Aihearkisto: Vuosi 2013

Murhamatkoja Tallinnaan

melchior ja pyövelin tytärOli pakko välillä tuulettaa aivojaan tulevaisuudentutkimuksen jäljiltä. Koko syksy on kulunut eläen toisinaan kahta, toisinaan useampaa aikaa. Täydellisintä pakoa on silloin kaivautuminen syvälle historiaan ja tässä tapauksessa 1400-luvun Tallinnaan. Virolainen tieteiskirjailija Indrek Hargla julkaisi ensimmäisen dekkarinsa apteekkari Melchiorista vuonna 2008, ja sarjan kolme ensimmäistä kirjaa on suomennettu. Ensimmäinen esittelee apteekkarin ja Olevisten kirkon arvoituksen, ja toisessa Melchior paljastaa Rataskaivonkadun kummituksen; katu muuten on edelleen olemassa, mutta en ole kuullut siellä enää kummittelevan. Kirkkokin seisoo vielä keskellä kaupunkia, mutta oli Mechiorin aikaan vasta rakenteilla. Eestiä en valitettavasti osaa (kielikurssi on ollut hyllyn kulmalla jo pari vuotta), mutta suomennokset ovat hyviä. Kirjat ovat tavallaan perinteisiä dekkareita, mutta Hargla kuvaa henkilöitä tavallista syvemmältä. Heillä on elämä, perhe ja lapsia, harrastuksia ja osallisuus yhteisössään.

Viimeisin suomennetuista Harglan dekkareista kertoo Apteekkari Melchiorista ja pyövelin tyttärestä. Pyövelin kaunis tytär Wibeke näkee iltahämärissä, kuinka mies tapetaan. Hän näkee, kuinka metsikössä vähän matkan päässä mies iskee toista kivellä päähän tavalla, josta ei voi erehtyä. Wibeke kiljaisee ja lähtee pakoon murhaaja kannoillaan. Kun tyttö palaa kaupunginvartijoiden kanssa, ruumis on poissa ja löytyy melkoisen matkan päästä yllättäen hengissä, joskin hädin tuskin. Dominikaanimunkit hoitavat miehen jälleen kuntoon, mutta pian huomataan, että kolaus on vienyt hänen muistinsa. Munkkien lisäksi nuoren miehen vuoteen vieressä valvoo uskollisesti myös Wibeke, joka on ihastunut komeaan vieraaseen.

Vähitellen päätellään, että vieraan etunimi on Steffen, mutta hänen alkuperänsä ei selviä saksalaisuutta tarkemmin. Tallinnalainen kauppias Werdynchusen ottaa hänet kisälliksi, ja vapaa-aikanaan Steffen kulkee Wibeken kanssa tämän sulhasen Ewert Brakelen suureksi harmistukseksi. Pimeänä iltana Steffenin kimppuun käydään uudelleen, mutta hän pääsee Wibeken avulla uudelleen karkuun. Sen jälkeen murhaaja onnistuu, ensin kerran, sitten toisen. Koko kaupunki on peloissaan, kun murhaajaa ei löydetä. Apteekkari paljastaa viimein totuuden, jonka kirjailija kehittelee varsin nokkelasti – dekkareita paljon lukeneen pitäisi tosin arvata, mihin suuntaan epäilykset osoittavat, mutta enpähän arvannut. Kun kirja on riittävän paksu ja tekstiä lukee harvakseltaan, juoni katkeilee, mikä tietysti kirjailijan tarkoituskin.

Apteekkarin tutkimuksissa kiinnostaa totta kai Tallinnan keskiaikainen miljöö ja sen asukkaiden elämäntapa. Apteekkari on tärkeä henkilö, jonka kaikki kaupunkilaiset tuntevat ja joka tuntee kaikki. Hänen hyviä ystäviään ja auttajiaan rikostutkimuksissa ovat oikeusvouti Wenzel Dorn sekä dominikaanimunkki Hinricus. Apteekkarilla on kauhea salaisuus: Melchior nimittää sairauttaan kiroukseksi. Tauti kulkee suvussa isältä pojalle ja aiheuttaa silmittömiä raivokohtauksia. Melchior pelkää jonain päivänä kohtauksen aikana tappavansa jonkun. Sarjalle on siis odotettavissa kiintoisa lopetus.

Keskiaikainen Tallinna oli vauras kauppakaupunki, jonka suhteet Keski-Eurooppaan olivat likeiset, kun taas erämaa lahden pohjoispuolella oli pelkkää metsää, villi-ihmisiä ja susia. Raaseporin linnoitus ja sen kastellaani sentään mainitaan, mutta pyövelin tyttären muut päähenkilöt ovat Saksasta ja Ruotsista. Tallinnassa oli saksalaisen ritarikunnan vuoksi paljon saksalaisia, apteekkari Melchior Wakenstede yksi heistä. Hargla on perehtynyt tarkkaan kaupungin ja sen ympäristön historiaan. Jokaisen kirjan alussa on perusteellinen historiallinen katsaus kirjan kuvaamasta ajanjaksosta aiheeseen sopivasta näkökulmasta. Kirjoissa on lisäksi runsaasti yksityiskohtia, ja voi hyvin kuvitella vaeltavansa keskiaikaisen kauppakaupungin rapaisilla kaduilla kaukana pohjoisessa. Taikka siis etelässä.

Noihin aikoihin ihmisen elämä oli lyhyt ja tuskainen, ja pelkkä flunssakin saattoi olla kuolemaksi. Ihmisiä katosi, päitä putosi ja harvaa jäätiin pitkään kaipaamaan. Paremmin saattoi selvitä, jos vältti lääkäreitä ja ennen kaikkea heidän rohtojaan. Apteekkarilla oli etuoikeus pyövelin teloittamiin ruumiisiin: hän haki aineksia troppeihinsa mm. kuolleiden aivoista, maksasta, sydämestä ja tietysti luista. Infirmareri ja dominikaani Ditmarus saa kuitenkin Steffenin jaloilleen sekä omiensa että Melchiorin taitojen avulla. Siunaukseksi ovat varmasti katolisen kirkon lukuisat pyhimykset. Ihmiset olivat hyvin uskonnollisia, mutta kristinuskoon sisältyi paljon taikauskoa, ja Melchiorkin osoittaa syyllisen lopulta silmänkääntötempulla. Dominikaanit taas sopisivat hurskaiksi munkeiksi erityisesti meidän aikaamme. Ditmarus hankkii almuja köyhäinavuksi hyvin nykyaikaisella tavalla.

