Aihearkisto: Vuosi 2011

30 kirjapäivää

Kesän aikana tuli luettua yhtä ja toista, enimmäkseen kuitenkin sellaista faktaa, jolla ei oikein viitsi blogissa muita kiusata. Siksi pitkähköjä taukoja. En kuitenkaan lupaa parantaa tapojani, ja blogikirjoittamisen ohjeista huolimatta se vain täytyy hyväksyä.

Verkossa leviää monenlaisia lukemisen ystäviä innostavia listoja. En ole niitä aikaisemmin ottanut tähän mukaan, mutta yksi näytti hauskalta: 30 days of books. Sama lista näyttää toistuvan lukuisilla sivuilla lukuisina eri versioina.

Suomenkielinen versio voisi olla jotain tähän tapaan:

1. päivä Paras viime vuonna lukemasi kirja: Riku Rantala & Tuomas Milonoff: Mad Cook
2. päivä Kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kolme kertaa; Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
3. päivä Mielisarjasi; Alexander MacCall Smith: Isabel Dalhousie Novels
4. päivä Mielisarjasi  paras kirja;  Alexander MacCall Smith: The Sunday Philosophy Club
5. päivä Kirja, joka tekee sinut onnelliseksi
6. päivä Kirja, joka tekee sinut surulliseksi
7. päivä Mielestäsi aliarvostetuin kirja
8. päivä Mielestäsi yliarvostetuin kirja
9. päivä Kirja, josta et ajatellut pitäväsi, mutta josta lopulta kuitenkin pidit
10. päivä Mieliklassikkosi
11. päivä Kirja, jota vihasit
12. päivä Kirja, jota rakastit, mutta josta et enää välitä
13. päivä Mielikirjailijasi
14. päivä Mielikirjailijasi  paras kirja
15. päivä Miespuolinen mielihahmosi
16. päivä Naispuolinen mielihahmosi
17. päivä Mielisitaattisi mielikirjastasi
18. päivä Kirja, johon petyit
19. päivä Elokuvaksi sovitettu mielikirjasi
20. päivä Paras rrakkausromaani
21. päivä Lapsuutesi mielikirja
22. päivä Omistamasi  paras kirja
23. päivä Kirja, jonka olet pitkään halunnut lukea, mutta jota et ole vieläkään lukenut
24. päivä Kirja, jonka toivoisit useamman ihmiset olevan lukenut
25. päivä Kirjallinen hahmo, johon eniten samaistut
26. päivä Kirja, joka muutti mielipidettäsi jostakin
27. päivä Hämmästyttävin juonenkäänne tai lopetus
28. päivä Paras kirjan nimi
29. päivä Kirja, jota kaikki vihasivat, mutta josta sinä pidit
30. päivä Kaikkein paras kaikista kirjoista

Tänään on ensimmäinen päivä, ja paras viime vuonna lukemani kirja. En luetteloi lukemiani kirjoja, ja seuraavan vuoden elokuussa on vaikeata muistaa unohtumattomiakin teoksia. Viime vuonna lukemani paras kirja lienee kuitenkin ollut Rantalan ja Milonoffin Mad Cook (josta tosin kirjoitin vasta tammikuussa). Ihastelen kirjoittajien sanavalmiutta, rohkeutta hankkiutua täysin päättömiin tilanteisiin, tekstiin sisältyvää hyvin ehdotonta sanomaa ja sitä perusteellisuutta, joka on puskenut kirjaan kaiken sen sisältämän tiedon.

Yksinkertaisuuden vuoksi täydennän listan tähän, joten lisää kirjoja ilmaantuu päivittäin.

Villejä naapureita

Ruotsissa annetaan asuntomessuilla malleja ihmisten asumisen lisäksi myös eläinten asumiseen. Linnunpönttöjä ja siilinpesiä on suomalaisillakin ohjeilla rakennettu varmasti pitempään kuin minun muistini riittää, mutta aikaisemmin en ole kuullut mehiläispatterista, en perhoshotellista enkä myöskään lepakkopöntöstä enkä ketunpesästä. Mitä kaikkea maan päällä, sen alla, ilmassa ja vedessä liikkuukaan – lukemani Per Bengtsonin ja Maria Lewanderin Luonto pihallesi. Näin saat eläimet ja kasvit viihtymään avaa ns. avarampia näkökulmia. Kirja on osin kuvitettu otoksilla Malmön asuntomessuilta noin kymmenen vuoden takaa.

