Turistitäky

jedermanntodPoikkesimme viimeisenä Salzburg-aamuna kirjakaupassa, koska etsiskelin ensimmäistä, Sokeita lintuja edeltävää Ursula Poznanskin romaania. Löytyihän se, mutta löytyi muutakin. Manfred Baumann, vapaaksi taiteilijaksi ryhtynyt Itävallan radion ORF:n toimittaja ja osastopäällikkö on kirjoittanut nipun Salzburgin oopperajuhliin liittyviä dekkareita. Ostin ensimmäisen ja ajattelin, että saa nuo loput ostettua seuraavina vuosina, jos lisää haluan.

Jedermanntod on siis kirjoista ensimmäinen ja ajoittuu juhlien ohjelmistosta päätellen ilmeisesti suunnilleen vuoteen 2010. Juhlittu näyttelijä ja ohjaaja Hans Dieter Hackner löydetään Tuomiokirkon aukiolta Jedermann-esityksen näyttämöltä tikari rinnassaan. Rikosta ratkoo komisario Martin Merana apulaisineen. Mukana ovat sekä järkevä näyttelijä, neuroottinen hysteerikko, lipevä manageri, säikähtänyt koditon kulkuri ja lukuisia muita riittävän epäilyttäviä henkilöitä, jotta tekijä ei aivan heti selviä. Mukana on myös Salzburg, jota laajasti esitellään.

Merana pääsee tietysti oopperajuhlille. Hänet kutsutaan katsomaan Don Giovannia (ensimmäinen näytös, toinen näytös), joka on todennäköisesti Salzburgin juhlien kaikkein esitetyin ooppera. Hän pääsee seuraamaan myös Jedermann-näytelmää, Hugo von Hofmannsthalin kirjoittamaa teosta, joka on vuodesta 1920 lähtien esitetty jokaisilla Salzburgin oopperajuhlilla, vaikkei ooppera olekaan. Näytelmä on keskeinen kirjan juonen kannalta, mutta se on lisäksi keskeinen myös Salzburgin kannalta, niin tunnettuja esitykset ovat. Jedermann lienee saksalaisen kielialueen erikoisuuksia, jonka pohjatekstit ovat keskiajalta, moraliteeteista ja mysteerinäytelmistä. Teksti on kyllä käännetty suomeksikin (Jokamies), ja Turun teatterin esitysarkiston mukaan sitä on esitetty Turussa vielä vuosituhannen vaihteessa, viimeksi vuonna 2004, ja tietysti alkujaan Salzburgin esimerkin innoittamana. Mikäpä Suomessa olisi sopivampi paikka keskiaikaiselle moraliteetille kuin Turun tuomiokirkon portaat. Alkuperäiseen Kansallisteatterin kantaesitykseen vuodelta 1916 sävelsi musiikin itse Sibelius.

Odotin, että kirjassa olisi ollut enemmänkin oopperajuhlia ja oopperaa yleisestikin, mutta kirjailija ei ainakaan tämän jutun perusteella vaikuta erityisen perehtyneeltä musiikkiin (vaikka hän todennäköisesti sitä on). Festspiele on pikemminkin turisteille tarjoiltu syötti, jolla dekkarisarjaa myydään. On sekin toisaalta kivaa, että tunnistaa kirjasta tuttuja paikkoja, kuten Grosses Festspielhaus, Mönchsberg, Domplatz, Mirabellgarten, Salzach-joki − ne turisteille kaikkein tutuimmat, joita paikalliset parhaaseen matkailuaikaan välttävät.

Kustantaja kehuu komisario Meranaa karismaattiseksi, mikä minusta on kyllä aivan liikaa. Mies on kovin tavallinen, ei tanssi torilla, pukeutuu siististi, ei ryyppää itseään pöydän alle ja kohtelee alaisiaankin ihmisinä. Hän kohtelias ja ystävällinen jokaiselle ja edellyttää tiimiltään samaa. Hänellä on omat painajaisensa, mutta ne eivät näytä liikaa työtä häiritsevän. Kun monet kirjailijat kirjoittavat dekkareihinsa rikostutkijoilleen jonkin työhön liittyvän piintymän, Meranallakin on sellainen. Hän pitää murhatutkimuksen ensimmäisenä yönä ruumiinvalvojaiset (Totenwache) − vaikkakin ilman ruumista, joka on jo viety pois. Komisario menee illalla istumaan ruumiin löytöpaikalle ja ajattelee. Salassa, kunnes hän kuulee, että koko poliisilaitos tuntee hänen tapansa.

Baumann kirjoittaa Itävallan saksaa ja lisäksi vielä lievästi puhekieltä. Niin ainakin olin tekstistä ymmärtävinäni, kun olen aivan viime vuosina lukenut pari muutakin saksankielistä romaania. Kyllä tästä jo vähän unohtuneella koulusaksalla tolkun sai, mutta uuttakin opin. Tekstissä näkyi pari kertaa sana Sakko, ja muistelin nähneeni sen aikaisemminkin, jossain kaupungilla. Sitten olin ymmärtävinäni: saksalaiset (tai itävaltalaiset?) ovat kääntäneet jacket-sanan omaan suuhunsa paremmin sopivaksi. Germanistit nyt varmasti hymyilevät, mutta siltä se minusta kuulostaa.

Jedermanntod ei jättänyt syvempiä jälkiä, mutta on se kelpo Salzburg-Krimi. Merana joukkoineen selvittelee rikosta hitaahkosti ja perusteellisesti, poliisi saa tehdä työnsä rauhassa, eikä rikollinen riehaannu tekemään enempää ruumiita. Meranaa ei vainota, eikä murhaaja uhkaa häntä eikä hänen läheisiään, mikä tasoittelee jännitystä. Perushyvää dekkariviihdettä, ja luultavasti luen ne loputkin. Jos tähtiä pitäisi jakaa, antaisin kolme plus.

Rinnakkaisista todellisuuksista

anathem Silloin tällöin saa käsiinsä hitaasti luettavan kirjan, joka ei näytä päättyvän koskaan, ja kun sitten lukee viimeisiä kymmeniä sivuja, toivoo, ettei se loppuisi koskaan. Tarinaa haluaisi seurata vielä pitkään. Neal Stephensonilla on taito kirjoittaa tällaisia kertomuksia. Anathem (2008) vei kaiken lukemiseen varaamani ajan, mutta silti siihen kului useita kuukausia, ja olisin kaikesta huolimatta vielä halunnut tietää, mitä sitten tapahtui. Stephenson herättää lukijan uteliaisuuden vielä viimeisillä sivuilla kirjoittamalla loppuluvun, joka on tavallaan uuden alku; tämä on näkynyt selvästi kolmessa viimeisimmässä kirjassa, Reamdessa, Sevenevesissä ja Anathemissa. Pelkäsin hiukan, saanko kirjasta mitään irti, kun filosofia ei ole ydinosaamistani sinnikkäästä opiskelusta huolimatta, mutta turhaan pelkäsin. Vaikka syvällisiä pohdiskeluja on runsaasti, tarinan juoni kyllä pitää kiinnostuksen yllä ja enemmänkin. Kustantaja luonnehtii kirjaa spekulatiiviseksi fiktioksi, ja tuo epiteetti on yhtä hyvä kuin jokin muukin.

