, elintarvikkeisiin lisätään keinotekoisesti houkuttelevuus ja samalla myös säilyvyys.

Nilsson kertoo kuitenkin paljon sellaista, mitä ainakaan minä en tiennyt. Sen tiesin, että joulukinkku säilyttää punaisen värin, jos siihen lisätään nitriittejä. Sen sijaan se oli uusi tieto, että kasvatetun lohen liha on aina värjätty keinotekoisesti. Luonnossa lohi saa punaisen värin syömistään äyriäisistä, joita kasvatettaville lohille tarjottavassa ruuassa ei kuitenkaan ole. Siksi ruokapelletteihin lisätään väriaineitta, jonka sävyn lohenkasvattaja voi valita neljäntoista eri sävyn joukosta. Näitä väriaineita ei tarvitse kertoa kuluttajalle.

Misotahna on peräisin japanilaisesta keittiöstä ja kasvissyöjien suosiossa. Se valmistetaan yleensä soijasta, eikä kukaan voisi asettaa kyseenalaiseksi sen luonnollista alkuperää. Paitsi Nilsson: Blue Dragonin misokeitossa on jo aromivahventeita kolmena versiona, natriumglutamaattia E621, dinatriumguanylaattia E627 ja dinatriuminosinaattia E631. Nilsson antaa hauskan neuvon: ellet pysty ääntämään lisäaineiden nimiä, jätä tuote ostamatta. Onneksi Suomessakin myydään luomuversioita.

Joulun kunniaksi voi lainata ruotsalaisen Ican riisipuuroreseptiä, jonka mukaan puuroon kuuluvat palmuöljy, rapsiöljy, kookosöljy, emulgointiaineet, aromit ja väriaineet – voi kuulemma maksaa liikaa, jotta sitä voisi käyttää.

Edes tee ei enää ole aitoa. Liptonin ja Twiningin kaltaiset suuret valmistajat tekevät mm. Earl Grey –teen lisäämällä tavalliseen mustaan teehen keinotekoista aromia. Jos haluaa Earl Greynsä maustettuna oikeaoppisesti bergamottiöljyllä, täytyy etsiskellä pienempiä ja rehellisempiä tuottajia. Twining ilmoittaa Earl Grey -pakkauksessa teen sisältävän 3 % bergamottiaromia. Lipton taas on sotkenut lempiteeheni rooibokseen 4,1 % aromia, vaikka teestä suurin osa sentään on rooibosta.

Kirjan loppupuolella on luettelo tavallisimmista lisäaineista, niiden E-koodit, missä aineita käytetään ja mahdolliset todetut sivuvaikutukset. Esimerkiksi aromivahventeista tunnetuimpia lienee juuri natriumglutamaatti, jonka käyttö on onneksi vähenemässä. Sitä ollaan korvaamassa vaarattomammalla hiivauutteella, mutta perussyy ei muutu miksikään: jotta ruoka maistuisi joltain, sen makua täytyy keinotekoisesti tehostaa. Samoin tehdään ruuan ulkonäölle: sokerikulööri (E150) kuulostaa aika viattomalta, mutta miksi leivonnaiset ovat niin kalpeita ja olut niin valjua, että ne täytyy värjätä keinotekoisesti. Ja miten on mahdollista, että ruuassani on titaanioksidia (käytetään mm. aurinkovoiteissa), selluloosaa (muistaakseni jotain tekemistä paperin valmistuksen kanssa), rikkidioksidia (tunnetaan paremmin varsin ongelmallisena ilmansaasteena), propaania (tavataan enimmäkseen nestekaasupulloissa), piioksidia (käytössä vaikkapa eristeenä elektroniikassa), vain muutaman erikoistilanteen mainitakseni.

Koska Nilsson on ruotsalainen, ovat kirjan esimerkit enimmäkseen Ruotsista, joskin takakansitekstin mukaan kirja on mukautettu Suomeen. Olisi mielestäni voinut mukauttaa vielä enemmän esimerkiksi selostamalla tarkemmin suomalaista elintarvikevalvontaa. Suomessa ja Ruotsissa kuitenkin syödään nykyisin niin samanlaista ruokaa, että kirjan esimerkit sopivat hyvin meillekin.

Jo Nilssonin edellinen kirja Petos lautasella sai Ruotsissa aikaan kuluttajaliikkeen, jonka ansiosta teollisuus joutui vähentämää lisäaineita. Pikaselaus verkossa osoitti, että suomalaisista valmistajista mm. Snellman on luopunut natriumglutamaatista, Maalaistuote Vataja ilmoittaa lihajalosteensa lisäaineettomiksi ja helsinkiläinen Maatilatori mainostaa pyrkivänsä myymään vain lisäaineettomia tuotteita.

