Siirtokuntaa perustamassa

marsilaisetMoni on varmasti ihmetellyt, miksi avaruusolioiden synonyymi varsinkin vanhemmassa kirjallisuudessa ja puhekielessä on marsilaiset. En muista koskaan lukeneeni esimerkiksi kuulaisista enkä saturnuslaisista, en liioin pienempien taivaankappaleiden asukkaista (lukuun ottamatta tietysti pikku prinssin nimettömäksi jäävää planeettaa). Tulin ajatelleeksi asiaa, kun luin Ray Bradburyn The Martian Chronicles”, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1950. Mars kiinnosti ihmisiä suuresti koko 1900-luvun alkaen aina 1800-luvun lopussa ilmestyneestä H. G. Wellsin ”Maailmojen sodasta”, jonka Orson Welles muokkasi radiokuunnelmaksi neljä vuosikymmentä myöhemmin. Kuunnelma on osa radion historiaa ja vahvisti ihmisten käsityksiä radiosta vahvana propagandavälineenä, kun amerikkalaiset pelästyivät marsilaisten hyökkäystä ja ryntäsivät kodeistaan kaduille. Mars on sopivasti lähellä ja sopivasti kaukana, jotta se kykenee herättämään ihmisten uteliaisuuden ja saamaan mielikuvituksen lentoon.

Heti alkuun pakollinen faktaosuus: Mars on planeetoista lähinnä maata, mutta meitä kauempana auringosta, ja pitkään ajateltiin (jotkut ajattelevat vieläkin), että se olisi asutettavissa. Ilmakehä on kuitenkin ohut, suurin osa siitä hiilidioksidia, vettä on vain jäänä napa-alueilla ja maaperä viimeisimpien tutkimusten perusteella vulkaanista kiveä, täysin kuollut. Lämpötila vaihtelee noin 125:stä pakkasasteesta noin 20 lämpöasteeseen, ja siellä on enimmäkseen hyytävän kylmää. Planeetan likeisyys ja näennäiset yhtäläisyydet Maan kanssa herättävät uteliaisuuden: ehkäpä kaikesta huolimatta… Jos minulta kysyttäisiin, kehottaisin kuitenkin keskittymään maapallon elinolojen säilyttämiseen ja parantamiseen ja suuntaamaan avaruustutkimusta tuottavampiin tarkoituksiin kuin muiden planeettojen asuttavuusselvityksiin.

Olen lukenut avaruusklassikkoja hyvin vähän, ja Marsin aikakirjat on näistä varmasti yksi tunnetuimpia. Teos on oikeastaan novellikokoelma, jossa on kuitenkin löyhästi tarinat yhteen liittävä juoni. Maan ihmiset lähettävät Marsiin retkikunnan toisensa jälkeen, aina vain suuremman, ensin tutustumaan ja sen jälkeen asuttamaan. Vähitellen raketit rahtaavat Marsiin lähes kaikkea rakennustarvikkeista hampurilaisiin ja uskontoon. Bradburyn Mars muistuttaa suuresti maata ja sen asukkaat muistuttavat suuresti ihmisiä, ainakin enimmäkseen. Joitain eroja on: metalliset kirjat laulavat, tulella voi maalata ja ruoka kypsennetään laavassa. Bradburyn tapaan mukana on täysin makaabereja aineksia.

Bradbury ei kirjoita limaisista avaruushirviöistä eikä hän myöskään kuvaa Marsin äärimmäisiä luonnonoloja. Raketit ja pari ampuma-asetta ovat novellien edistyneintä teknologiaa. Bradbury keskittyy ihmisiin. Tämä on yksi syy siihen, että kirja on kestänyt aikaa erittäin hyvin. Ensimmäiset tarinat kuvaavat, tosin hiukan kliseisesti, miten ihmiset reagoivat tuntemattomiin, joihin heillä ei ole mitään tarvetta eikä halua tutustua. Bradbury käsittelee myös maan ihmisten ylimielisyyttä, piittaamattomuutta yleensä ja ympäristöstä erityisesti, ahneutta ja katteettomia odotuksia. Marsilaisten kohtalo on verrattavissa joidenkin alkuperäiskansojen kohtaloon – valloittajien syytä kaikki. Tarinoissa on toki myös ystävyyttä, toveruutta ja solidaarisuutta, unelmia ja vilpittömiä yrityksiä saada omalle elämälle uusi ja parempi alku.

Maan ja Marsin asukkaiden kommunikaatio-ongelman kirjailija on ratkaissut siten, että marsilaiset käyttävät telepatiaa. Tästä on rakentunut yksi omia suosikkinovellejani, ”Night meeting”, kertomus Maan miehen ja Marsin miehen satunnaisesta tapaamisesta.

”It was Tomás who moved first.
‘Hello!’ he called.
‘Hello!’ called the Martian in his own language.
They did not understand each other.
‘Did you say hello?’ they both asked.
‘What did you say?’ they said, each in a different tongue.
They scowled.
‘Who are you?’ said Tomás in English.
‘What are you doing here?’ In Martian; the stranger’s lips moved.
‘Where are you going?’ they said, and looked bewildered.
‘I’m Tomás Gomez.’
‘I’m Muhe Ca.’
Neither understood, but they tapped chests with the words, and it became.”

Bradbury kirjoittaa yksinkertaista ja selkeää englantia. ”Martian chronicles” on kirjailijan niukahkoa tyyliä vastakohtana rehevästi rönsyilevälle kauhulle. Teksti on karsittua, mutta Bradbury saa novelleihinsa vieraan planeetan tunnelman vähäisillä keinoilla. Sain käsiini ensin suomenkielisen laitoksen vuodelta 1953, mutta jätin sen ensimmäiseen novelliin. Uudempaa käännöstä ei liene saatavilla. Suomennos on niin kammottava, että joku ammattitaitoinen kääntäjä saisi tehdä sen uudelleen. Suomen kieli näköjään vanhenee englantia nopeammin. Kirjoitin huvikseni muutaman kappaleen uudelleen ja totesin verratessani vanhaan käännökseen, että oma suomennokseni oli sujuvampi, mutta jossain kohdin ammattikääntäjä oli tulkinnut tekstiä täsmällisemmin, vaikka paikoin myös tarpeettoman vapaasti. Bradbury on jatkuvasti ajankohtainen, ja siksi toivoisin hänen tuotantoaan käännettävän siitäkin huolimatta, että luultavasti lähes kaikki hänestä kiinnostuneet osaavat lukea tekstit englanniksikin. Hän kirjoitti elämänsä loppuun saakka ja mm. sai Pulitzerin taidepalkinnon (Pulitzer Prize Special Citation) elämäntyöstään vuonna 2007. Eikä saanut suotta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s