Veli Erasmas (fraa Erasmas), tarinan minä-kertoja, elää Arbre-planeetalla Saunt Edharin (saunt on lyhenne savant-sanasta, jonka voisi kääntää asiantuntijaksi tai tutkijaksi) yhteisössä (concent), joka muistuttaa luostaria; ympärillä ovat paksut muurit ja tavallisten veljien ja sisarten (suur) kanssakäyminen ulkopuolisten (extras, extramuros) kanssa on tarkkaan säännelty. Uskonnollinen ei yhteisö ole, vaan koossapitävä tekijä on oppiminen, opiskelu ja ennen kaikkea filosofia, matematiikka ja luonnontieteet. Yhteisön keskuksena on tuomiosali (Mynster), jonka tärkeimpänä osana on suuri kello. Saliin kokoonnutaan päivittäin ennen lounasta, ja kaikki osallistuvat yhteiseen tilaisuuteen (Provener, jonka voisi tulkita aamunavaukseksi), jolloin ryhmä veljiä ja sisaria vetää kellon. Salissa pidetään myös kaikki muut yhteiset rituaalit (aut). Arbre taas muistuttaa suuresti vanhaa Terraa.

Suuri kello on itse asiassa koko romaanin alku: Neal Stephenson itse kertoo The Long Now –projektista, johon hänen ystävänsä pyysi ideoita kellosta, jonka on tarkoitus toimia ainakin 10 000 vuotta. Projekti alkoi viime vuosituhannen lopussa ja samaan aikaan monet tiedotusvälineet julkaisivat juttuja kuluneen vuoden lisäksi kuluneesta vuosikymmenestä, kuluneesta vuosisadasta, kuluneesta vuosituhannesta. Stephenson huomasi, miten paljon aikaa kuluu päivittäin ajankohtaisten asioiden seuraamiseen, vaikka hän unohtaa niistä suuren osan lähes välittömästi. Hän ryhtyi pohtimaan, miten paljon aikaa jäisi muiden asioiden kehittelemiseen, jos esimerkiksi lukisi uutiset vain kerran vuodessa tai vuosikymmenessä tai vuosisadassa.

Alkuidea näkyy romaanissa selvästi. Kömpelösti suomennettuna yhteisön rakennetta voisi kuvata seuraavasti: uloin muuri erottaa ulkopuolisesta maailmasta yksivuotiset yhteisön jäsenet (Unarians), jotka ovat sitoutuneet viettämään yhteisössä vähintään yhden vuoden – muurin portti avataan kerran vuodessa. Seuraava muurikehä erottaa kymmenvuotiset (Decenarians), jotka jäävät yhteisöön vähintään kymmeneksi vuodeksi ja pääsevät yhteisön ulkopuolelle kerran kymmenessä vuodessa. Tätä sisemmän muurin sisällä elävät satavuotiset (Centenarians) ja sisimmässä osassa tuhatvuotiset (Millenarians).  Yhteisön jäsenet (avout) elävät täysin eristettynä ulkomaailmasta lukuun ottamatta avointen ovien viikkoa (Apert, oikeastaan kymmenen päivää), joka siis esimerkiksi tuhatvuotisille koittaa kerran vuosituhannessa. Kun portit avataan, extrat, ulkopuoliset pääsevät vastavuoroisesti tutustumaan yhteisöön ja ehkä jäämään sinne. Nykyaikainen teknologia on yhteisössä kiellettyä, ja yhteisön jäsenet omistavat vain uusmateriasta valmistetun (newmatter) monikäyttöisen kaapunsa (bolt), vyönauhansa (chord) sekä pallonsa (sphere). Jokainen voi itse laskea, miten paljon aikaa jää arkiaskareiden lisäksi opiskeluun ja mietiskelyyn.

Tarina alkaa varsinaisesti vasta siitä, kun Erasmaksen mentori, fraa Orolo, erotetaan yhteisöstä, ”heitetään takaisin” (Throw Back). Hän on käyttänyt yhteisössä kiellettyä elektroniikkaa, videokameraa, (speelycaptor) ja lisäksi nähnyt taivaalla jotain, jota siellä ei olisi pitänyt olla. Hänen kuvaamansa aineiston perusteella Erasmas ystävineen päättelevät samoin. Varsin pian Erasmas ja kymmenisen muuta veljeä ja sisarta ”kutsutaan” (Voco), mikä saattaa tarkoittaa siirtymistä toiseen yhteisöön tai yhteisön ulkopuoliseen palvelukseen. Tuntematon uhka kasvaa, ja vähitellen koko Arbre on − jälleen kerran − vaarassa.

Erasmas on tyypillinen nykyaikainen antisankari, epävarma, hiukan hidas, eikä niin älykäs kuin itse toivoisi olevansa. Hän on opinnoissaan tumpelo ja pelkää jäävänsä jälkeen (Fall Behind), ehkä joutuvansa yhteisössä pelkäksi ruumiillista työtä tekeväksi apulaiseksi. Hän on kuitenkin sisukas, käytännöllinen ja rohkea, silloin kun sitä tarvitaan. Kun hän tarinan huipennuksen tienoilla ihmettelee ääneen, miksi juuri hänet ja hänen ystävänsä on valittu käsillä olevaan tehtävään, hänelle todetaan, että he ovat opetettavissa (educable). Äärimmäisen tärkeä ominaisuus kenelle tahansa.

Huomattava osa tekstistä koostuu filosofisista pohdinnoista, joita ainakin minun oli lievästi vaikea seurata. Kirjassa käydään dialogia useiden sekä antiikin että monien tuoreempien ajattelijoiden teorioiden perusteella, mutta sekä teoriat (theorics) että ajattelijat (theors) on nimetty uudelleen.  Stephenson on, kuten edellisestä voi jo huomata, keksinyt latinan pohjalta kokonaan oman sanaston, mutta hän on huomaavaisesti liittänyt selitykset kirjan loppuun ja ripotellut niitä myös tekstin joukkoon. Ja kuten tämänkaltaisten kirjojen kanssa usein käy, Internetiin on koottu wiki, jossa selitykset on liitetty meidän tuntemaamme maailmaan. Filosofian termeistä en käy kiistelemään, mutta olen eri mieltä wikin oletuksista Arbren historiallisista tapahtumista; jos Stephensonin kaltainen kirjailija olisi halunnut suoraan viitata meidän maailmamme tapahtumiin, hän olisi kirjoittanut sotien ja hävitysten seuraukset toisin.