Hargla joutuu selittämään aika paljon myös kirjan lopussa, vaikka kunnon dekkarissa jokaisen juonenkäänteen pitäisi johdonmukaisesti viedä väistämättömään loppukohtaukseen. Jännitys silti säilyy loppuun saakka, ja viimeinen yllätys on kaikkein viimeisessä lauseessa. Eikä sitten kurkistella.

Kun eteläruotsalaiset ovat tuotteistaneet Wallanderin ja hänen pikkuisen Ystadinsa, tallinnalaiset saisivat apteekkaristaan paljon paremman matkailukohteen. Raadinapteekki myisi aamukohmeloisille suomalaisille makeaa apteekkisnapsia, yrttihauteita päänsärkyyn ja keksejä tuliaisiksi. Raatihuoneentorilla esiintyisi juhlapyhinä jonglöörejä ja nuorallatanssija, kunnianarvoisan kauppiasporvarin talon kellarissa olisi peliluola ja Toompean dominikaanikirkossa saisi synninpäästön, kunhan antaisi vääryydellä hankkimansa rahat köyhille.

Ensimmäinen ensimmäisten joukossa

stylesin tapausKollega vapautti korillisen kirjoja ja jätti ne opehuoneen pöydälle. Poimin mukaani muutaman ja niiden oli joukossa lukematon Agatha Christie. Luulin lukeneeni kaikki noin kahdeksankymmentä kirjaa, myös novellikokoelmat. Ensimmäinen oli jäänyt lukematta. Christie julkaisi ensimmäisen dekkarinsa vuonna 1920 ja esitteli samalla yhden kirjallisuudenhistorian kuuluisimmista salapoliiseista, Belgiasta sotaa paenneen entisen etsivän Hercule Poirot’n. Käännös on nimeltään Stylesin tapaus, alkuperäiseltä nimeltään The Mysterious Affair at Styles. Kirjan suomennoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1970, kääntäjänä ilmeisen legendaarinen kääntäjä ja kirjallisuuskriitikko Paavo Lehtonen. Lukemani painos on kuudes ja vuodelta 1989.

Tästä tietysti nauttivat ennen kaikkea piintyneimmät Agatha Christien ihailijat, kuten minä. Äidilläni oli tapana ostaa minulle yksi Christien dekkari joka joulu, ja minulla oli tapana lukea se heti jouluyönä, joten harrastukseni alkoi varsin varhain.

Romaanin asetelma on Christielle hyvin tyypillinen: murha – Christie murhauttaa aina vähintään yhden romaanihenkilönsä – tehdään vauraassa maaseutukartanossa, mutta asiaan sotkeutuu myös sopiva määrä kyläläisiä. Rikas iäkkäänpuoleinen leski Emily Cavendish on yllättäen mennyt naimisiin itseään parikymmentä vuotta nuoremman miehen kanssa, jota kaikki muut pitävät roistona ja onnenonkijana. Kartanossa asustavat myös Mrs. Cavendishin poikapuolet John ja Lawrence, toisen puoliso Mary, nuori Cynthia sekä taloudenhoitaja, joka ilmeisesti on myös konnamaisen aviomiehen serkku, ja lisäksi palvelusväkeä. Talossa vierailee säännöllisesti myös tohtori, joka on kuuluisa myrkkyjen asiantuntija. Kun vanha rouva Inglethorp kuolee aamuyöllä strykniinimyrkytykseen, mahdollisia syyllisiä siis riittää, ja Christie osoittelee milloin mihinkin suuntaan. Pojat elävät jatkuvasti yli varojensa, Cynthia on työssä sairaalan apteekissa, Mary aivan ilmeisesti salaa jotain ja aviomies on muuten vain epäilyttävä tyyppi. Tohtorikin osuu murhapaikalle aivan liian sopivasti heti tapahtuman jälkeen, jolloin kunniallinen väki vielä nukkuu.

Tarinaa kertoo kapteeni Hastings, joka on kutsuttu vieraaksi kartanoon. Hän pyytää tutkimuksiin avuksi Poirot’n, joka on belgialaisystävineen majoitettu kylään. Myös Scotland Yardin komisario Japp osallistuu selvittelyyn. Christie siis kirjoitti samoista henkilöistä jo heti ensimmäisessä tarinassaan; koska Poirot oli vasta saapunut Englantiin, hän ei ollut vielä palkannut sihteeriään miss Lemonia eikä myöskään tutustunut vähän hössähtävään mutta terävä-älyiseen jännityskirjailijaan Ariadne Oliveriin. Henkilöiden luonteenpiirteet säilyivät ennallaan viimeiseen romaaniin saakka. Tosin Poirot myöhemmin pyylevöityi siinä määrin, ettei hän enää juoksennellut eikä tanssahdellut, vaan asteli arvokkaasti keppinsä varassa. Hiuksensa, viiksensä ja koko ulkoasunsa hän kuitenkin hoiti aina moitteettomasti. Hastingskin tasaantui vuosien mittaan: hänen heikkoutensa olivat alusta asti nuoret kauniit naiset, mutta myöhemmissä tarinoissa ihastukset kuvattiin ensimmäistä kertomusta maltillisemmin.

Kirjan viimeinen luku on otsikoitu ”Poirot selittää”, eikä suotta. Myönnän, että lähes kaikki vihjeet sisältyvät tekstiin, mutta ratkaiseva tekijä on sellainen, joka pitäisi tietää. Minä tiesin, mutta en tullut ajatelleeksi, tuskin muistinkaan. Ratkaisu on kaikkea muuta kuin ilmeinen, mistä kannattaa onnitella ensimmäisen dekkarinsa julkaissutta nuorta ja aloittelevaa kirjoittajaa.

