Rikas tyttöraukka

Viimeisimmästä tarinasta on vierähtänyt vuosi, mutta tein unohtumattoman kulttuurimatkan, jonka mielelläni jaan muillekin. Kevätlomallani Venetsiassa poikkesimme tietysti katsomassa Guggenheim-kokoelman. Ensinnäkin jokaisessa lomapaikassa on katsottava kaikki merkittävät museot eikä ainakaan Venetsiassa voi laiminlyödä yhtään taidemuseota, ja toiseksi ajattelin tutustua ajankohtaiseen aiheeseen, vaikka en ole Guggenheim-väittelyyn osallistunutkaan. Kuukautta myöhemmin vilkaisin, mitä Berliinissä Guggenheim-brändin turvin näytetään, ja totesin helsinkiläisten tehneen oikean päätöksen. Venetsiassa ihastuin sekä kokoelmaan että Venierin Leijonapalatsiin niin, että ostin Peggy Guggenheimin omaelämäkerran Out of this Century. Confessions of an Art Addict. Lienee viisainta korostaa, että Peggy Guggenheimin kokoelma on myöhempiä täydennyshankintoja lukuun ottamatta hänen itse keräämänsä, ja hän lahjoitti sen Guggenheim-säätiölle vasta 1969, kymmenisen vuotta ennen kuolemaansa.

Kirjoittajana Peggy Guggenheim ei ole kummoinen, mutta tarvittaisiin vielä paljon huonompi tekijä turmelemaan mielenkiintoisen tarinan. Peggy — jota kaikki näyttävät edelleen nimittävän vain etunimellä — syntyi 1800-luvun lopussa upporikkaaseen amerikanjuutalaiseen teollisuussukuun. Hänen isänsä menehtyi Titanicin haaksirikossa hukattuaan sitä ennen suurimman osan omaisuudestaan Ranskassa; hän mm. asensi Eiffel-tornin alkuperäiset hissit. Sedät eivät kertoneet totuutta Peggyn äidille, vaan antoivat perheen jatkaa ylellistä elämäänsä ja maksoivat laskut itse. Perinnönjaossa he laittoivat joukkoon vähän omiaan, joten Peggy ei joutunut aivan puille paljaille; jostain kaivamani tiedon perusteella ja tehtyäni muutaman laskutoimituksen olen päätellyt, että hän joutui tulemaan toimeen nykyrahassa vaatimattomilla vajaan miljoonan euron vuosituloilla. Perintö oli rahastoitu, eikä hän voinut koskea pääomaan neuvottelematta yrmeiden asianajajien kanssa. Peggy valitti vuosien mittaan yhä useammin rahan puutetta ja oli joissain asioissa myös ilmeisen saita. Hänen taidegalleriansa, Guggenheim Jeune Lontoossa 1930-luvun lopussa ja New Yorkin Art of this Century — johon viitataan myös kirjan nimessä — 1940-luvulla tuottivat enimmäkseen tappiota, vaikka ne olivatkin silloisen nykytaiteen kannalta merkittäviä.

Ostin kirjan, koska odotin siinä kerrottavan taiteesta ja Peggyn kuvaavan ja kertovan keräämästään taiteesta. Vielä mitä, Peggy kirjoittaa varsin epäsovinnaisesta yksityiselämästään pitkään ja perusteellisesti. Hän kuvaa alituisia matkojaan, joita hän teki vuosina 1920—1940 pääasiassa Euroopassa ja enimmäkseen autoillen. Vaikuttaa siltä, että hän vietti suurimman osan ajastaan matkustaen. Hän kuvaa myrskyisää seitsemän vuoden avioliittoaan monitaiteilija Laurence Vailin kanssa: Vail oli paitsi hänen kahden lapsensa isä myös väkivaltainen egoisti, mutta mukana Peggyn elämässä kuolemaansa saakka. Lisäksi hän kuvaa lukuisia suhteitaan kaksikymmentä- ja kolmekymmentälukujen taiteilijoihin, joihin Vail, ”boheemien kuningas” hänet tutustutti. Peggyn rakastajia olivat mm. Yves Tanguy, Marcel Duchamp ja Samuel Beckett sekä Max Enrst, jonka kanssa hän oli lyhyessä avioliitossa. Mielenkiintoisia kuvauksia taiteilijoiden elämästä, mutta olisin mieluummin lukenut analyyttisempää tekstiä heidän taiteestaan.