Itse luin rivien välistä melkoista teknologiakritiikkiä. Jouduttuaan muurien ulkopuolelle Erasmas kaipaa yhteisönsä hiljaisuutta, yksinäisiä hetkiä ja mm. ärsyyntyy jatkuvasta älypuhelimien (jeejah!) näpräämisestä. Pelkän ajatustyön voimaa ei pidä väheksyä. Teknologia on vain välineitä, jotka auttavat, mutta ovat korvattavissa. Älykäs selviytyy vähillä ja alkeellisillakin välineillä. Tulee tietysti etsimättä mieleen ihmemies McGyver, jota näköjään näytetään televisiossa jälleen uusintoina.

Stephenson lämmittelee lisäksi teoriaa useista rinnakkaisista maailmankaikkeuksista (cosmos). Innokkaassa päivällispöytäkeskustelussa väitellään siitä, ovatko rinnakkaiset universumit mahdollisia ja miten sekä mitä tästä seuraisi. Stephensonin tarinassa universumit limittyvät ja maailmanpolut (worldtracks) risteytyvät, ja Erasmaskin huomaa eläneensä toisen todellisuuden, toisessa universumissa, kuin osa muista päähenkilöistä. Useat maailmakaikkeudet (multiversum) kuulostaa scifiltä, mutta on todellisuudessa aito tieteellisen keskustelun aihe ja tutkimuskohde, ja tueksi on esitetty todisteitakin.

Anathem on myös hauska. Yksi esimerkki on vaikkapa fraa Lion ja fraa Erasmaksen istuttama puutarha, jossa kasvit käyvät Arbren historiassa tapahtuneen Trantaen taistelun.

” ”We’ll allow the invasive species from the riverbank to make inroads into the clover. The starblossom vines run along the ground like light cavalry—it’s incredible how fast they advance. The slashberry is slower, but better at holding ground—like infantry. Finally the trees come along and make it permanent. With a little weeding and pruning, we can make it all work out just like Trantae, except it’ll take six months or so to play out.”

”That is the craziest idea I have ever heard,” I said. ”You are some kind of a nut.”

”Would you rather help me, or go on trying to teach those brats down there how to carry a tune?”

”Is this a trick to get me to pull weeds?”

”No. We’re going to let the weeds grow—remember?”

”What’s going to happen after the weeds win? We can’t set fire to the Cloister. Maybe we could sack the apiary and drink all the mead?”

”Someone already did that, during Apert,” he reminded me gravely.”

Anathem on yksi niistä kirjoista, joka pitäisi lukea ainakin toiseen kertaan, jotta ymmärtäisi sen kaikki ainekset. Näin hitaasti luettuna sain siitä irti  juonen, mutta paljon vivahteita ja yksityiskohtia jäi varmasti huomaamatta. Heti kirjan ilmestymisen jälkeen kirjoitetuissa kritiikeissä on mainittu mm. viittauksia ikoniseen fantasiakirjallisuuteen kuten Taruun sormusten herrasta ja Harry Potteriin, mutta minä en niitä havainnut. Oman lukukokemukseni perusteella Stephenson on jäljittelemätön, molempiin suuntiin. Pidän hänen kirjojensa yllätyksellisyydestä: koskaan ei tiedä, mihin suuntaan juoni kääntyy ja jokainen kirja on aina erilainen. Anathem lienee hänen tähänastisista romaaneistaan paras, parempi kuin Cryptonomicon ja parempi kuin Baroque Cycle.

Hugo-ehdokkuuden arvoinen

lumikkoLaura Lumikko on kansainvälisestikin menestynyt lastenkirjailija, joka on luonut Otukselan maailman kaikkine outouksineen. Hän on vuosien kuluessa myös kouluttanut yhdeksästä pienestä koululaisesta menestyneitä kirjailijoita, mm. yhden dekkaristin, yhden tieteiskirjailijan, yhden filosofin, yhden käsikirjoittajan. Lapset Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuraan hän on poiminut omin pikku kätösin näiden sommittelemien kouluaineiden perusteella. Laura Lumikon opetusmenetelmät ovat melko perinteisiä, mutta hän on lisäksi kehittänyt Pelin, jonka avulla kirjailijanalut ovat imeneet aitoa materiaalia teksteihinsä. Kymmenien vuosien mittaan Peli on raaistunut, mutta Laura Lumikon oppilaat pelaavat sitä yhä. Kirjailijasta tulee riippuvainen omista keinoistaan saada ideoita, olivatpa ne miten äärimmäisiä tahansa.

Laura Lumikko on kutsunut kymmenien vuosien jälkeen yhdeksän oppilapsensa joukkoon kymmenennen, äidinkielenopettajan sijaisen Ella Milanan, joka on opintojensa jälkeen palannut kotiseudulleen.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani ”Lumikko ja yhdeksän muuta” ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten, mutta minä sain tutustua siihen vasta nyt. Jääskeläinen luonnehtii tyyliään reaalifantasiaksi, ja tekstit ovat selvästi sukua maagiselle realismille, josta itse tunnen mm. Gabriel García Márquezin. Hänen kirjansa ”Sadan vuoden yksinäisyys” on niitä harvoja, joita olen aikuisena lukenut useampaan kuin yhteen kertaan − muita on esimerkiksi Mihail Bulgakovin ”Saatana saapuu Moskovaan”. Samaa lajia kaikki. Jääskeläinen ei nyt ihan vielä yllä Nobel-palkintoon saakka, mutta lukuisia kotimaisia palkintoja hän on kerännyt, eikä ollenkaan ansioitta.

Erityisesti kirjan alusta minulle tuli mieleen Ray Bradbury silloin, kun hän kirjoittaa lapsista, pienistä pojista. Molemmat kirjailijat kuvaavat sellaisia pieniä yksityiskohtia, joita lapset huomaavat, mutta joita aikuiset eivät toista kertaa vilkaise. Maagista, Bradburyllä ajoittain kunnon kauhua, ja Jääskeläisellä enimmäkseen keino rakentaa jännitystä.