Hyvää ruokahalua joulupöytään. Lukekaa Nilssonia vasta juhlien jälkeen.

Amerikkalainen Italiassa, jälleen kerran

John Grisham on kirjoittanut ruokakirjan. Lukiessa tuli jatkuvasti nälkä. Pastaa kaikissa muodoissaan, pohjoisen Italian viinejä, kalaa ja äyriäisiä, lisää pastaa, tirisevää lihaa ja meheviä jälkiruokia. Välillä syödään pizzaa ja juodaan olutta.

Jonkun toisen mielestä Playing for Pizza on kirja amerikkalaisesta jalkapallosta, football americanosta. Grishamin mukaan Italiassa pelataan Amerikan malliin jopa Super Bowl. Otteluiden kuvaukset ovat pitkiä ja perusteellisia, ja peliä taitamattomalle englannin kieli jää osittain käsittämättömäksi. Jännitys kuitenkin tuntuu, hiki haisee ja muta roiskuu.

Rick Dockery ei koskaan oikein menestynyt amerikkalaisessa NFL-liigassa ja sai harvoin aloittaa pelejä, vaikka pelinrakentaja onkin. Kun hän sitten tunaroi joukkueensa varman voiton, ura kotimaassa on karilla. Manageri neuvottelee hänet Italiaan, Parman jalkapallojoukkueeseen, jossa vain amerikkalaisvahvistuksille maksetaan palkkaa. Rickille luvattu palkkio on murto-osa hänen USAssa nauttimistaan tuloista. Asuntona on kolmio ja autoksi sovitaan ketterä Punto. Muu joukkue pelaa pizzapalkalla, jokaisella pelaajalla on jokin leipätyö ja jalkapallo vain harrastus, toki sitäkin rakkaampi.

Rick solahtaa yllättävän sopuisasti joukkueeseensa. Hänen tukenaan ovat italialaistunut amerikkalaisvalmentaja Sam Russo, joukkueen epävirallinen johtaja tuomari Franco sekä joukkueen omistava Signor Bruncardo. Päivät kuluvat treenaten ja maleksien. Viikonloppuisin pelataan lähikaupunkien samanlaisia joukkueita vastaan, syödään hyvin ja toisinaan juhlitaan rankemmin kuin urheilijalle sopii. Amerikkalainen oppii vähitellen tavoille. Hän oppii ajamaan autoa, jossa on käsivaihteet. Hän oppii maksamaan kahvilassa ensin ja hakemaan sitten vasta cappuccinonsa. Hän oppii jopa pitämään oopperasta, vaikka ensisijaisena syynä onkin kaunis ruskeasilmäinen sopraano.

Draaman Grisham rakentaa peleistä, voitoista ja tappioista. Vastustajat ovat milloin pieniä, hitaita ja liian vanhoja, milloin pieniä, hitaita ja liian kokemattomia. Playoffsit lähenevät, mutta vasta viimeinen peli ratkaisee jatkon. Oma sivujuonensa ovat amerikkalaiset, jotka eivät suostu jättämään syntipukkiaan rauhaan edes toisessa maanosassa. Yksi rooli näytelmässä on pohjois-Italian kaupungeilla ja kylillä, barokin ja romantiikan ajan kirkoilla, linnoilla ja museoilla, joita Grisham tarkasti kuvaa. Grishamin Italia on kaunis ja sivistynyt, historiaa jokaisessa korttelissa. Palvelut ovat moitteettomia ja ihmiset ystävällisiä. Ei roistoja, ryöstöjä eikä murhia, ei jätevuoria eikä mafiaa, vaan matkailuitaliaa parhaimmillaan.

Playing for Pizza on ainakin toinen Grishamin kirja, jonka päähenkilö joutuu vastentahtoisesti Italiaan. Kirjassa The Broker CIA lähettää hankalan päähenkilön Bolognaan, jotta joku USAn uskotuista valtioista tekisi likaisen työn amerikkalaisten puolesta. Pohjois-Italian maantiede tulee tutuksi Brokeriakin seuraillessa.