Suuri osa Christien kirjojen viehätyksestä on viettelevässä menneiden vuosikymmenten kuvauksessa. Lukijaa vievät harhaan idyllinen maaseutu ja englantilaisen yläluokan asumukset sekä hoidetut puistot ja puutarhat, joissa tapahtuu mitä kamalimpia rikoksia. Christie matkusteli laajasti ensimmäisen aviomiehensä kanssa ja vieraili arkeologisilla kaivauksilla Lähi-Idässä toisen aviomiehensä kanssa, ja siksi eksoottiset tapahtumapaikat tuntuvat niin todellisilta. Kirjojen menestystä eivät ainakaan ole vähentäneet huolellisesti tehdyt elokuvat ja tv-sarjat. Christien suosiosta kertoo paljon, että verkossa on runsaasti kirjailijaa, hänen elämäänsä ja tuotantoaan käsitteleviä sivustoja. Näyttää siltä, että murharouva jopa twiittaa.

En tarkistanut, onko Christien tarinoita käännetty uudelleen viime vuosina. Huolimatta ansioituneesta kääntäjästä lukemani käännös oli lievästi hilpeä, hitusen vanhahtava, vaikkakin riittävän ajanmukainen. Mutta kuka suomalainen puhui vuonna 1970 kastrullista? Tai budoaarista?

Pikku Nell-rukka

diamond age

Neal Stephenson kirjoitti The Diamond Age –kirjansa tytöistä. Heitä mainitaan hiukan enemmän kuin neljännesmiljoona. Romaani on julkaistu ensimmäisen kerran 1995 ja jatkaa samaa lajityyppiä kuin edeltäjänsäkin, Snow Crash. Myös osuva digitaalitekniikan käytön ennakointi on tallella, vaikka muutamaa Stephensonin sovellusta joudumme vielä odottelemaan laajempaan kulutukseen – enkä välttämättä kaipaa kallopyssyä ainakaan jokapäiväiseen käyttöön. (Kirjan rikolliset ovat asentaneet otsaluunsa sisään ampuma-aseen.)

John Percival Hackworth on menestynyt insinööri ja hänellä on nätti vaimo ja mikä vielä tärkeämpää, suloinen nelivuotias tytär, Fiona. Fionalla taas on samanikäinen leikkitoveri Elizabeth, jonka isoisä tilaa Hackworthilta aivan erityisen aapisen, Nuoren Naisen Kuvitetun Aapisen (Young Lady’s Illustrated Primer). Koska Hackworthkin haluaa tyttärelleen vain kaikkein parasta, hän kopioi aapisen myös Fionalle, luvatta tietysti.

Samaan aikaan toisaalla kovin toisenlaisessa perheessä elää kolmas nelivuotias pikkutyttö Nell. Hänen isänsä on teloitettu rikollisena, hänen äitinsä miessuhteet ovat väkivaltaisia, mutta onneksi satunnaisia ja hänen isoveljensä Harv on hyvää vauhtia oppimassa isänsä tapoja. Harv on kuitenkin Nellin ainoa tuki ja suojelija. Muutamien sattumusten jälkeen Fionalle tarkoitettu aapinen päätyy Nellille, jonka kirja ensin opettaa lukemaan ja sen jälkeen selviytymään monista, ellei aivan kaikista elämän ongelmista.

Diamond Age on tietysti kasvutarina. Enimmäkseen kuvataan päähenkilön, Nellin kehitystä pikkulapsesta aikuiseksi saakka, mutta Fiona palaa tarinaan sen loppupuolella eivätkä Elizabethinkään valinnat jää kertomatta. Hackworth valmistaa aapisesta vielä kopion nälkäkuolemasta pelastetuille kiinalaisille tyttövauvoille, joilla on iso osuus juonen lopun käänteissä. Ero kolmeen muuhun tyttöön on selvä. Aapisen sivuilla Nelliä, Fionaa ja Elizabethiä kasvattavat elävät ihmiset, joiden kanssa tytöt ovat reaaliaikaisessa yhteydessä. Kiinalaistyttöjen ja heidän kirjojensa interaktiivisuus on puhtaasti digitaalista. Nell saa kirjastaan itselleen äitihahmon kelvottoman biologisen äitinsä tilalle, Fionaa kasvattaa hänen isänsä, mutta Elizabethin kirjaa tulkitsevat sadat nimettömät näyttelijät. Kirjailija suorastaan alleviivaa sitä, miten tärkeitä pysyvät ihmissuhteet ihmislapsen kasvatuksessa ovat. Sen ohessa hän painottaa opiskelun ja osaamisen merkitystä yhteiskunnallisen aseman määrittämisessä. Katuojasta noustaan sinnikkyydellä ja pitkäjänteisyydellä.

Lisäksi tarina osoittaa useammalla kuin yhdellä sormella kiinalaisten yhden lapsen politiikkaa laivaamalla Shanghain rannikolle lasteittain hylättyjä kiinalaisia tyttövauvoja. Kaikki kirjan tytöt osoittautuvat tavallista pontevammiksi ja hyvin itsenäisiksi, mutta kaikesta huolimatta miehet ja vain miehet tekevät tärkeimmät historiaan vaikuttavat päätökset aivan viimeisille sivuille saakka. Ja viimeiset sivut ovat kaukana. Amerikkalaisille kirjailijoille ilmeisesti edelleen maksetaan tekstin pituuden mukaan, ja varsinkin menestyneiden tekijöiden teokset ovat yhä tuhdimpia, Diamond Age pokkarina viitisensataa sivua hyvin pientä ja hyvin tiheää tekstiä.