”Ellan hupenevat muistikuvat olivat alkuperäisten muistojen kopioita, joista hän säännöllisesti työsti yhä uusia, entistä epätarkempia kopioita edellisten haalistuessa näkymättömiin. Ehkä Ella itsekin oli epätarkka, osittain vääristynyt kopio siitä Ella Amanda Milanasta, joka hän oli eilen ollut.

Ella oli aina luottanut siihen, että hänellä olisi aina jonkinlainen menneisyys, jota palata tutkimaan. Äiti kuitenkin hermostui nykyään heti, jos tältä edes yritti kysellä vanhoista hyvistä ajoista − ei äiti halunnut tuhlata aikaansa menneiden vatvomiseen, äitiä kiinnostivat vain televisio-ohjelmat ja arvonnat, joista saattoi voittaa jotakin. Isältä ei maksanut vaivaa kysyä mitään, sairaus oli nakertanut Paavo Emil Milanan muistot rikki.”

Kun aihe liittyy harrastajien kasvamiseen vakavasti otettaviksi kirjailijoiksi, kirjailijan on luontevaa käsitellä omaa ammattiaankin. Onneksi kirjailijat eivät välttämättä tunge teksteihinsä vain omia mielipiteitään. Jos niin olisi, voisi ihmetellä, miksi Jääskeläinen on valinnut noin vastenmielisen työn. Kirjassa esitetyt tokaisut kirjailijoista ja heidän työskentelystään, eritoten ideoiden ja aineiston etsiskelystä, eivät ole kevyttä ironiaa. Laura Lumikon kasvattamat kirjailijat ovat saalistajia, joille toisen tunteet ja tuska ovat vain hyödyllistä autenttisuutta seuraavaan teokseen.

Tarina ja jännitys huipentuvat viimeisissä luvuissa, mutta minusta loppu tuntui lähes antikliimaksilta. Nokkelaa, kyllä, mutta alku lupasi enemmän. Kirjailija osin ohjaa tapahtumat niin väistämättä yhteen suuntaan, vaikka jättääkin jotain lukijan kuviteltavaksi, että yllätyksen sijaan kuuluu lässähdys. Ja ei, ei minulla olisi ehdottaa tehokkaampaa päätöstä.

Jääskeläinen(kin) kirjoittaa omaperäistä ja mehevää tekstiä, ei kliseitä, ei tavanomaisuuksia, vaan odottamattomia kielikuvia, joihin välillä pysähtyy. Lievästi valjusta lopusta huolimatta nautin kirjasta. Se olisi englanninkielisenä käännöksenä hyvinkin ansainnut tulla nimetyksi Hugo-kisaan.

Luin samaan aikaan Jääskeläisen pari vuotta myöhemmin julkaistua novellikokoelmaa ”Taivaalta pudonnut eläintarha”, johon on koottu aikaisemmin muissa yhteyksissä näkyneitä tekstejä, korjattuina, mutta myös uutta. Kokoelma on monimuotoinen yhdistelmä eri aiheita, käsittelytapoja ja tyylejä. ”Olisimmepa mekin täällä” on silkkaa scifiä ja kertomus melko epätodennäköisestä tulevaisuudesta, jonne voi siirtyä vain henki; Laakso lienee kuvitelma taivaasta, jossa elämä kuitenkin on ateistisen arkista. ”On Murmaa kaatunut” -novellia luin leppeänä fantasiana − epätavallisia tapahtumia epätavallisessa maailmassa, jotka kuitenkin, ehkä, saattaisivat jossain olla totta. Esimerkiksi ”Laurelia etsimässä” taas tuntui vain oudolta, enkä oikein tavoittanut jutun juonta.

Tehokkain on ehdottomasti ”Alla pinnan Toiseus piilee”, jossa luonto ja erityisesti meret ovat niin saastuneet, että ihmiset asuvat täydellisen keinotekoisesti rakennetuissa kaupungeissa. Jopa ilma ja taivas ovat keinotekoisia. Novellista tuli mieleeni jonkinlainen käänteinen Gaia-teoria: maapallo ei suinkaan ryhdy vastatoimiin saadakseen saastuneen ympäristön toipumaan, vaan päinvastoin eläinkunta haluaa lopettaa kärsimyksensä keinolla millä hyvänsä. Muutamaa tekstiä lukuun ottamatta novellit eivät ole Jääskeläisen ensimmäisen romaani veroisia, mutta kokoelma on kelpo  paketti kaikesta huolimatta.

Keskiaikaa kaikin maustein

piispansormusOnko todellisilla historian henkilöillä intimiteettisuojaa? Voiko todistettavasti eläneistä ja nimeltä tunnetuista ihmisistä kirjoittaa sellaista fiktiota, jota he itse eivät todennäköisesti hyväksyisi? Miten paljon saa todellisuutta värittää − olipa syy siihen mikä tahansa? Jos jälkeenjääneet eivät asiaan puutu, kirjailijan vapaus lienee rajaton.

Pohdiskelin näitä, kun luin Milja Kauniston trilogian, joka kertoo 1400-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneestä suomalaisesta piispasta Olavi Maununpojasta, Olaus Magnuksesta, kuten hänen nimensä opiskeluaikainen latinankielinen muoto kuuluu. Trilogian kirjat ovat ”Synnintekijä”, ”Kalmantanssi” sekä ”Piispansormus”. Takakansiteksteissä puhutaan riettaudesta, himosta, turmeluksesta ja tuomioista − totta vieköön sivuilla roiskuvat kaikki inhimilliset eritteet ja ryvetään liassa ja katuojassa.

Keskiajan loppu, 1400-luku ei ollut eurooppalaisille onnellista aikaa. Katolinen kirkko oli ollut muutaman sata vuotta poliittisesti merkittävämpi tekijä kuin vasta tarkoitustaan hapuilevat valtiot. Se oli juuri selviytynyt yhdestä historiansa hankalista skismoista. Ihmisten usko (ja taikausko) oli edelleen vahva, mistä inkvisitio piti tarkkaan huolta, mutta kuuliaisuus alkoi selvästi rakoilla. Osa papistoa piispoja, kardinaaleja ja paaveja myöten eli moraaliltaan kaukana Raamatun kristillisistä ihanteista, ja olot olivat kaikkiaan kurjat. Nykyaikaiset, mukavuuksia lisäävät keksinnöt tehtäisiin vasta satojen vuosien kuluttua. Vitsauksena olivat taudit ja sairaudet, pahimpia näistä paiserutto, joihin tehokkaita lääkkeitä alkoi olla saatavilla vasta sata, kaksisataa vuotta sitten. Säätyerot olivat valtavat, ja rahvaan ihmisarvo oli olematon. Nainen oli kauppatavaraa, ja aatelinenkin saattoi menettää päänsä, jos sattui poikkiteloin väärän ihmisen kanssa. Aikakausi on siis mitä otollisin mehukkaalle kirjallisuudelle.