Oikeastaan se alkoi siitä, että kukaan ei viitsinyt leikata nurmikkoa. Istutin etupihalle monta vuotta sitten idänsinililjoja, scilloja, jotka tietysti riehaantuivat pitkin nurmikkoa. Niiden kukkiessa ruohoa ei tietenkään voi leikata, vaikka voikukkien vuoksi pitäisi. Seuraavaksi nurmikosta työntyi päivänkakkaroita, jotka olivat karanneet läheisestä kukkapenkistä. Ja kurjenkelloja, jotka ovat peräisin vielä vähän kauempaa. Ja muutamia muita lajeja. Ei se vielä niitty ole, mutta ei sitä silti ole hennottu kovin usein lyhentää.

Kirjan painotus on luonnonmukaisuudessa. Bengtson ja Lewander selvittävät ensin, miten suurta, pientä ja pienenpientä puutarhaa hoidetaan niin, että kaikki voivat hyvin, myös pienet tarpeelliset ötökät ja ne, joita useimmat meistä nimittävät rikkaruohoiksi. Nokkoset ovat hyviä keittiössä ja keitoissa, mutta myös tuholaisten torjunnassa. Monet tavallisista luonnonkukista, vaikkapa keltamatara, kissankello ja orvokit ovat perhosten suosikkeja ja välttämättömiä niiden lisääntymiselle. Näihin ikävä kyllä kuuluvat myös esimerkiksi kaikki ohdakkeet ja se nokkonen.

Monien kasvien ja eläinten elämäntapoja ja asumisen vaatimuksia kirjoittajat kuvaavat sekä sanoin että kuvin. Pönttöjen, pesien ja ruokintalautojen rakentamiseen annetaan ohjeet, joiden perusteella ainakin kokenut askartelija saanee aiotun härvelin kokoon. Jotkin ohjeet eivät ole kovin yksityiskohtaisia, joten aikaa rakenteluun täytyy varata. Yksinkertaisimmasta päästä on erakkomehiläisten ja vähän muidenkin öttiäisten pesä: otetaan pölkky, palanen käsittelemätöntä lautaa tai vaikka halko ja porataan se täyteen erisyvyisiä ja erikokoisia, läpimitaltaan muutamasta millistä senttiin reikiä. Pesä sijoitetaan puutarhassa lämpimään paikkaan, mutta ei suoraan auringonpaahteeseen. Pölkyn voi esimerkiksi ripustaa puunoksaan. Sitten odotetaan, minkälaisia otuksia kerrostaloon muuttaa.

Toinen helppo hyönteismökki tehdään lahoavista puunrungoista, jotka pinotaan lämpimään puutarhan kulmaukseen ja jätetään rauhaan. Elämä alkaa kuhista ihan itsekseen. Kasan alle voi rakentaa myös suojaisan siilin talvipesän, joka tosin on hiukan isompi urakka lämpöeristyksineen ja ilmanvaihtohormeineen.

Työläs projekti on lammikon rakentaminen, mutta ohjeistus on melko yksityiskohtainen. Kirjoittajat käsittelevät myös sopivat kasvit, maisemoinnin ja viimeistelyn. Lammikko tietysti rakennetaan, jotta iltasella voi kuunnella sammakkolaulua omassa puutarhassa.

Ohjeita saa myös espanjansiruetanan hävittämiseksi, vaikka Suomessa suositeltuja keinoja tehokkaampia eivät näytä naapuritkaan kehittäneen. Mukana on lisäksi ohjeita kompostin kokoamiseksi ja sen hoitamiseksi, mutta tähän tarkoitukseen kannattaa lukea erityisesti kompostoinnista kirjoitettuja kirjoja tai verkkosivuja. Kompostin voi perustaa vaikka omaan keittiöönsä, jos yhden ihmisen taloudesta ei enempää biojätettä kerry.