Diamond Age on kirjoitettu enimmäkseen Shanghaihin myöhäiselle 2000-luvulle ja nykyiset maamerkit ovat hyvin tunnistettavissa: Pudongin pilvenpiirtäjät, historiallinen Bund sekä vanhat kiinalaiskorttelit. Maailma on yhtä pirstoutunut kuin Snow Crashinkin maailma, mutta sitä hallitsevat suuryritysten sijaan heimot (phyles tai tribes) omilla maa-alueillaan. Taloudellisen ja sosiaalisen hierarkian huipulla ovat uusviktoriaanit eli uusatlantaanit (New Atlantans), ja tärkeä heimo ovat myös Taivaallisen Kuningaskunnan (Celestial Kingdom) konfutselaiset. Yhteiskunnan alimpia ovat heimottomat (thetes), enimmäkseen sekä köyhiä että syrjittyjä. Stephenson selittää, että nykyiset valtiot romahtivat, koska niille kävi mahdottomaksi kerätä veroja yhteisiin menoihin: vaihdantaa Internetissä on mahdotonta valvoa. Tämä tietysti pitää paikkansa, mutta Stephenson unohtaa, että ihminen kuitenkin pohjimmiltaan on moraalinen olento ja useimmat meistä välttävät viimeiseen saakka liian suurta kaaosta. Diamond Agen heimovaltiot kahinoivat Snow Crashin maailman tapaan jatkuvasti keskenään, ja tarina päättyy samalla tavalla veriseen ja sekasortoiseen yhteenottoon kuin edellisetkin kirjat. Stephenson jättää kuitenkin toivon elämään.

Kirjan hauskoja (ja helppoja) kerrostumia ovat tekniikan keksinnöt, joissa sekoittuu viktoriaaninen höyryromantiikka viimeisimpään nanoteknologiaan. Ilmeisin on tietysti Nellin ja muiden tyttöjen aapinen. Kirja ei ole vain interaktiivinen, vaan myös reagoi lukijan maailmaan, hänen kysymyksiinsä ja hänen elämäntilanteeseensa – jokainen tyttö on saanut aapisen, joka tukee juuri hänen kehitystään. Hupaisimpia taas on mekaaninen ja jossain määrin tajuinen hevonen, chevaline, joka on yksi auton korvanneista ajopeleistä.

Stephenson esittelee kehittyneen muodon kolmiulotteisesta tulostuksesta. Jokaisella on kotonaan materiankoostaja (Matter Compiler, MC), jonkinlainen runsaudensarvi, joka valmistaa kaiken tarvittavan patjasta papuihin. Kaupungilla on lisäksi maksuttomassa käytössä koostajia, joissa kodittomat voivat valmistuttaa itselleen vaikkapa lämpöpeiton puistossa yöpymiseen ja riisiä iltapalaksi. Tästä tietysti seuraa, että varakkaimmat haluavat vain aitoja käsintehtyjä tuotteita. Toisin kuin nykyiset tulostimet saavat Diamond Agen koostajat materian, atomit, yhteisistä syöttölaitteista (Feeds), joita hallitsevat ylimmät heimot, mikä aiheuttaa loppua kohti kiristyvän konfliktin. Konfutselaiset eivät hyväksy sitä, että parempiosaiset pystyivät säätelemään yhteisön heikompien perustarpeita.

Diamond Agen maailmassa on nykyisten elokuvien, ”passiivien” (passives) lisäksi myös ”raktiiveja” (ractives) eli interaktiiveja. Stephenson tapaa lyhentää sanoja niiden alusta, mikä hankaloittaa ymmärtämistä, kun yleensä lyhenteet tehdään nipistämällä viimeisiä kirjaimia. Raktiiveissa on käsikirjoitus kuten näytelmässä, mutta yleisö on samalla näyttelijät tai toisinpäin, ja ammattinäyttelijät istuvat yksikseen pienessä studiossa. Kaikki osapuolet esiintyvät yhdessä virtuaalisella näyttämöllä. Tavanomainen teatteri on lähes loppunut, ja sijaan tuotetaan jos jonkinmoisia osallistavia esityksiä. Tähän suuntaan nykyinen teatteri lienee kehittymässä, vaikka interaktiivista teknologiaa hyödynnetään vielä vähän.

Stephenson on lainannut aineksia monelta taholta ja tarinassa on muistumia myös Snow Crashistä. En mielelläni linkitä Wikipediaa edes blogiini, mutta Diamond Agesta on Wikipediassa mainio artikkeli, joka sitten sisältää myös juonen. Tarinan taustoja voi vilkaista sieltä, mutta lue ensin kirja.

Ilkeästi kiltistä tytöstä

kiltti tyttö

Gillian Flynnin Kiltti tyttö (Gone girl – suomennosta voi vain kummastella) on niitä kirjoja, joista tehtyä elokuvaa kestäisin katsoa vartin verran. Sen jälkeen vaihtaisin kanavaa. Kysymys ei ole hyvyydestä tai huonoudesta vaan kaameudesta. Luin kirjan kuitenkin urheasti loppuun saakka. Ei sitä voinut keskenkään jättää.

Nick ja Amy ovat kauniita ja menestyviä newyorkilaisia, ura mukavasti nousujohteinen. Amy on lisäksi vanhempiensa kirjoittamien kirjojen ansiosta sekä kuuluisa että rikas. Kunnes iskee lama. Ensin irtisanotaan Nick ja sen jälkeen Amy. He vetäytyvät nuolemaan haavojaan Missouriin, Nickin vanhaan kotikaupunkiin. North Carthage on lohduton kaupunkipahanen, laman vuoksi sammumaisillaan, ja viimeistä ostariakin juuri suljetaan. Amy tekee heti selväksi, ettei hän aio viihtyä.

Pariskunnalla – tai oikeastaan Amylla – on tapana aina hääpäivänä järjestää Nickille aarteenetsintä: Amy kirjoittelee vihjelappusia, jotka hän tietää vain Nickin ja itsensä ymmärtävän, ja nämä lappuset johdattavat Nickin aina seuraavan vihjeen luokse, kunnes mies pääsee maaliin ja Amyn hankkiman hääpäivälahjan luokse. Viidennen hääpäivän aamuna Amy katoaa, ja aarteenetsintä venyy tavallista pitemmäksi ja tavallista mutkikkaammaksi.