Miellyttävänä ei Kaunisto päähenkilöään kuvaa eikä edes sankarina. Olaus Magnus on heikko, pelkuri ja omahyväinen, tyhmänylpeä nykyisten mittojen mukaan − syntyperä ei tee kenestäkään toista parempaa. Hän pystyy sekä pettämään, kiristämään että tappamaan, mutta rypee alituisessa ahdistuksessa, itsesäälissä ja tunnontuskissa omasta huonoudestaan. Hänen hyvistä päätöksistään huolimatta katumus menee nopeasti ohi.

Oma tarinansa on piispaksi nousseen papin seksuaalisuus, jonka kirjailija kuvaa voimakkaana mutta häilyvänä. Tunnustan olevani joissain asioissa äärimmäisen konservatiivi. Mielestäni ihmisen seksuaalinen suuntautuneisuus on hänen oma asiansa: ellei hän itse sitä julki tuo, minusta on yhdentekevää, tykkääkö joku pojista vai tytöistä vai molemmista. Ymmärrän silti trilogian seksuaalisväritteisyyden. Keskiaika lienee ollut nykyisiin tapoihin verrattuna aika eläimellistä. Kun lukee kirkonmiehestä, odottaa kuitenkin petipuuhien tuskailun sijasta enemmän vaikkapa pohdiskelua uskosta ja epäuskosta ja kurjan syntisen jumalasuhteesta. Nyt tuntuu siltä, kuin kaikki asiaan sekaantuneet olisivat ajatelleet enemmän ala- kuin yläpäällään.

Kirjailija on lukenut historian huolellisesti. Pariisi löyhkää, alkeellisia oloja ei kaunistella, Olaus Magnuksen opettajat sekä opiskelutoverit on listattu säilyneiden tietojen perusteella ja monet nimet ja käsitteet ovat keskiaikaisessa asussaan. Tarinaa on helppo seurata kärpäsenä seinällä. Trilogian kolmannen kirjan lopussa on kuvaukset esikuvana olleista todellisista historian henkilöistä ja tapahtumista.

Kun keskiaikaiset dokumentit ovat jossain määrin puutteelliset, jopa Olavi Maununpojan elämässä on katveita. Tunnetut tapahtumat vuosilukuineen on otettu mukaan: mm. opinnot Sorbonnessa, kirkkoherran virka Kirkkonummella, osallistuminen Jeanne d’Arcin oikeudenkäyntiin, lyhyt rehtoraatti Sorbonnessa ja lopulta nimitys Turkuun piispaksi Maunu Tavastin jälkeen. Kirjailija on täydentänyt Olavi Maununpojan vaiheita mielikuvituksellisella mutta sinänsä täysin mahdollisella tarinalla ja samalla värittänyt mm. Jeanne d’Arcin ja muutamien muidenkin historian todellisten henkilöiden elämää. Opiskellessaan Sorbonnessa ensimmäistä vuottaan Olavi ystävystyy aatelisen opiskelutoverinsa kanssa, joka on paitsi komea ja rikas myös häntä kadehdittavan paljon älykkäämpi, osaavampi ja nokkelampi. Kuvitteellinen kreivi Miracle de Servières vaikuttaa hänen elämäänsä sen loppuun saakka.

Tekstin teemoja on myös naisten asema. Katolinen kirkko alensi naisen kaikessa miestä huonommaksi ja lisäksi vielä noidaksi ja paholaiseksi. Tekosyynä oli luultavasti se, että Eeva vietteli Aatamin syömään hyvän ja pahan tiedon omenan, mistä seurauksena oli mm. perisynti. Naisestahan kaikki pahuus on peräisin. Naisena olen tosin sitä mieltä, että tyhmä ja heikko oli Aatami, joka oli noin vain nokkelamman Eevan vietävissä. (Katolisen kirkon ikiomaa keksintöä on myös papiston selibaatti, josta ei vuosisatojen aikana ole koitunut muuta kuin sortoa ja julmuutta.) Naisilta mm. kiellettiin korkeampi koulutus vuosisatojen ajan, ja poliittiset ja taloudelliset perusoikeudet olemme saaneet vasta viime vuosisadalla. Kaikkialla niitä ei ole vieläkään, mutta kaikkina aikoina ja kaikkialla on aina ollut rohkeita yksilöitä, joiden ansiosta naisten elämä vähä vähältä kohenee.

Milja Kaunisto kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa erittäin hyvin. Hän kirjoittaa niin hyvin, että mielestäni yletöntä rietastelua olisi voinut siistiä. Historiasta kiinnostuneet olisivat kyllä trilogian huomanneet ilman sitäkin. Teksti on persoonallista ja mainion monipuolista suomen kieltä. Tapahtumapaikat vaihtuvat sujuvasti Turusta Pariisiin ja eri puolille Ranskaa ja keskistä Eurooppaa, mutta kreivi de Servièresin taustoista kertovat osuudet töksähtelevät siitäkin huolimatta, että kirjoittaja on uskollisesti noudattanut neuvoa ”näytä, älä selitä”.

En erityisemmin pitänyt lukemastani. Minusta lukijan mielikuvitukseen voisi luottaa paljon vankemmin. Emme me tyhmiä ole. Kirjailijan sommittelema elämäkerta on kuitenkin niin poikkeava ja jännittävä, että eihän sitä voinut kesken heittää. Suosittelen, jos tykkää tyylistä, muuten vain varauksin.

Nolla

numero zeroOn perustettu lehti, jonka agendana on kiristys, skandaalien keksiminen, paljastusten paisuttelu ja tuhoisien epäluulojen herättäminen. ”Uutiset” keksitään mitättömistäkin sattumuksista ja niitä höystetään mehukkailla huhuilla ja spekulaatioilla. Taustalla on nimettömäksi jäävän kustantajan pyrkyryys ja into päästä itseänsä parempien seuraan. Into on niin kova, että kaikki keinot otetaan käyttöön.

Kuvitelmaako? Kyse on Umberto Econ viimeiseksi jääneestä romaanista ”Numero Zeron tapaus” (”Numero Zero”, ilmestynyt 2015), ja lukija voi itse päätellä, miten paljon Econ on täytynyt keksiä itse ja miten paljon aihetta on saatu suoraan italialaisesta kustannusbisneksestä.