Kirja ihastuttaa erityisesti laiskoja puutarhureita, koska Bengtsonin ja Lewanderin mukaan puutarhaa ei saa perata ja kunnostaa liian siistiksi. Urbaani järjestys kivettyine ajoteineen ja trimmattuine ruohokenttineen karkottaa eläimet, joista useimmat ovat puutarhanhoidossa vain avuksi. Puutarhurille ne ovat joka tapauksessa huviksi.

Kirja on käännös ruotsalaisesta Vilda grannar. Hur vi får ett rikare djur- och växtliv omkring oss -kirjasta, mutta esipuheen mukaan sovitettu Suomen oloihin. Olisi voinut sovittaa vielä vähän enemmän. Kirjassa esitellään koko joukko kasveja ja eläimiä, joiden kerrotaan kuuluvan eteläisen Ruotsin floraan ja faunaan, mutta joita Suomessa ei ole tavattu. Tilalle olisi voinut miettiä enemmän kotimaista. Kysymys kuitenkin on enimmäkseen luonnonkasveihin perustuvasta ja luonnonmukaisilla menetelmillä kasvatetusta puutarhasta.

Puutarhakirjoja luetaan tietysti eniten keväällä, kun puutarhan kunnostus on ajankohtaista. Villejä naapureita voi kuitenkin houkutella ystävikseen koska tahansa ja monia kasvejakin suositellaan kylvettäväksi jo syksyllä, jotta kasvu pääsee vauhtiin keväällä mahdollisimman nopeasti. Ilokseni huomasin, että niittynurmikkomme sopiva niittämisaika on juuri elokuun ensimmäisillä viikoilla. Luonto pihallesi on myös kaunis, ja sitä selaa siksi nautinnokseen. Eikä se syyllistä tekemättömistä puutarhatöistä yhtä paljon kuin jotkut muut, vaan päinvastoin houkuttelee nauttimaan luonnosta sellaisena, kuin se sillä hetkellä sattuu olemaan.

Noitavaino Pratchettin tapaan

Tiffany Aching paikkaa kyläläisten kolhut, hoitaa vammat ja nykäisee sijoiltaan menneet luut paikoilleen. Hän auttaa synnytyksissä ja hoitaa kuolleet kunniallisesti hautaan. Hän leikkaa vanhojen naisten varpaankynnet ja täyttää kissankupin. Lisäksi hän tekee erinomaisia juustoja.

Tiffany Aching on 15-vuotias. Tiffany on myös noita.

Tiffany on Terry Pratchettin viimeisimmän Discworld-tarinan, I shall wear midnight, päähenkilö, joka on seikkaillut jo kolmessa aikaisemmassa Pratchettin kirjassa. Kaikki kolme, Wee free men, Hat full of sky ja Wintersmith on käännetty suomeksi. Viimeisimmässä kirjassa selvitellään uhkaa, jonka Tiffany on ajattelemattomuuttaan aiheuttanut, osittain jo edellisessä kertomuksessa.

Tarinan alkajaisiksi Tiffany siivoaa kylällä perheväkivallan seurauksia, kun isä on umpijuovuksissa hakannut tyttärensä. Isä on enimmäkseen umpijuovuksissa ja hakkaa sekä vaimoaan että tytärtään. Monien muiden toimiensa lisäksi Tiffany hoitaa kotiseudullaan paronia, ja molemmat heistä tietävät, ettei kuolema ole kaukana. Paroni kuolee, kun Tiffany on hänen luonaan, ja sen jälkeen Tiffanya syytetään hänen poismenostaan ja seuraavien päivien aikana
monesta muustakin asiasta.

Vähitellen epäluulo ja paha tahto leviävät. Ihmiset alkavat pelätä noitia, vaikka useimmat maaseudulla tietävät, etteivät selviäisi ilman heitä. Noidat ovat aina olleet hyviä syntipukkeja.

Kirjan teemana on muun muassa tuntemattoman pelko. Ihmiset on helppo provosoida hyökkäämään sellaisen kimppuun, jota he eivät täysin ymmärrä —
esimerkkejä on hyvin lähellä. Vaikka noidat ovat eläneet ihmisten keskuudessa
vuosisatoja, heidän taitonsa ja maineensa pelottavat niitä, jotka eivät itse pysty samaan. Pratchett vetoaa kaikkiin lukijan aisteihin, tällä kerralla vahvasti esimerkiksi hajuun. Mielleyhtymät eivät ruusuisia.