Kirja on kirjoitettu Nickin ja Amyn päiväkirjamerkintöinä. Teksti on helppolukuista ja Terhi Kuusiston käännöskin sujuva. Päiväkirjamerkinnät eivät sisällä syvällistä eksistentialistista pohdintaa, ja niiden tarkoitus on vain kuljettaa juonta eteenpäin. Tarinaa on kuvattu avioliittohelvetiksi, mutta pikemminkin kyse on siitä tuhosta, jonka yksi häiriintynyt ihminen ympäristöönsä levittää. Minun on aina ollut vaikea ymmärtää äärimmäistä pahuutta ja perusteetonta ilkeyttä, ja siksi yleensä vaihdan ajoissa kanavaa. En siis voi sanoa nauttineeni lukemisesta. Lisäksi tarinan logiikassa on aukkoja – pahempi vaihtoehto on tietysti se, että tapahtumat olisivat Yhdysvalloissa mahdollisia (taikka toinen päähenkilö on yksinkertaisesti tyhmä). Halusin kuitenkin tietää, millaisen loppuratkaisun kirjailija on valinnut. Loppu käärii kirjan tunnelman nippuun kylmäävän täydellisesti.

Amerikkalaisittain mehukkaita sivuhenkilöitä on runsaasti. On naiivi lähiöäiti, joka on ihastuksissaan kuuluisuuden muutettua naapuritaloon. On tv-shown juontajahyeena, joka nauttii sensaatioista vain sensaatioiden itsensä vuoksi. On huolestunut kaksoissisar, jonka pysyy lojaalina, tapahtuipa miten uskomattomia asioita tahansa. On pikkukaupungin poliisi, joka tietää, mutta ei pysty hankkimaan todisteita. On vielä vanhuudenhöpsähtänyt isä, joka karkailee hoitokodista aina kaikkein sopimattomimmalla hetkellä.

Kirjaa on arvioinneissa kehuttu lukijan yllättämisestä useaan kertaan. On mainittu myös keskikohdan käänne, joten yllätykset eivät ikävä kyllä olleet enää isoja yllätyksiä. Kirja olisi pitänyt lukea tietämättä siitä ennalta yhtään mitään. Eikä tämä ole niitä tarinoita, joista kirjailija voisi sanoa henkilöiden ryhtyneen elämään juonen kuluessa omaa elämäänsä, jota hän sitten vain merkitsi muistiin. Ei kannata odottaa spontaania rönsyilyä eikä houkuttelevaa maaseutuidylliä. Juoni on suunniteltu huolellisesti ja tapahtumat merkitty excel-taulukkoon. Toisinaan mainoskampanja saattaa haitata enemmän kuin hyödyttää. Ei tee mieli lukea lisää Flynniä.

Matkalla

nimbus

Luettuani ensimmäisen tarinan otsikon olin täysin myyty: Ja jumala kutoi mattoja omista hiuksistaan. Nimbus saapuu vieraalle planeetalle, hänet kidnapataan, hän tekee ihmeen ja joutuu lopussa kummastelemaan, miten ihmisestä tulee jumala. Matkattuaan 1600 vuotta matotkin päätyvät niitä arvostavalle omistajalle. Tero Niemen ja Anne Salmisen 2004 julkaistun Nimbus ja tähdet –kirjan Nimbus on nainen tai ainakin mieli naisen ruumiissa. Hän vaeltaa avaruudessa planeetalta ja tähdeltä toiselle, mutta käy välillä jossain, joka muistuttaa Maata sen nurjalta puolelta. Nimbuksella on mukanaan yksi uskollinen ystävä, Talamus-tekoäly, jota hän kantaa mukanaan harmaassa olkalaukussa.

Ymmärsin vasta kirjan luettuani, että kyse on erillisistä novelleista, sillä episodimaisuudestaan huolimatta tarinoista voi löytää myös yhtenäisen juonen ja kehityskaaren. Ensimmäisissä tarinoissa Nimbusta ajatetaan takaa ja hän pakenee; takaa-ajajia tai heidän syitään ei kummemmin selvitellä. Toisaalta yritys ottaa Nimbus kiinni on ymmärrettävä, sillä nytkin varmasti haluttaisiin sulkea laitokseen sellainen henkilö, joka hourailee matkoista muihin aurinkokuntiin. Muutama viimeinen novelli kertoo yhtenäisen tarinan, jonka perusteella ensimmäisiäkin kertomuksia voi selittää.

Nimbus on samalla sekä herkkä että vahva sekä fyysisesti että henkisesti. Hän yrittää rakentaa yhteyksiä outoihin ihmisiin ja outoihin olentoihin ja hän on myötätuntoinen ja auttavainen, herkkäuskoinenkin. Fyysinen kuolema on monesti hyvin lähellä, mutta useimmiten hän selviytyy hankalista tilanteista. Kun hän ei selviydy, Talamus kasvattaa hänelle uuden kehon.

Kirjoittajien luoma yhteiskunnallinen asetelma muistuttaa suuresti lukemieni Neal Stephensonin romaanien maailmaa. Yritykset, taloudellinen valta, ovat korvanneet valtiot ja nykyisen kaltainen hallinto on näivettynyt. Yritykset hallitsevat omien rakennustensa lisäksi omia maa-alueitaan − vai pitäisikö puhua tähtialueista − hallitusten tavoin, ja niiden armeijat ovat lisäksi keskenään jatkuvassa sodassa. Muuta järjestystä ylläpitävää instituutioita ei näytä olevan. Dystopiana en Nimbusta ja tähtiä kuitenkaan osaa pitää. Maailma vain on välillä kylmä ja raaka paikka.