Merkittävä joukko suomalaisia päätoimittajia julkaisi jokin aika sitten yhteisen kannanoton asiallisen, rehellisen ja luotettavan median puolesta. Yhtenä syynä puheenvuoroon on internetin valemedia, jossa uutisten tarkoitushakuisen vääristelyn lisäksi solvataan ja pelotellaan työhönsä tunnollisesti suhtautuvia ammattitoimittajia. Samaa aihetta on sivuttu television ykköskanavalla uusintana esitetyssä Newsroom-sarjassa. Median luotettavuus on jatkuvasti ajankohtainen aihe, mutta Econ teos tuntuu silti väljähtyneeltä – tämä olisi pitänyt kirjoittaa kymmenen, viisitoista vuotta sitten. Internet on ahkerassa käytössä, mutta tunnelma viime vuosituhannelta.

En ollut ajatellut kirjoittaa Numero Zerosta, mutta julkilausuma sai minut muuttamaan mieleni. Aikailin siksi, että mielestäni Econ kirjallinen ura olisi ansainnut uljaamman lopun. Kirjailijan esikoinen ”Ruusun nimi” on filmatisointinsa vuoksi tuttu niillekin, jotka eivät hänen mittavaa eepostaan ole lukeneet. Tuon kirjan jälkeen Eco kirjoitti useita kiinnostavia ja myös menestyneitä romaaneja. Näistä Suomessa tuntemattomimmaksi lienee jäänyt ”Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki”, jossa muistinsa menettänyt iäkkäänpuoleinen päähenkilö etsii minuuttaan ja menneisyyttään lapsuutensa kirjallisuuden avulla. Luin kirjan silloin joskus, ja tarina on kuin tuoksuva takkatuli ja pehmeä huopa kylmänä talvi-iltana siitäkin huolimatta, että romaanissa on kesä – ihastuttava kirja.

Samaa ei voi sanoa Numero Nollasta sen tärkeästä aiheesta huolimatta. Idea on ainutlaatuinen: mainittua skandaalilehteä ei ole tarkoitus julkaista, vaan ainoastaan käyttää kiristykseen kustantajan tarkoitusperien saavuttamiseksi ja lopettaa ”näytenumeron” jälkeen. Tätä eivät tiedä edes kaikki lehteen palkatut toimittajat, mikä ei ollenkaan estä heitä revittelemästä oikein kunnolla. Päätoimittaja pyytää dottor Colonnaa, opintonsa aikoinaan kesken heittänyttä germanistiikan opiskelijaa, kirjoittamaan hankkeesta kirjan, jossa lehti kuvataan esimerkilliseksi lehdistön vapauden puolustajaksi, riippumattomaksi kaikesta painostuksesta; lehden lopettaminen aiotaan selittää siten, että vapaan lehdistön ääntä ei haluttu kuuluviin ja se vaiennettiin väkisin. Toimituksen kuvaus on maukkaan groteski, mutta aineksia on liikaa, eikä mistään tule valmista. Tätä ei pidä sekoittaa harkitusti avoimeksi jätettyyn loppuratkaisuun. Menneet onnettomuudet ja skandaalit sotkeentuvat kymmeniä vuosia sitten solmittuun salaliittoon. Työn tuoksinassa yksi toimittajista vaiennetaan lopullisesti. Mukaan Eco heittää vielä epätodennäköisen rakkaustarinan. Colonna luonnehtii itseään ja päätoimittajaa lainaamalla Robert Musilia: he molemmat ovat ”miehiä vailla ominaisuuksia”. Musil lienee tarkoittanut tällä yhteiskunnallisen välinpitämättömyyden lisäksi välinpitämätöntä suhtautumista elämiseen yleensäkin – ei voisi vähempää kiinnostaa. Arveluttava ja epäammatillinen toiminta ei omaatuntoa häiritse.

Alku lupaa paljon: sattuu pieni, arkinen ja yleensä nopeasti unohtuva ongelma. Takaumana kerrotaan, että Colonna huomaa eräänä aamuna, että hänen vesihanastaan ei tule vettä. Putkisto vain pulputtaa ja röyhtäilee. Miksi? Eilen illalla hän vielä joi lasillisen vettä. Miten joku on tulpannut veden tulon? Milloin? Colonnan säikkyneessä mielessä pikkupulma kasvaa ja kasvaa ja täyttää lopulta kokonaan hänen päivänsä.

Häväistyskirjoitusten lomassa Eco herkullisesti neuvoo aloittelevia toimittajia. Kun neutraalia esittävä toimittaja ei voi suoraan kirjoittaa omaa mielipidettään asiasta, etsitään vastakkaisesta suunnasta mahdollisimman irvokas haastateltava. Tämän pöyristyttävän mielipiteen tasoittamiseksi julkaistaan maltillinen, toimittajan kantaa tukeva haastattelulausunto. On sitoutumatonta ja ”sitoutumatonta” mediaa.

Kirja on pieni ja ohut, joten Econ muistoksi sen voi lukaista. Jos ei aikaisemmin ole tutustunut hänen tuotantoonsa, ei tästä kannata aloittaa.

Kun maapalloa ei tuhonnutkaan ihminen

sevenevesNeal Stephenson on (noin) yhdeksännessä romaanissaan palannut scifiin, aitoon perinteiseen scifiin, jossa odottamaton uhka vie ihmiset avaruuteen ja jossa apuna on uusi teknologia. ”Seveneves”  (2015) sai Stephensonin mukaan alkunsa pohdiskeluista, mitä tapahtuu, kun avaruus on lopulta niin täynnä romua, että sirpaleet ovat vaaraksi avaruustutkimukselle. Tästä on juoni ja tapahtumien alku viety melko pitkälle.

Kuu räjähtää kappaleiksi. Räjähdyksen syy, ”agentti” (”Agent”), jää tuntemattomaksi, vaikka siitä kehitetään sekä mahdollisia että  epätodennäköisiä teorioita. Kun pölypilvi hälvenee, taivaalla näkyy seitsemän isoa murikkaa ja lukemattomia pieniä sirusia, jotka edelleen kiertävät maata. Tutkijat laskeskelevat, että kolarit ovat väistämättömiä, ja antavat kaksi vuotta aikaa siihen, kunnes erikokoiset kuunkappaleet satavat maahan ja tuhoavat vanhan Terran. Maapallosta jäisi jäljelle vain hedelmätön, hiiltynyt möhkäle. Ihmiskunta ryhtyy valmistautumaan, jotta ihmislaji ja sen luoma kulttuuri säilyisi.