Tarinan loppuratkaisu on tapahtumien kehittelyä ajatellen kovin laimea. Toisaalta juonenpäät solmitaan näppärästi yhteen, eikä arvoituksia jää. Viimeinen luku kuitenkin ennakoi sitä, että Pratchett on ajatellut vielä jatkaa Tiffanyn elämänkerturina.

Tiffanyn ja muiden noitien lisäksi Pratchett on kansoittanut Discworldin sekä tunnetuilla että aikaisemmin tuntemattomilla taruolennoilla. Discworldin kaupallisessa keskuksessa, Ankh-Morporkissa (muistuttaa jonkin verran keskiaikaista Lontoota, mutta myös joitain muita vanhoja eurooppalaisia
kaupunkeja) asuu ja elämöi ihmisten lisäksi muun muassa kääpiöitä, vampyyrejä, keijuja, ihmissusia, mörköjä, golemeita ja tietysti velhoja.

Pratchettin käsitys noidista ei aivan vastaa historiankirjojen kuvauksia, mutta saattaa olla hyvin lähellä totuutta. Hänen noitansa ovat viisaita naisia, jotka ymmärtävät sekä ihmisiä että luontoa ja erityisesti ihmisluontoa. Myönnettäköön, että heillä on joitain epätavallisia taitoja. Pahojakin noitia on, mutta useimmat heistä ovat kylän terveyskeskus, sosiaalipalvelut, ruokahuolto ja joissain tapauksissa myös perusopetus.

Pratchett on nimennyt Tiffany-tarinat ”nuorille lukijoille”. En oikein osaa rinnastaa näitä pikkuvampyyreihin, keskiöiseen kansaan tai edes Harry Potteriin, koska kirjailijat käsittelevät aiheitaan niin eri tavoin. En myöskään tiedä, mikä erottaa Tiffanyn muista Discworld-kirjoista. Ei nuortenkirja siitä synny, että päähenkilöksi kirjoitetaan lapsi tai nuori tyttö; Tiffany oli ensimmäisessä kirjassa muistaakseni kahdeksanvuotias. Seksi-väkivalta-viina –asteikolla sijoittaisin Discworldin suunnilleen K13-sarjaan: kirjoissa ryypätään enemmän kuin brittiläisessä jalkapallo-ottelussa (jota sitäkin Pratchett on kuvannut Unseen Academicals –kirjassa), seksille tirskutaan, mutta ns. normaaliperheitä on harvassa, ja tavanomainen tapa ratkaista konflikteja on kaoottinen tappelu. Kummallista kyllä, mutta tämä kaikki saa aikuisen nauramaan.

Pratchettin huumori on äkkiväärää, ja hänen maailmassaan on vain vähän sellaista, jolle ei voisi nauraa. Arkisesti sanottuna Pratchett kärjistää ja liioittelee oikeissa kohdissa.  Pratchett keksii omia sanoja: noidan kotiseutu on steading, paikka, johon hän on lujasti juurtunut. Chalkin (suomennettu Liitumaaksi!) pienet maahiset ovat feeglejä, vaaksanmittaisia miehiä, jotka huvittelevat ryyppäämällä ja tappelemalla eivätkä paljon muuta ehdikään. Igorit taas ovat zombien kaltaisia olentoja. Yksi hilpeimpiä on noita Granny Weatherwaxin harjoittama headology, joka tavanomaisemmin muotoiltuna lienee arkipäivän psykologiaa.

Olen kummastellut sitä, että kaikki Pratchettin kirjat on Suomessa tulkittu lastenkirjoiksi. En myöskään ymmärrä sitä, että ns. lasten- ja nuortenkirjoissa myös erisnimet käännetään. Englanninkielentaitoni ei riitä arvioimaan sitä, miten näppärästi Pratchett on nimiä muodostanut, mutta minusta Aching kuulostaa täysin uskottavalta, kun taas Särkynen ehdottomasti ei.