Kirjasta puuttuu konteksti, vaikka materiaalia on runsaasti, ja Peggy on todennäköisesti kirjoittanut tekstin päiväkirjojensa perusteella. Ainoa kiinnekohta ovat ne ajat, jolloin Saksa miehitti Ranskan ja siihen mennessä Peggyn elämässä oli ehtinyt jo sattua kaikenlaista. Yläluokan joutilaisuutta maailmanpolitiikka ja talouden heilahtelut häiritsivät vasta sitten, kun viisumin saamiseen tarvittiin enemmän kuin yksi puhelinsoitto. Toisaalta yksi Peggyn avomiehistä, Douglas Garman oli kommunisti, ja myös Peggy avusti Englannissa asuessaan brittien kommunistista puoluetta. Kirjassa ei millään tavalla käsitellä tämän aatesuunnan ja Peggyn ja hänen perheensä todellisen elämän välistä ristiriitaa, vaan Peggy kuvaa elämäänsä itsestäänselvyytenä. Peggy toteaa Garmanistakin, että tämä oli sydämeltään vallankumouksellinen, mutta kuului tavoiltaan ja maultaan siihen yhteiskuntaluokkaan, johon oli syntynyt.

Ensimmäisessä esipuheessa amerikkalainen kirjailija Gore Vidal muistelee Peggyn New Yorkin aikoja 1940-luvun alussa ja tätä voisi pitää Peggyn elämän pohjavireenä: … ”ajattelen yhä vieläkin, että jossain New Yorkin sivukadulla on edelleen juhlat ja Anaïs (Nin) on vielä nuori ja elossa ja itsekin olen hyvin nuori ja James Agee juo liikaa ja Laurence Vail esittelee joitain pulloja jotka hän on maalannut kun hän on ensin osana luovaa prosessia tyhjentänyt ne itseensä ja André Breton on virallinen ja Léger näyttää siltä kuin hän olisi voinut itse tehdä ne kaikki koneenosat joita hän mielellään maalaa; ja värikäs ja iloinen meno jatkuu vielä — siihen voisi liittyä, ellei olisi sattunut hukkaamaan osoitetta.” Itselleni jäi kirjasta nihkeän epämukava olo: kaksi-kolmekymmentäluvun dekadenssin jäljiltä on tietysti paljon kaunista taidetta, mutta päällimmäisenä kuitenkin kunnon krapula. Peggy kuvaa toki onnellisiakin hetkiä, mutta enimmän aikaa hän etsii. Peggy oli tottunut saamaan kaiken haluamansa, mutta toisaalta olisi voinut päästä elämässään helpommallakin. Kun hän vei 16-vuotiaan tyttärensä Pegeenin tapaamaan tätiään, joka asui Peggyn lapsuudenkodissa, Pegeen kysyi ihmeissään, oliko Peggy todella asunut siellä: ”Äiti, kyllä sinä olet vajonnut alas.” Vakinaista kotia lapsilla ei ollut kuin silloin tällöin, ja äidin kanssa asuvat miehet vaihtuivat nopeaan tahtiin.

Kirjan lopussa on luku, jonka kirjoittaja on tiivistänyt toisesta, myöhemmin kirjoittamastaan omaelämäkerrasta, mutta siinäkin hän vain luettelee taidekokoelmansa vaiheita ja näyttelyitä pääasiassa Euroopassa. Viimeisenä on Peggyn erääseen Venetsia-oppaaseen kirjoittama esipuhe, joka selittää hänen rakkauttaan Venetsiaan ja syitä siihen, miksi hän asettui asumaan juuri tänne. Venetsia on Peggyn ajoista muuttunut, mutta tunnistan samat asiat nykyisenkin Venetsian parhaiksi puoliksi.

Peggy Guggenheim osti ensimmäisen taideteoksen kokoelmaansa 1930-luvun loppupuoliskolla. Hän meni ranskalaisen kuvanveistäjä Jean Arpin kanssa katsomaan tämän työn pronssivalua. Arp antoi veistoksen Peggyn käteen, ja tämä ihastui siihen niin, että osti sen. Head and shell -teos on esillä Venetsian kokoelmissa ja on juuri sellainen, jota haluaisi pitää käsissään eikä vain katsella. Tämän jälkeen hän osti töitä jatkuvasti; mm. toisen maailmansodan aikana hän päätti ostaa yhden taideteoksen joka päivä ja hän myös osti. Peggy tuki, rahoitti ja markkinoi erityisesti eurooppalaisia surrealisteja ja kubisteja. Hän mm. maksoi säännöllistä vuotuista tukea useille taiteilijoille. Paettuaan Pariisista kolme päivää ennen Hitlerin tuloa ja päästyään viimein takaisin Yhdysvaltoihin hän ryhtyi tukemaan myös amerikkalaisia taiteilijoita. Peggy piti Jackson Pollockia omana löytönään ja oli myöhemmin hyvin pahoillaan, kun muut ottivat kunnian hänen keksimisestään. Venetsian kokoelmassa on edelleen useita Jackson Pollockin teoksia, vaikka Peggy ehti myydä ja lahjoittaakin lukuisia. Ymmärrettävästi myös Max Ernstin töitä kokoelmassa on useita; kumpikaan ei kuulu erityisiin suosikkeihini.