Playing for Pizza on tietysti myös kasvutarina, luuseri etsimässä paikkaansa elämässä. Rick on kuitenkin tavallista nokkelampi luuseriksi, ja tarinasta kehittyy tavallista kiinnostavampi. Juoni on osittain arvattavissa, mutta ei onneksi kokonaan. Harmitonta huvia yhdeksi viikonlopuksi, ja sopivaa luettavaa muillekin kuin football americanon harrastajille.

Perinteisen kirjan puolesta 1: Joukossa tiivistyy luovuus

Joissain kirjoissa viehättää uutuus ja erimielisyys – kas, noinkin voi ajatella, mutta olen silti eri mieltä. Joissain kirjoissa taas vetoaa havainto, että on muitakin, jotka ajattelevat samalla tavalla kuin minä (ja ovat onnekseni ajatelleet paljon pitemmälle ja vielä kirjoittaneet siitä kirjan). Subin kanavajohtaja Maaretta Tukiainen on kirjoittanut kirjan yhdestä suosikkiaiheistani, työympäristön vaikutuksesta, tässä tapauksessa luovuuteen. Tukiaisen mielestä tulevaisuuden työpaikka on luova tila, jossa tila, sisustus, materiaalit ja värit on suunniteltu tukemaan ihmisten yhteistyötä ja vapaata ajatuksen lentoa. Yksi syy tietysti on se, että hyviä työntekijöitä ei riitä kaikille, ja parhaille on tarjottava parasta. Toinen syy on yritysten keskinäinen kilpailu, jossa selviytyvät vain innovatiivisimmat ja tuloksellisimmin toimivat yhteisöt. Itse haluan uskoa myös, että ihmisten yksinkertaisesti halutaan myös viihtyvän työssään ja työpaikallaan. Tukiainen lainaa Aalto-yliopiston Design Factoryn kolmea teesiä: ensinnäkin on tehtävä kovasti töitä, toiseksi pitää olla motivoitunut ja kolmanneksi ja ennen kaikkea pitää olla hauskaa. Hyväksyn kaikki kolme.

Luova tila voidaan ymmärtää sekä fyysisenä että henkisenä tilana; Tukiainen käsittelee pääasiassa fyysistä tilaa, mutta juuri siksi, että se auttaa luomaan henkistä tilaa.

Tukiainen on muokannut Dorothy Leonardin ja Walter Swapin luovaa ryhmätyöprosessia, jota lienee sovelletun lähinnä tuotekehityksessä. Hän on rakentanut luovan tilan konseptinsa tämän mallin varaan. Prosessi ei ole aivan vieras kirjoittajallekaan: ensin valmistaudutaan, sitten täsmennetään tehtävä, mietitään vaihtoehtoja, kypsytellään ehdotuksia ja lopuksi valitaan toteuttamiskelpoinen vaihtoehto. Ratkaisu on sitä luovempi, mitä äärimmäisempiä elementtejä siihen sisältyy, esimerkiksi eri tieteenaloilta tai eri kulttuureista. Tukiainen kirjoittaa myös ”ajatusjuoksuista”; liikkuessaan ulkona luonnossa ihminen kerää vihjeitä ja virikkeitä luovaan prosessiin – keino, jota itse lämpimästi suosittelen luovuuden solmujen aukaisemiseen.

Maaretta Tukiaisen sovelluksessa luovasta prosessista ensin uneksitaan, sitten arvioidaan, kirjoitetaan muistiin, maistellaan, jaetaan ja kävellään. Mutta miksi englanniksi: dream it, audit it, post it, taste it, share it ja walk it? Tukiainen nimittää sovellustaan post it –ideologiaksi, mutta olisin silti suonut, että se olisi kuvattu suomen kielellä. Valmis konsepti on nimeltään – Mood It.

Yhtenä näkökulmana konseptissa on moniaistisuus. Tukiaiselle eivät riitä tila, materiaalit ja värit, vaan hän ottaa mukaan myös äänet ja tuoksut. Bachia keskittymiseen, Pärtiä pohdiskeluun, basilikaa ja laventelia rentoutumiseen, timjamia ja rosmariinia piristeeksi. Tukiainen rullaa kokonaisen keittiöpuutarhan työtiloihin, jotta ihmiset voivat työntää sormensa multaan milloin siltä tuntuu.

Tällaiset kirjat tietysti saavat haaveilemaan, mitä kaikkea omalla työpaikalla voisi muuttaa. Kaataa muutaman seinän, vaihtaa värejä. Poistaa ahtaiksi kalustetuista neuvotteluhuoneista pöydät ja tuolit ja korvata ne säkkituoleilla, tarjotinpöydillä ja iloisella rupattelulla.  Ripustaa käytävän kattoon pallotuoleja taukoja varten ja rauhalliseen nurkkaukseen riippumaton. Ja ehdottomasti tuoda isoon opehuoneeseen kokousteltan ohjauksia ja tiimikokouksia varten.