Nimbus on itse vähitellen rakentanut, ohjelmoinut, omaa ympäristöään. Hän on tehnyt Talamuksen, jonka kaltaista työtoveria ja ystävää varmasti moni toivoisi: monitaitoista, kaikkitietävää, ahkeraa ja väsymätöntä, rikkomattoman lojaalia ja lisäksi vielä inhimillisen myötätuntoista. Nimbus on kirjoittanut myös tietokoneohjelman, joka johtaa yhtä novellien suuryrityksistä. Tästä saakin sitten syyn pohdiskella jumaluuden lisäksi sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen ja mikä erottaa hänet vaikkapa tietokoneohjelmasta. Kun tietokoneohjelmalla on tajunta ja tietoisuus, ja ihmisen tajunnan ja tietoisuuden ympärille voidaan luoda uusi keho, miksi fyysistä olemusta ei voitaisi luoda myös tietokoneohjelmalle. Onko se silloin edelleen tietokoneohjelma, vaikka se juonittelee kuin ihminen, yhtä laskelmoivasti ja ennakoimattomasti, vai onko siitä tullut ihminen? Henkilöllisyyskin on vain sopimus.

Nimbus elää kahta aikaa, välillä Terran, meidän maailmamme, aikaa, välillä ns. suhteellista aikaa; aikayksiköiden vastaavuudet ovat kirjan lopussa. Ihmiset luultavasti ajattelevat aikaa enimmäkseen suhteessa tekemisiinsä: on kiire tai voi ottaa vähän löysemmin. Aikayksiköt ovat kuitenkin yksi täysin sopimuksenvaraisia käsitteitä. Syventymättä sen perusteellisemmin ajan filosofisiin ulottuvuuksiin: sekunti on sekunti, joskin sen pituus on viime vuosikymmenien aikana määritelty useaan kertaan. Sen sijaan kaikki muut arkipäivän aikayksiköt näyttävät mukavuussyistä perustuvan yhteisiin sopimuksiin. Näin mitoitetaan esimerkiksi vuorokausi, jonka määrää suunnilleen maapallon pyörimisliike akselinsa ympäri, minkä tietysti kaikki tietävät, mutta joka avaruudessa ja muilla planeetoilla voi olla mitä tahansa – auringot ovat erilaisia ja tähdet liikkuvat eri tavoin. Niinpä ihmisten elämänrytmikin voi olla lähes mitä tahansa. Myönnän suoraan, että maan yö- ja päivärytmi ei sovi minulle, mutta parempaankaan ei toistaiseksi ole ollut mahdollisuutta.

Olen karttanut avaruusteknologiaa ja muutenkin teknologista hifistelyä kuvaavaa suomenkielistä scifiä, koska se kuulostaa enimmäkseen teennäiseltä. Tämän seurauksena olen lukenut lajityyppiä suomen kielellä hyvin vähän – en tietysti englanniksikaan kovin paljon. Nimbus hämmentää sopivasti monia kieliä: ihmiset ovat kotoisin eri puolilta vanhaa Terraa ja aurinkokuntamme ulkopuolisia siirtokuntia, oudoilla olioilla on oudot nimet, tähdet ovat mukana kansainvälisillä nimillään ja teknologian kieli on teknologian kieltä. Tau Ceti ja Epsilon Eridani on merkitty tähtikartastoihin, ja avaruusmönkijän vetoakseli on vetoakseli. Tarinat kulkevat sujuvasti, ja tarpeetonta selittelyä on kiitettävän vähän. Lukija ymmärtäköön kertomukset omalla tavallaan.

Kirjan kansi on hennon mintunvihreä ja päähenkilö, Nimbus makaa hopeanhohtavana varjokuvana ylitse sekä etu- että takakannen. Kansi on graafisesti onnistunut ja luo oikeita odotuksia. Novelleissa on lajityypistä tuttua, mutta tavallista enemmän myös uusia aineksia ja uusia yhdistelmiä. Yhtä seikkaa jäin suremaan. Näyttää siltä, että kirjoittajat Tero Niemi ja Anne Salminen ovat kirjan julkaisemisen jälkeen ehtineet kirjoittaa yhden ainokaisen Nimbus-novellin.

Pitkä maa, pitkä tarina

Terry Pratchettin ja Stephen Baxterin The Long Earth on kirja, jossa yksityiskohdat ovat tärkeitä. Ne ovat tärkeitä siksi, että kirja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja sen pohjalla oleva idea lukee kirjan kannessa ja on jo tietysti pitkin Internetiä.

Joshua on luontainen siirtyjä (stepper). Hän on sitä luultavasti siksi, että hänen äitinsä Maria sattui juuri ennen synnytystä siirtymään (to step), ja Joshua syntyi toiseen, meidän maailmallemme rinnakkaiseen maailmaan. Maria palasi takaisin alkuperäiseen maahan (Datum Earth), ja Joshua on siksi kasvanut meidän maailmassamme. Joshua kuitenkin rakastaa toisia maailmoja, koska niissä on hiljaista, ei muita ihmisiä häiritsemässä ja tilaa ajatella.

Sitten eksentrinen tiedemies keksii siirtäjän, jonka avulla me muutkin pääsemme siirtymään. Siirtäjä on yksinkertainen laatikko, jossa on tarkkaan määritelty johdotus, aivan välttämätön virtakatkaisin ja virtalähteenä peruna. Koska tiedemies on eksentrinen, hän eräänä päivänä julkaisee siirtäjän piirustukset internetissä, jotta kuka tahansa voi rakentaa laitteen itselleen ja matkata muihin maailmoihin. Tuota päivää ryhdyttiin nimittämään siirtopäiväksi (Step Day). Harmillista on, että tavallisen ihmisen siirtyessä hänelle tulee joksikin aikaa erittäin huono olo. Puhelin täytyy jättää kotiin, sillä rauta ei siirry.