Kirja on kolmiosainen, ja ensimmäinen osa käsittelee kahta ensimmäistä vuotta jälkeen nolla-vuoden, jolloin kuu halkesi. Toinen osa on maapallolta pelastautuneiden eloonjäämisponnisteluja, ja kolmas osa kertoo, mitä tapahtuu viidentuhannen vuoden kuluttua, kun Maahan on jälleen mahdollisuus palata.

Suunnitelma ihmisen pelastamiseksi on uskottava − luultavasti noilla tavoilla ongelmaa ryhdyttäisiin nykyisin tiedoin ratkaisemaan. ”Sevenevesin” avaruudessa esimerkiksi kiertää avaruusasema, joka on kytketty pieneen Amalthea-asteroidiin ja jossa työskentelee kourallinen eri alojen tutkijoita. Avaruusasemasta kasvatetaan tulevien sukupolvien tukikohta. Amaltheaa ei Stephenson ole luultavasti valinnut sattumalta, vaan hän on ajatellut asteroidin nimen sopivan tarkoitukseen: Amalthea on kreikkalaisessa tarustossa mainittu toisaalta yhtenä Zeuksen sijaisäideistä, hänen imettäjänään ja vuohipaimenena, mutta toisaalta myös vuohena, jonka nahan Zeus otti suojakseen. Amalthea oli aluksi tutkimuskohde, mutta siitä tuli vähitellen myös suojakilpi. Kirjan Amalthea ei kuitenkaan muistuta kaimaansa ja on mm. huomattavasti pienempi. Sekaannuksen välttämiseksi: yksi Jupiterin kuista on nimeltään Amalthea, mutta ”Sevenevesin” Amalthea on asteroidi ja lähempänä Maata.

Uskottavuutta lisää pikkutarkka kuvaus. Ainakin minä katselin lukiessani esimerkiksi Izzyä, avaruusasemaa, milloin sisältä, milloin ulkoa, ja pystyin hyvin kuvittelemaan kirjailijan kertomat tapahtumat. Avaruuteen rahdattujen olot ovat kaukana suosittujen avaruuselokuvien ja tv-sarjojen suurellisista avaruusasemista, eikä arkeen avaruudessa ole ollenkaan yksinkertaista sopeutua. Ns. teknisiä hankaluuksia riittää. Uskottavuus ei ole science fictionin ensimmäisiä vaatimuksia, ja siksi mielestäni ansio.

Kaikki ei siis suju niin kuin Strömsössä. Ihminen on itsekäs olento ja takertuu henkiriepuunsa käyttäen äärimmäisiäkin keinoja, vaikka tulevaisuus meidän näkökulmastamme on tuskin elämisen arvoista. Katastrofeissa kaikki eivät kykene ajattelemaan eivätkä toimimaan rationaalisesti. Vaikka yhteistyö tuottaisi todennäköisesti parhaimman tuloksen, on aina joku tai joitain, joiden mielestä hänelle tai heille kuuluu enemmän tai parempaa kuin muille. Ilman näitä piirteitä ei tietenkään saisi aikaan jännittävää romaania, ja Stephenson sommittelee juoneen kaikkia inhimillisiä heikkouksia.

Tämä kaikki kerrotaan viileän toteavasti ja paisuttelematta. Muutama kyynel karkaa, kun isä ja tytär viestittävät toisilleen hyvästejä, ja kun avaruuteen lähetetty morsio joutuu eroamaan maapallolle jäävästä sulhasestaan. Ei itkeviä lapsia, ei palavia koteja, ei raunioihin hautautuvia lemmikkejä. Stephensonilla on pettämätön keino sammuttaa lukijassa heräävät herkät tunteet. Hän katkaisee tapahtumat infodumpilla mitä sopimattomimmissa kohdissa. Tässä romaanissa taustoja kuvataan myös ihmisten välisessä kanssakäymisessä, mikä on vähintäänkin häiritsevää. Kun ihminen astuu huoneeseen, hän ei ehdi edes tervehtiä, kun kirjailija jo rientää paljastamaan koko hänen siihenastisen elämänsä. Kiinnitin tähän huomiota erityisesti kirjan ensimmäisessä osassa. Teknistä ja avaruusteknistä tietoa on totta kai tämänkaltaisessa romaanissa paljon, mutta jotain ihmisten taustoista olisi varmasti saanut ujutettua itse tarinaan. Käsittelytapa väkisin vähentää ”Sevenevesin” kirjallisia ansioita.

Stephensonin englanti on riittävän helppolukuista jopa teknologiaa käsittelevissä kohdissa, ja kirjailija käyttää jälleen ainakin osittain itse kehittelemiään käsitteitä. Esimerkiksi lentävät linkit (”flynks”, joka on käytössä muissakin yhteyksissä, mutta tätä merkitystä en internetistä löytänyt) ovat pikkuruisia robotteja, jotka tarvittaessa kytkeytyvät toisiinsa ja muodostavat ketjun tai matriisin. Näitä taas voidaan käyttää lähes kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa ja tehtävissä. Muistelen nähneeni joitain esimerkkejä lasten piirrosfilmeissä. Robotteja on kehitetty paljon nykyistä pitemmälle, ja ne tekevät lähes kaiken ruumiillisen työn ja ovat etäohjelmoitavissa erikseen kuhunkin tilanteeseen. Kolmannessa osassa avaruudessa matkailuun on käytössä  ällistyttäviä vempaimia kuten ”aitrain”, ”bolo”, ”flivver” ja ”whip station”, jotka perustunevat tällä hetkellä tunnettuun avaruusfysiikkaan. Mikä tulevaisuus meitä odottaakaan, kun Stephensonin ideoima teknologia joskus on yleisesti käytössä − kunhan kuu pysyy siellä missä se nyt on.

Stephensonin ainakin näennäinen neutraalius näkyy siinä, miten hän kuvaa kiistanalaisia ilmiöitä, mm. geenimanipulaatiota. Hän suhtautuu niihin objektiivisena tutkijana: kaikkea voi käyttää sekä hyvään että pahaan, ja vaikka innovaatiosta saattaa olla sekä hyötyä että haittaa, haitat eivät ole riittävä peruste innovaation hylkäämiseen. Geenimuuntelua käsitellessään hän  ilmeisesti haluaa lisäksi osoittaa, että luonto menee tarkoituksellista manipulaatiota paljon pitemmälle, ja ihminen sopeutuu ympäristön vaatimuksiin, kunhan sopeutumiseen annetaan riittävästi aikaa. Jos esimerkiksi tässä kohdassa olisi pitänyt osata lukea jotain rivien välistä, minä en siihen kyennyt.