Kirjassa ei ole akateemisia lähdeviitteitä, mutta lähteitä on käytetty. Tosin muutama kiinnostava verkkolähde oli toimitustyön aikana poistunut bittitaivaaseen. Jos pohjana on opinnäytetyö, editointi on ollut suuri työ, koska kaikki lähteet on upotettu osaksi tekstiä.  Tällaisena kirjaa on tietysti paljon miellyttävämpi lukea.

Ja vielä: tästä kirjasta ei koskaan tehdä e-kirjaa. Siitä katoaisi paino ja ulottuvuus, hieno taitto, ulosvedot, kiiltävä paksu paperi ja herkullinen kuvitus. Graafikkoakaan ei enää tarvittaisi, jos jokaisen sivun täytyy olla luettavissa kämmenenkokoisessa ikkunassa.

Messun arvoisia kirjoja 2: Koneihminen karkuteillä

Täydensin perheen Atorox-kokoelman. Hyllystä puuttuivat Atorox, ihmisten valtias ja Atorox Marsissa. Eivät puutu enää. Outsider ei ollut ensimmäinen suomalainen tieteiskirjailija, mutta kaikki scifiä harrastastavat tuntevat Atoroxin. Atoroxista on kirjoitettu kuuden kirjan sarja, joka voitaisiin luokitella kioskikirjallisuudeksi: kirjoja myytiin muun muassa kioskeissa. Aarne Haapakoski eli Outsider oli tuottelias kirjoittaja, ja esimerkiksi Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailut ovat täysin unohtumattomia. Lapsuudessani Yleisradio lähetti seikkailuja viiden minuutin pätkinä, ja jokainen jakso päättyi samalla tavalla: Jatkuu huomenna…

Tapahtumapaikat olivat tavallisesti kaukana Suomesta. Kirjassa Atorox, ihmisten valtias Atoroxin tarina alkaa New Yorkista, jossa professori Mitax  esittelee uuden koneihmisen. Koneihminen on keskikokoisen miehen kokoinen, mutta vahva ja lisäksi luodinkestävä. Atoroxissa ei ole tietokonetta ilmeisesti siksi, että ensimmäinen varsinainen tietokone valmistui, julkistettiin ja patentoitiin vasta samoihin aikoihin, kun kirjat ilmestyivät, vaikka idea tietysti tiedettiin. Ensimmäiseksi mainittu tietokone ENIAC valmistui Yhdysvalloissa vuonna 1947, ja Atorox-kirjat julkaistiin 1947–1948.  Atorox on ihmisrobotti, joka toimii kasetille nauhoitettujen ihmisaivojen tietojen avulla. Professori Mitax nauhoitti Atoroxiin kuudentoista erilaisen ihmisen, mm. rikollisen, etsivän, diplomaatin, lääkärin, seurapiirirouvan ja Auervaaran – sen alkuperäisen – sekä teloittajan, keksijän ja hullun aivoitukset. Tästä tietysti kehkeytyy juoneen meheviä tilanteita.

Atorox varastetaan. Voro on pikkuroisto Martin Fisch, joka havittelee kuuluisan rikollisen suunnitelmaa Atlanta-pankin ryöstämiseksi. Fisch on jatkuvasti askeleen poliisia edellä siirrellessään robottia paikasta toiseen. Atoroxiin työnnetään milloin minkin nauhoituksen aivot, ja robotti on välillä rakastunut hupsu, välillä raivoava mielipuoli, kunnes Fisch löytää oikea kasetin, saa suunnitelman muistiin ja ryhtyy toteuttamaan sitä. Ja Atoroxin varoituksen mukaisesti Fischin aukoton suunnitelma murenee viime hetkellä katalan naisen vuoksi – juonen paljastaminen tuskin pilaa kenenkään lukunautintoa.