Kaikki eivät Pratchettiin ihastu, tiedän sen. En itsekään ole jaksanut muuta kuin Discworld-kirjat. Ne taas sopivat niille, jotka pitävät nurjasta ja vähän lapsellisesta huumorista ja jotka pitävät sanoista. Siksi ehdottomasti alkukielellä.

Kertaus on meilauksenkin äiti

Sähköposti on suomalaisten yleisimmin käyttämä verkkopalvelu. Tilastokeskuksen viime syksynä 2010 julkaiseman selvityksen mukaan n. 70 prosenttia suomalaisista pistäytyy internetissä päivittäin tai lähes päivittäin. Saman selvityksen mukaan melkein 80 prosenttia on käyttänyt sähköpostia viimeisten kolmen kuukauden aikana. Kolmekymppisistä käyttää nettiä melkein poikkeuksetta jokainen.

Sähköposti on siis useimpien suomalaisten tavallista arkea, ja sen lisäksi jo vanha juttu. Luulisi sen olevan niin tuttu, että sähköpostioppaita ei enää tarvittaisi. Anja Alasilta on kuitenkin vielä pari vuotta sitten julkaissut pikkuisen oppaan työelämän sähköpostiviestinnästä, Meili meitä pyörittää. Ei julkaissut turhaan. Omassakin työyhteisössäni on paljon esimerkkejä siitä, että ohjeet olisivat tarpeen.

Alasilta on koonnut asiaa omien kokemustensa lisäksi lukuisista lähteistä ja tiivistänyt ohjeensa tusinaan teesiin. Osa on aika itsestään selviä, mutta kertaus harvoin on ihan turhaa.

Sähköposti on hyvin nopea väline viestintään. Joillekin se on liian nopea. Kun kirjekuorta, postimerkkiä eikä usein osoitettakaan tarvitse etsiä, viesti lähtee ajatustakin nopeammin. Alasilta kehottaa malttamaan ja varaamaan meilailuun riittävästi aikaa.  Mitä kiireisempää, sitä enemmän tarvitaan aikaa. Teksti on suunniteltava huolellisesti, viimeisteltävä ja oikoluettava. Alasilta varoittaa
lähettämästä vastauksia kiukuspäissään; tekstin voi tietysti kirjoittaa saman
tien, mutta sen lähettäminen kannattaa siirtää seuraavaan päivään, jotta
tunteet ehtivät viilentyä ja asiaa pystyy tarkastelemaan toivottavasti rauhallisesti.

Vaikka internet on useimmille meistä niin tuttu väline, sen perimmäistä luonnetta näyttää olevan vaikea ymmärtää. Suurin osa verkkoviestinnästä on edelleen pelkkää tekstiä, jolloin arkiviestinnän kaikkein tärkeimmät piirteet, ilmeet, äänensävyt ja eleet jäävät pois. Väärinkäsitysten mahdollisuus on suurempi kuin kukaan omista viesteistään koskaan suostuu uskomaan. Alasilta painottaa keskittymistä tekstiin, koska muuta ei ole.

Itsestäänselvyyksiä nämäkin, mutta kokemusteni perusteella
kovin vaikeita soveltaa.

Oppaassa muistutetaan myös tietoturvasta. Ensinnäkään sähköposti ei ole verkossa niitä parhaiten suojattuja palveluja, ja toiseksi jokaisesta viestistä jää jälki. Lisäksi meilit kannattaa opetella arkistoimaan säännöllisesti ja järkevästi. Tässäkin pätee Murphyn laki: tarvitset muutaman päivän kuluttua juuri viestiä, jonka ehdit tarpeettomana tuhota.

Pikkukirjasessa on runsaasti myös tietoteknisiä niksejä, vaikka minua vähän häiritsikin, että vinkit oli kirjoitettu vain Microsoftin Outlook-ohjelman käyttäjiä varten. Monella on työpaikallaankin vaatimattomampi ohjelma, jolla kuitenkin pitäisi tulla toimeen.

Kirja on pieni, katekismuksen kokoinen ja katekismuksen tapainen. Toivottavasti se ei huku kirjahyllyyn. Jotta se ei hukkuisi, voi
panna muistiin verkko-osoitteen, jossa kirjasesta on taustoja.