Kahdeksan ja puolisataa sivua ei ollut tarpeeksi. Tätä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Tarina tuntui jäävän jollain tavalla kesken, ja Stephenson on jättänyt hyvät ainekset jatko-osaan. Kirjailija itsekin tunnustaa, ettei ollut helppoa kirjoittaa tarinalle tyydyttävää, juonen sitovaa loppua, joka kuitenkin jättäisi avoimia mahdollisuuksia. Kirjassa on lisäksi sama ongelma kuin monissa muissakin monisatasivuisissa järkäleissä. Ellei lue teosta nopeasti alusta loppuun saakka, alku ja siksi usein myös perustelut ovat ehtineet unohtua, mutta tämänhän olen todennut monesti aikaisemminkin. Onneksi kirjailija on onnistunut rajoittamaan päähenkilöiden määrään kohtuulliseksi, jotta heidän vaiheitaan on helppo seurata.

Kirja on saanut jokseenkin ristiriitaiset arvioinnit toisin kuin Stephensonin varhaisempi tuotanto. Mm. henkilökuvauksesta ollaan kahta mieltä, ja runsas teknologian kuvaus saa monet nukahtamaan, kun taas toiset innostuvat juuri siitä. ”Seveneves” on kirjoittamani vuoksi ja siitä huolimatta scifi-harrastajalle välttämätöntä luettavaa. Kirjan nimenkin tarkoitus selviää viimeistään toisen osan lopussa.

Uskaltaisikohan viimein tarttua Anathemiin?

Montalbanoa vedetään nenästä

Andrea Cpaperikuuamillerin Montalbano-sarjan kirjoissa harva seikka on sellainen, miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Tämä tietysti pätee moniin dekkareihin ja on oikeastaan lajityypin ominaisuuksia. Harva kirjailija kuitenkaan kääntää ratkaisua niin monelle mutkalle vielä viimeisillä sivuilla kuin Camilleri. Iäkkään kirjailijan viimeisin suomennos on ”Paperikuu”, (La luna di carta 2005), joka on ilmestynyt vuonna 2015.

Keski-ikäinen nainen tulee kertomaan Montalbanolle, että hänen veljensä on kadonnut, ei ole ilmoittanut itsestään mitään kahteen päivään. Kun Montalbano viimein suostuu lähtemään naisen mukana veljen asunnolle, hän löytää miehen kuolleena, ammuttuna kasvoihin ja hyvin paljastavassa asennossa. Sisar syyttää raivokkaasti miehen rakastajatarta, joka jokaisen kauniin naisen tavoin saa Montalbanon ajatukset harhailemaan, kun hänen pitäisi tiukasti keskittyä kuulusteluun. Samaan aikaan poliisi saa selvitettäväkseen ensin yhden hämärän kuoleman, sitten toisen, sitten kolmannen… Montalbanon yötkin kuluvat tapausten selvittämiseen ja hän alkaa epäillä olevansa liian vanha, aivan liian vanha.

On huolestuttavaa, että jopa lukemieni kirjojen päähenkilöt huomaavat vanhenevansa.

Lukiessani muistelin tietysti tv-sarjan henkilöitä ja Sisilian maisemia. Katselin Montalbanoa hänen työhuoneessaan, hänen kotonaan, suurella terassilla ja kuljeksimassa öisellä hiekkarannalla. Huomasin aika nopeasti, miten helppoa elokuvantekijöiden on kuvittaa toiminnallista huumoria, ilmeitä, tapahtumia ja tekemistä. Kirja on muutamaa vakavaa ja varmasti tosipohjaista tilannetta lukuun ottamatta hauska; Camilleri ei piilottele mielipiteitään Italian ja erityisesti Sisilian poliittisista kähminnöistä ja oikeuslaitoksen surullisesta tilasta. Kuten yksi epäillyistä toteaa: ”Niin, mutta eihän se [tutkinta] koskaan oikeasti päätykään. Se joko hyllytetään, tai sitten te pidätätte jonkun, joka ei liity juttuun millään tavalla.” Kerronnan hauskuutta on kuitenkin hyvin vaikea siirtää elokuvaan, ja siksi Camillerin kirjat ovat tv-sarjaa paljon monikerroksisempia ja siksi lystimpiä. Ainakaan minä en ole television Montalbanosta nähnyt sitä sisäistä maailmaa, jonka Camilleri kirjoissaan hänestä näyttää. Tietysti poislaskettuna komisarion peittelemätön viehtymys kaikkiin kauniisiin naisiin, joita Sisiliassa riittää.

Toinen Montalbanon tulisten tunteiden kohde on ruoka. Hän ei edes suostu puhumaan mitään, kun hän aterioi, ja siksi hän usein nauttii ateriansa yksikseen. Rakkaudesta ruokaan taas voidaan jäljittää mm. Montalbanon nimen alkuperä. Camilleri on antanut Montalbanon nimen kunnianosoituksena espanjalaiselle kirjailijalle Manuel Vázquez Montalbánille, jonka Pepe Carvalho -etsivän piirteitä on, kuten Montalbanonkin, mm. ruokaan kohdistettu intohimo. Camilleri tunnustaa saaneensa vaikutteita myös Simenonin Maigret’stä.

En valitettavasti pysty lukemaan italiankielisiä romaaneja alkukielellä. Jos käännös on hyvä, se ei sinänsä ole iso vahinko. Camillerin kirjat on kuitenkin kirjoitettu sekä italiaksi että Sisilian murteella, joten jotain tässä menettää. Suomenkielinen Helinä Kankaan käännös on poikkeuksellisen puhekielinen, mikä ainakin minua vähän häiritsee, mutta johtuu todennäköisesti alkukielestä. Huomautukseni ei tietenkään koske keskustelurepliikkejä. Kääntäjä on kuitenkin kirjoittanut joitain murteellisia ilmaisuja alkukielisinä, ja niistä useimmat on lisäksi suomennettu. Melko laiha ratkaisu, mutta en itse olisi keksinyt parempaakaan, ja kohtuullisen tuntuman alkuperäiseen tekstiin tästä varmasti saa.

”Paperikuu” oli kevyt välipala Stephensonin ja Pratchettin lomassa. Syynä on kirja.fi-sivuston kilpailu: kun arvioi viisi kirjaa helmikuun loppuun mennessä, osallistuu 44 kirjan paketin arvontaan. Vaikka luenkin runsaasti englanninkielistä kirjallisuutta, ei tuollaista tarjousta voinut vastustaa. Kun kävin napsuttelemassa tähteni ja muutaman rivin arvion sivustolla, blogiteksti syntyi varsin helposti. Kyllä Camilleri ja Montalbano tämän vaivan arvoisia ovat.