Luin Atoroxin seikkailut kuussa, Venuksessa ja Merkuriuksessa jo parisenkymmentä vuotta sitten, ja mielestäni ne olivat pikantti tuulahdus tieteiskirjallisuuden alkuajoilta. Ensimmäinen Atorox on kuitenkin hämmästyttävän luettava, kirjallinen toki, mutta ei niin pölyyntynyt, kuin voisi odottaa. Murtautuminen pankkiin toi mieleen Oceans elevenin (ja kaikki muut elokuvat, joissa ryöstetään holvi). Jopa lasersäteet ovat mukana, vaikka Outsider nimittää niitä sädehälyttimiksi. ”Tieteisyys” kirjassa rajoittuu kuitenkin enimmäkseen itse robottiin. New York on 1940-luvun asussaan, maantiede ainakin sinnepäin. Kaduilla hurjastellaan 100–120 kilometrin tuntivauhtia – tuskinpa tuon ajan autot sen enempään pystyivätkään. Atoroxin avaruusmatkoilla kirjoittaja on venyttänyt mielikuvitustaan paljon pitemmälle.

Messun arvoisia kirjoja 1: Peri sarkofagias

Plutarkhos ei syönyt lihaa. Hän paheksui ihmisten lihanhimoa siinä määrin, että kirjoitti aiheesta ensimmäisen tunnetun lihaa ravintona vastustavan tekstin: Lihansyönnistä – Peri sarkofagias – on yksi Plutarkhoksen filosofisia esseitä. Tekstin on kääntänyt Kauniaisten kansalaisopiston klassisen kreikan ryhmä kaksikymmentä vuotta kestäneen harrastuksensa päätteeksi. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2004, mutta löysin sen vasta nyt. Onneksi edes nyt.

Kovin paljon uutta Plutarkhoksella ei ole lisätä nykyiseen ravintokeskusteluun. Hänen lähtökohtansa on pitkälti eettinen: eläinten tappaminen on yhtä väärin kuin ihmisten tappaminen. Jos tuntee myötätuntoa eläimiä kohtaan, osaa tuntea samoja tunteita myös omia lajitovereitaan kohtaan. Plutarkhoksen mielestä eläimet(kin) ovat älykkäitä olentoja. Siksi hänen mielestään pitää pohtia myös sitä, onko eläimillä oikeuksia. Osa alkuperäisestä tekstistä on tuhoutunut, joten emme koskaan saa tietää, miten Plutarkhos olisi tätä osuutta edelleen kehitellyt.

Plutarkhos tuomitsee varsinkin eläinten kiduttamisen ruuan kasvattamisen varjolla, mistä hän kertoo muutaman esimerkin, jotka ovat omiaan viemään ruokahalun keneltä tahansa. Antiikin tapoihin verrattuna hanhenmaksan kasvattaminen on hellävaraista puuhaa. Vielä Plutarkhos päättelee, että ensin tapettiin eläimiä, koska ne tekivät vahinkoa. Seuraavaksi listittiin kesyjä kotieläimiä. Lopulta ihmisten verenhimo johti vihollisten tappamiseen, murhiin ja sotiin.

Ihmistä ei ole Plutarkhoksen mukaan luotu lihansyöjäksi. Meillä ei ole nokkaa, jolla voisi raadella saalista, ei liioin torahampaita. Kyntemme eivät ole riittävän terävät eläinten pyytämiseen. Ja mikä tärkeintä, meidän sisäelimemme eivät pysty sulattamaan raskasta liharuokaa emmekä myöskään pysty käyttämään sitä hyödyksemme. Me emme kykene tappamaan saalista ilman apuvälineitä, ilman kirvestä tai nuijaa, saati sitten pyytämään yhtään eläintä. Me emme myöskään syö lihaa raakana, vaan se pitää ensin maustaa ja kypsentää, jotta se kelpaa meille ruuaksi. Etologit ovat tosin kehittäneet tähän oman selityksensä, mutta Plutarkhoksen ajattelussa on silti järkeä.

Minäkään en syö lihaa. En ole yli kolmeenkymmeneen vuoteen syönyt lihaa kuin muutaman kerran kohteliaisuudesta, kun en ole halunnut loukata isäntäväkeä. Tämän jälkeen tunnen olevani hyvässä seurassa, paremmassa kuin tiesinkään.

Kadonnut kirjakauppa

Luin Lontoon-lomani aikana Alexander McCall Smithin – kirjailijan omat sivut ovat osoitteessa http://www.alexandermccallsmith.co.uk/home/ – The Right Attitude to Rain. Poimiessani kirjan kotona matkalukemiseksi veikkasin väärin. Luin joitain vuosia sitten Edinburghin matkalla Sunday Philosophy Clubin, mutta sarjan seuraava olisikin ollut Friends, Lovers and Chocolate. Erehdys oli vähän harmillinen, sillä kirjoissa on selvä kronologia. Sitä paitsi on kummallista lukea kuvausta toisesta vieraasta kaupungista vieraillessaan toisessa; ajatukset menevät solmuun.