Kesäisen kevyttä

Ostin viime syksyn kirjamessuilta kassillisen Agatha Christietä, koska kirjat maksoivat vain muutaman euron. Ajattelin niiden sopivan hyvin harmittomaksi lomalukemiseksi. Sopiva loma tuli vasta nyt, ja lukaisin pari Hercule Poirot’a. Kuolleen miehen huvimaja (Dead man’s folly) sijoittuu 1950-luvulle, ja kirjassa kuvattu kuvatun kartanon esikuvana on ilmeisesti ollut Agatha Christien oma koti Devonissa. Hercule Poirot ja salainen kaava (Black coffee) taas kuvaa 1920-lukua; teksti valmistui 1930. Luin suomenkieliset käännökset, jotka molemmat on julkaistu paljon myöhemmin; Kuolleen miehen huvimaja on käännetty 1975 ja Salainen kaava vasta 1990-luvun lopussa. Christie on alkujaan kirjoittanut Salaisen kaavan näytelmäksi, ja sen on romaaniksi sovittanut Charles Orborne.

Molemmissa kirjoissa Poirot kutsutaan paikalle estämään mahdollinen rikos, ja molemmissa hän epäonnistuu tässä tehtävässä, vaikka tietysti lopussa ratkaiseekin arvoituksen. Kuolleen miehen huvimajassa kirjailija Ariadne Oliver — hänkin esiintynyt useissa Christien dekkareissa — tarvitsee Poirot’n apua järjestäessään murhaleikkiä kartanossa pidettäviin kyläjuhliin, koska hän on haistavinaan, että jotain on vialla. Murhaleikissä tapahtuu tietysti oikea murha. Loppuratkaisu ei ole ilmeinen, ja kirjailija joutuu Poirot’n suulla selittelemään tapahtumien kulkua. Rouva Oliver on huolissaan siitä, että hän on kehitellyt liian vaikeita johtolankoja murhaleikkiinsä, mutta ei Christie päästä lukijoitaan yhtään helpommalla. Kaikki vihjeet kuitenkin löytyvät tekstistä, kunhan ne osaa oikein yhdistää. Loppuratkaisu selittää kirjan nimenkin uudella tavalla.

Salaisessa kaavassa Poirot saapuu paikalle selvittämään mahdollisesti hankkeilla olevaa varkautta, mutta joutuukin todistamaan tuoretta murhaa. Mukana on tällä kertaa myös Etelä-Amerikasta Englantiin pistäytynyt kapteeni Hastings, jonka pään jälleen sekoittaa nätti tyttö. Koska kyseessä on alun perin näytelmä, on ollut yksinkertaista sijoittaa tapahtumat johdantoa lukuun ottamatta yhteen ainoaan huoneeseen, kirjastoon kuuluisan tiedemiehen kotona. Kirjailija sirottelee tekstiin vääriä johtolankoja osin aivan avoimestikin, mutta lopussa Poirot asettaa murhaajalle ansan ja arvoitus ratkeaa. Välttämättömät selitykset ovat tavallista lyhyemmät.

Salaisen kaavan asetelmasta tuli ensin kaukaisesti mieleen Hiirenloukku, mutta täysin eristetyn tilan luoma jännitys puuttuu.  Näytelmän henkilöt käyvät itse kukin hengähtämässä kauniissa puutarhassa ja puuhailevat omiaan muualla talossa. Juoni kulkee varsin suoraviivaisesti loppuratkaisua kohti, eikä Christie väännä viimeiseen paljastukseen minkäänlaista koukkua.

Osa dekkarin hauskuutta on tietysti se, keksiikö syyllisen vai ei. Kuolleen miehen huvimajan syyllinen on pääasiassa arvattava, mutta salaista kaavaa havitteleva murhaaja paljastaa itsensä tarkkaavaiselle lukijalle hyvissä ajoin ennen loppuhuipennusta. Molemmat tarinat ovat rattoisaa ja helppolukuista viihdettä sadepäivinä, taattua eikä kaikkein kuluneinta Christietä.