Tarina alkaa suunnilleen tuosta. Lobsang, edellisessä elämässään ihminen, mutta nykyisin pääosin äärimmäisen hienostunutta teknologiaa, taivuttelee Joshuan löytöretkelle muihin maailmoihin joitain vuosia Step Dayn jälkeen. Tarkoitus on tutkia, kelpaavatko muut maailmat ihmisten asuttamiseen. Matkaa tehdään avaruusaluksella, joka kykenee siirtymään. Lobsang on epäilemättä saanut nimensä erään englantilaisen huijarin mukaan, joka väitti olevansa uudelleen syntynyt tiibetiläinen ja lama, kirjoitti lukuisia kirjoja ja onnistui vielä perustamaan jonkinlaisen kvasibuddhistisen fraktion. Pratchettin ja Baxterin Lobsang muistuttaa alkuperäistä, koska hänkin on alkujaan Tiibetistä ja reinkarnaatio, tosin siis toisin päin. Joshuan eli Joosuan nimen selitys on luettavissa Raamatusta: Joosua mainitaan Mooseksen apulaisena, ja Mooses mm. lähetti hänet Luvattuun maahan vakoilemaan, josko sieltä löytyisi israelilaisille sopivaa asuinpaikkaa.

Kirjoittajat kuvaavat Joshuan ja Lobsangin matkaa, ihmisiä ja yhteisöjä, luontoa ja ihmisenkaltaisia olioita muissa maailmoissa yksityiskohtaisesti ja ammattitaitoisesti, mutta paria poikkeusta lukuun ottamatta eivät erityisen omaperäisesti. Pratchettin ja Baxterin tulkinta peikoista on poikkeavan hellyttävä, vaikka epämiellyttäviäkin otuksia tavataan. Yllätyksiä on vähän, ja Joshua ja Lobsang selviytyvät hankalista tilanteista liian helposti. Lobsangilla on avaruusaluksessa oma verstas, jossa hän rakentelee kaiken puuttuvan ja korjailee itseään. Puolivälissä tarinaa mukaan liittyy nuori nainen, Sally. Sallynkaan nimi ei taida olla sattumaa.

Ehdottomasti parasta kirjassa on alkuasetelma, rinnakkaiset maailmat, joita riittää ja riittää ja riittää vieläkin kauemmas. Pratchett ja Baxter ovat osanneet viedä ideansa tarpeeksi pitkälle ja ottavat siitä irti kaiken mahdollisen. Melkein kaiken mahdollisen − jatko-osa, The Long War, on jo ilmestynyt. Mukana on myös sosiaalinen ja yhteiskunnallinen näkökulma. Mitä tapahtuu, kun toisilla ihmisillä on jokin erinomainen ominaisuus, toiset saavat sen keinotekoisesti, mutta joillekin ihmisille se on täysin tavoittamattomissa? Yhteiskunta jakautuu vähitellen eriarvoisiin ryhmiin, ja aina on ihmisiä, jotka osaavat käyttää hyväkseen toisten kaunaa ja kateutta.

Ihmettelen ja ihailen kirjailijoiden taitoa keksiä erinomaisia, mutta tarkemmin ajatellen itsestään selviä ideoita, joita kukaan muu ei ole ehtinyt huomata. Ainakaan minä en ole lukenut saman idean pohjalle rakennettua tarinaa aikaisemmin, mikä ei tietenkään tarkoita, ettei joku olisi sellaista kirjoittanut. Tai kuvitellut, mutta ei ole tullut kirjoittaneeksi.

Olin pettynyt muutamaan seikkaan. Ensiksikin tarinasta puuttuu Pratchettille ominainen kielellinen huumori, ja teksti on aika tavanomaista. Koska viimeisimmät Discworld-kirjat ovat vielä entistä kelpo Pratchettiä, oletan, että viimeistelyssä Baxterillä on ollut iso osuus. Lobsang suorastaan julistaa monissa kohdissa, onhan hän myös maailman laajin tietokanta. Joshua olisi voinut vastata nokkelasti ja terävästi, mutta enimmäkseen hän vastustelee aika lammasmaisesti. Kun alkuasetelmassa on liikaa ihmisiä, liikaa likaa, liikaa melua ja liikaa kaikkea, mutta ulottuvilla rajattomat resurssit, olisi tästä voinut repiä muutakin kuin värikkään matkan. Kirjan loppu on selvästi antikliimaksi, vaikka tapahtumat ovatkin järisyttäviä, mutta päätös pohjustaa hyvin seuraavaa osaa.

Kirjan loppusanojen mukaan alkuperäinen tapahtumapaikka alkuperäisessä Maassa, Winconsinin Madison, valittiin siksi, että heinäkuussa 2011 siellä järjestettiin toinen Pohjois-Amerikan Discworld-tapaaminen. Kirjoittajien oli helppo tutustua maantieteeseen, mutta ennen kaikkea tapaamisesta muotoutui valtava Long Earth -workshop. Joukkoistaminen sopii tietysti scifiin kuin – no, ei keksinyt Pratchettkään yhtä kivoja vertauksia kuin aikaisemmin.

Kirjassa on viidettä sataa sivua. Asia olisi tullut selväksi, vaikka muutama kymmenen sivua olisi karsittu. Olen toisaalta saattanut lukea määrääni enemmän scifiä kesän aikana. Lomaa on jäljellä viikko. Vielä ehtii ainakin yhden kirjan, josta kirjoittaa.

Entä jos…?

Miten maa makaisi, jos Kekkosen seuraajaa olisikin tarvittu aikaisemmin? Miten voisi ruåtsinkielinen kirjallisuutemme, jos Tove-tyttönen olisikin valinnut toisin? Millaista olisi elää paratiisillisessa Euroopassa, jos yhdestä viime vuosisadan pahimmista diktaattoreista olisikin tullut rakastava perheenisä ja taitelija? Spekulatiivista historiankirjoitusta yksissä kansissa: pari vuotta sitten suomalaiset scifi-harrastajat ja Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti julistivat vaihtoehtohistoriallisten novellien kirjoituskilpailun, jonka parhaat on tänä vuonna koottu yhteen kotimaisten vaihtoehtohistorianovellien antologiaksi ”Ajan poluilla”. Kirjan kansi kuvaa kirjoitusten yleissävyä varsin hyvin. Tummanpunaisen taivaan alla nousee kullanhohtoinen eduskuntatalo, jonka edessä yhtä kullanhohtoinen patsas, mies ja nainen seisomassa tyylille tyypillisessä asennossa kohottaen voiton merkkeinä sirppiä ja vasaraa. Antologian ovat toimittaneet Pasi Karppanen ja Laura Ahlstedt.