Ostamani kirja on pokkari, ja siinä on tekstin joukossa erillisiä kuvaliitteitä. Suurin osa kuvista on Peggyn perhealbumista, hänen lapsuudenkuviaan, perhettään sekä hänen taiteilijaystäviään. Joukossa on kuva Canale Granden puolelta hänen Venetsian palatsistaan, Palazzo Venier dei Leonista, ja pylväiden välistä näkyy Marino Marinin veistos L’angelo della citta (Kaupungin enkeli), jota on vaikea unohtaa, kun sen on kerran nähnyt. Peggyn mukaan Venetsiassa kerrotaan tarinaa, jonka mukaan hänellä on patsaan peniksestä useita erisuuruisia kappaleita, joita ruuvataan paikalle tilanteen mukaan. Jopa Peggy piti patsasta siinä määrin arveluttavana, että hän pyysi taiteilijaa tekemään peniksestä irrotettavan; arvokkaiden vieraiden saapuessa hän ruuvasi peniksen irti. Mukana on myös paljon kesympi Tanguyn Le Soleil dans son écrin (Aurinko korurasiassaan), yksi Pollock, pari Ernstiä sekä yksi Pegeenin, Peggyn tyttären naivistinen työ, joille palatsissa on annettu kokonainen huone. Omaelämäkerrassa olisi voinut olla paljon enemmänkin kuvia, mm. Mondrianin maalauksia, jotka ovat innoittaneet osin kyseenalaisestikin myös muotitaiteilijoita, mm. Yves St. Laurentia, ja Brancusin Maiastra, joka on ehdottomasti yksi omia suosikkejani.

Luin kirjan, koska halusin tietää sen ihmisen taustoja ja motiiveja, joka oli koonnut näin upean taidekokoelman. Pidän itse erityisesti surrealisteista ja yleensä abstraktista taiteesta — omalle mielikuvitukselle jää riittämiin tekemistä. Ihastukseni johtuu osittain varmasti siitä, että päästessäni elämäni ensimmäistä kertaa Pariisiin joskus hyvin kauan sitten näin Pompidou-keskuksessa näyttelyn, jossa oli ainakin Tanguyn, Mirón ja Braquen töitä. En ollut nähnyt koskaan mitään yhtä kiehtovaa (ehkä Tukholman Moderna Museetin valtavaa Dalia lukuun ottamatta). Vietin näyttelyssä koko iltapäivän. Jos minulla olisi ollut Peggyn rahat, olisin varmasti ostanut kaiken. Peggy ei kuitenkaan perustele, vaan hän joko pitää tai ei pidä. Vaikuttaa melkein siltä, että hän joutui mesenaatiksi melkein sattumalta, vaikka hänen elämäänsä kommentoineet ystävät ovatkin eri mieltä.

Peggy olisi mielellään jatkanut taideostojaan, mutta hänen rahansa eivät enää riittäneet niihin töihin, joita hän olisi halunnut. Hänen viimeisimpiä omia ostojaan ovat olleet etnisen taiteen kokoelmat Venetsian palatsissa. Peggy kauhisteli taiteen kaupallistumista: taiteesta oli tullut sijoituskohde, eivätkä ostajat enää välittäneet taiteellisesta arvosta, ainoastaan ostostensa jälkimarkkinoista. Kuulostaa tutulta, eikä ole maailma tuosta paremmaksi muuttunut.

New Yorkin Art of this Century -gallerian nimissä 1940-luvun alussa Yhdysvalloissa julkaistiin näyttelyluettelo, joka kasvoi kirjoitusvaiheessa vuosisadan alun abstraktin taiteen antologiaksi. Kirjaa on edelleen saatavilla. Ehkä siitä on luettavissa se, mikä Peggy Guggenheimin omaelämäkerrasta puuttuu. Se taide.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s