Isabel Dalhousie on edinburghilainen filosofi, joka toimittaa filosofista aikakauskirjaa, alueena soveltava etiikka. Etiikkaa sovelletaan muun muassa vaalituloksiin ja pelastusveneisiin. Isabel on perinyt sekä talon että muutenkin merkittävän omaisuuden, joten hän tekee työtään rakkaudesta filosofiaan, ei niinkään saamansa vaatimattoman palkkion vuoksi. Hänen elämänsä tärkeitä ihmisiä ovat sisarentytär Cat, jolla on herkkupuoti ja joka ei löydä itselleen soveliasta ja vakinaista suhdetta, Jamie, joka on Catin entinen ja ikäerosta huolimatta Isabelille kovin rakas sekä Grace, joka huolehtii Isabelin taloudenhoidosta.

Isabel saa vieraakseen amerikkalaisen serkkunsa ja tämän aviomiehen, joiden kautta hän tutustuu toiseenkin amerikkalaiseen pariskuntaan, äveriääseen öljymiljonääriin ja tämän nuoreen ja nättiin morsiameen. Luonnehtisin ensimmäistä kirjoista dekkariksi, mutta tässä McCall Smith keskittyy paljon enemmän sekä filosofiaan että ihmissuhteisiin. Jännitystäkin löytää, jos osaa etsiä. Kotikaupunkiaan Edinburghia kirjailija kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti ja matkailee myös muualla Skotlannissa. Iso-Britannia on sateista seutua. Paljastamatta liikaa ei kirjan tapahtumista voi enempää kertoa.

Isabel Dalhousieta tunnetumpi on tietysti Mma Ramotswe, josta kuvattu mainio tv-sarja esitettiin Suomessakin viime kesänä. McCall Smith on syntynyt Afrikassa, Rhodesiassa ja työskennellyt myöhemmin vuosia mm. Botswanassa. Minua viehättää hänen kirjoissaan erityisesti se lämpö, jolla hän kuvaa henkilöitään. Toinen, ehkä ammatillisempi syy on notkea englanninkieli, riittävän yksinkertainen, mutta ei missään tapauksessa arkinen. McCall Smith sovittaa tyylilajin tarinan mukaan kadehdittavalla tavalla. Rehevän Mma Ramotswen kuvaus on aivan toisenlaista kuin akateemisen Isabelin. Corduroy Mansions taas kertoo lontoolaisesta talosta ja sen persoonallisista asukkaista paljon urbaanimmin, ja väkeä, juonta sekä tapahtumia on enemmän.

Ostin vain yhden uuden McCall Smithin, mutta muuten kirjoja kertyi liikaakin, alkavista Helsingin kirjamessuista huolimatta; vaativat lentoasemalla maksua matkatavaroiden ylipainosta. Olen aina ulkomailla retkeillyt kirjakaupoissa. Nykyisin kirjat voi helpommin ja halvemmalla ostaa verkosta, mutta se ei ole yhtä hauskaa. Tosin maailman yhdenmukaistuminen ulottuu kirjoihinkin; kaikkialla myydään samoja bestsellereitä. Nyt näyttävät muodissa olevan Stieg Larsson ja muut ruotsalaiset dekkaristit.

Vietin Lontoossa muutaman päivän joitain kymmeniä vuosia sitten, opiskeluaikana. Muistan etsiskelleeni opiskelukirjoja, joita ei saanut kotoa. Kävin antikvariaateissa ja jossain valtavan suuressa myymälässä, joka oli olemassa vielä viitisentoista vuotta sitten, perheeni ensimmäisellä yhteisellä Lontoon matkalla. Sen jälkeen en ole sitä nähnyt. Foyles? Hatchards? Kerroksia oli ainakin seitsemän, käytävät hämäriä ja portaat natisivat kerroksesta toiseen aina eri kohdasta. Kirjoja oli pinoissa lattioilla, ja hyllyt täpötäynnä. Myytävä oli luokiteltu vähintäänkin luovasti. Esikoisella oli menossa velhovaihe, ja löysimme hyllyllisen okkulttista kirjallisuutta, jonka laadun onneksi ymmärsin ajoissa.

Taikka sitten olen nähnyt unta. Tunnistaisin Oxford Streetin tuntumassa olleen kaupan koska tahansa. Unissanikin.