Vaihtoehtoisen historian tekee kiinnostavaksi tilanteiden tunnistettavuus, se, että tietää, missä kohdassa reitti erkanee reaalimaailman tapahtumista. Muussa tapauksessa teksti olisi tietysti tavanomaista fiktiota. Yleensä historiallinen yhteys on helposti tunnistettavissa, mutta ongelma onkin enimmäkseen toisaalla. Kontekstin tulee olla osa tarinaa eikä sen kylkeen liimattu selitys. Pasi Karppanen kirjoittaa ns. infodumpista antologian toisessa esipuheessa: ”—niin, kuten tiedämme, sen jälkeen kun Neuvostoliitto miehitti Suomen vuonna 1941,—” ja muita yhtä luontevia toimintaympäristön maalailuja novelleissa on liikaa. Toinen, myös Karppasen mainitsema vaikeus on tavoitellun historiallisen kontekstin tuntemus. Jotta pystyy kirjoittamaan uskottavan, mielellään todenmakuisen vaihtoehdon, täytyy toteutunut vaihtoehto tuntea erittäin hyvin, muuten jäävät mehukkaat yksityiskohdat huomaamatta ja kirjoittamatta.

Esipuheen mukaan moni kirjoittajista osallistui kirjoituskilpailuun ensimmäistä kertaa, mikä selittää joidenkin tekstien lievää haparointia. Novellin muoto ei ole helppo. Lyhyehkö teksti on saatava ehjäksi kokonaisuudeksi, juonelliseen tarinaan usein jokin yllättävä käänne, joka tekee novellin lukemisen arvoiseksi. ”Novelli” voidaan kuitenkin tulkita ja on tulkittu monella eri tavalla. Joissakin teksteissä häiritsee katkelmallisuus, kun kirjoittaja ei ole täysin hallinnut siirtymiä ajasta ja paikasta toiseen. Harmikseni huomasin myös lukuisia paino- eli kirjoitusvirheitä. Kun tekstejä ei enää erikseen ladota, vastuu jutun virheettömyydestä on pääasiassa kirjoittajan.

Onnistumisia on silti monta. Sirpa Kalliokosken ”Puhtaat valkea hiihtolegendat” on hilpeästi nurin väännetty versio vuoden 2001 maailmanmestaruushiihdoista Lahdessa, ja tilanne on ymmärrettävä ilman selityksiäkin. Tarina on tosin varsin arvattava ehkä lopun vihonviimeistä käännettä lukuun ottamatta. Novelli on sujuvasti kirjoitettu, ja ennakoitavuudestaan huolimatta sen olisi voinut jollain maininnalla palkita jo senkin vuoksi, ettei se ole mustanpuhuva dystopia. Sen sijaan samaa mieltä palkintoraadin kanssa olen Jussi Katajalan ”Presidentin elokuut” –kirjoituksen palkitsemisesta. Tarinassa vanheneva Kekkonen mietiskelee, miten hän Zavidovon saunassa voitti vedonlyönnin ja mitä siitä seurasikaan. Katajala on kiitettävän realistisesti päätynyt siihen, mihin moni muukin iloisella 1970-luvulla. Liian helpon voiton hinta saattaa myöhemmin osoittautua kovin kalliiksi. Näppärästi presidentistä in spe on kirjoittanut myös Samuli Antila novellissa ”Varamies”. Mietityttää tosin, kuinka moni antologian lukijoista enää muistaa tai edes tietää yli 20 vuotta sitten kuolleen poliitikon ns. henkilökohtaista ongelmaa, vaikkei tarina yksin tähän yksityiskohtaan pohjaakaan. Novelli on kuitenkin taiten veistetty palanen spekulatiivista suomalaista poliittista historiaa.

Dystopioiden ja sotakuvausten määrä on ymmärrettävä, kun ajattelee toisaalta Suomen geopoliittista sijaintia ja toisaalta viimeisten sadan vuoden tapahtumia Suomessa, Euroopassa ja maapallon laajuisesti. Kun dystopia on eri muodoissa vuosisatoja aivan valtakunnan rajan toisella puolella, siihen on helppo tarttua ensimmäiseksi. Entä, jos se ei pysykään rajan takana? Tuoreehkoja muunnelmia aiheesta ovat rajantakainen ydinvoimalaonnettomuus ja (eko)terroristit sekä Kiinan nousu vapaan maailman johtavaksi vallaksi − mikäli oikein juonen käänteitä tulkitsin.

Suosikkejani ovat tietysti erivärisen hirmuvallan kuvauksia utooppisemmat kertomukset. Laura Ahlstedtin ”Kuolleen miehen kengät” kertoo pakanallisesta nyky-Suomesta, jossa suomenusko voi hyvin ja houkuttelee kansaa temppeleihin. Kuolleen miehen kengissä kävellään Turussa, mutta itse tarina keskittyy kahden noidan yhteen tapaamiseen. Pakana-Suomi jää taustaksi, vaikka siitäkin olisi mielellään muutaman lohkaisun lukenut. Hanna Myllys on kirjoittanut Wienistä Kaarlen, lääketieteen opiskelijan nimissä ”Seitsemän kaipaavaa kirjettä” Kaisa-morsiolle. Tässäkin juju paljastuu vasta lopussa, eikä nyt ole syytä turmella kaikkia yllätyksiä.

Huumoria on teksteissä vähän ja synkkyyttä sitäkin enemmän. Antologian päättää Anne-Mari Halosen ”Uusi maailma”, yksi kokoelman lohduttomimmista novelleista aiheena se, mitä yksi 2000-luvun pandemioista olisi saattanut saada aikaan. Silloin tällöin toivoisi kevyempää otetta tähän yöhön maailman raskaaseen. Heinäkuun aurinko paistaa ja lämpö hellii, joten antologian maailmalopun tunnelmiin on vaikea päästä. Suositeltavaa tutustua joka tapauksessa, etenkin kun tätä lajityyppiä on tätä ennen julkaistu suomeksi ilmeisesti kovin vähän.