Se voi viedä hengen

Jokin Suomen kaupallisista tv-kanavista esitti pari vuotta sitten muutaman jakson amerikkalaista sarjaa Dresden Files. Sarja perustui hyvin löyhästi Jim
Butcherin
kirjoihin. Harry Dresden on velho, joka asuu Chicagossa ja ratkoo rikoksia, joita ovat panneet alulle kaikkein vastenmielisimmät maagiset olennot.
Tämän verran tv-sarjassa lienee ollut yhteistä kirjojen kanssa, mutta televisioversiosta oli karsittu kaikki se lysti magia, jonka vuoksi tarinoita kannattaa lukea. Vilkaisin yhden jakson ja totesin, ettei enempään ole syytä.

Dresden on velhomaailman kapinallinen. Nössöistä myötäilijöistä ei saa aikaan kiinnostavia kirjoja. Kirjat ovat perusfantasiaa, mutta eivät missään tapauksessa lastenkirjoja. Nämä ovat lisäksi miesten fantasiaa: vampyyrit, haltiat ja ihmissudet ovat lumoavan kauniita ja seksikkäitä naisia, jotka kuitenkin ihmiskuoren alla ovat kammottavia hirviöitä. Useimmat miehet ovat päähenkilöä lukuun ottamatta jollain lailla statisteja.

Dresden asuu kellarihuoneistossa, jossa ei ole sähköä eikä lämmintä vettä. Hän ei voi käyttää tietokoneita eikä edes matkapuhelinta: kaikki viimeisen sadan vuoden aikana kehitetty tekniikka oireilee hänen läsnäolostaan. Se on ikävää, jos sillä hetkellä sattuu esimerkiksi istumaan lentokoneessa. Dresdenillä on assistentti nimeltään Bob, joka asuu pääkallossa laboratorion hyllyllä rakkausromaaniensa vieressä ja jolla on hallussaan velhomaailman satojen vuosien viisaus. Lisäksi hänellä on aasialainen temppelikoira (Tempel Dog tai
Foo Dog) nimeltään Mouse. Pienenä pentuna Mouse kulki kaikkialle Dresdenin
takintaskussa, kunnes ei enää mahtunut taskuun; Dresden pelkäsi jonkin aikaa,
että se ei enää mahtuisi hänen pieneen asuntoonsakaan.

Dresden on orpo eikä kovin hyvin selvillä sukujuuristaan, joita selvitellään useissa kirjoissa, muun muassa viimeisimmässä. Hänellä on kuitenkin velipuoli Thomas, joka on valkea vampyyri, lumoavan kaunis mies. Ja Dresdenillä on ihan oikea haltiakummi, Lea eli Leanansidhe, joka elää Talven kuningattaren
hovissa Neverneverissä.

Koska velhot eivät voi lentää, he matkaavat mielellään Neverneverin, haltiamaailman kautta, koska siten välimatkat lyhenevät. Butcherin lumoavan kauniit haltiat ovat enimmäkseen varsin arvaamattomia ja lisäksi hyvin verenhimoisia. Neverneverissä asustaa lukuisia muitakin taikoja, ja ellei tunne Teitä, liikkuminen siellä on hengenvaarallista.

Noin ylimalkaisesti kuvattuna.

Tarinoita on nyt tusinan verran, ja viimeisimmän pitäisi ilmestyä näinä päivinä. Romaanien lisäksi Butcher on kirjoittanut novellikokoelman Side Jobs, jonka kertomuksissa tarkennetaan joitain kirjojen tapahtumia. Luin nyt viimeisimmän romaanin, Changes, joka jo nimenkin perusteella selvästi enteilee perusteellista juonenkäännettä.

Dresden saa tietää, että hän on isä. Hänen tyttöystävänsä puolivampyyri
Susan pyytää apua, koska heidän yhteinen kahdeksanvuotias tyttärensä on
kaapattu. Dresdenkin joutuu pyytämään apua, mutta hänen muutamaa lähintä ystäväänsä lukuun ottamatta jokainen kieltäytyy. Dresden suututtaa jälleen kerran Valkean Neuvoston (White Council), velhomaailman hallinnon, eivätkä hänen velhoystävänsä uskalla tulla hänen avukseen. Etsiessään liittolaisia velho
tapaa muun muassa Odinin. Lopulta hän joutuu tekemään Talven kuningattaren
kanssa sopimuksen, jonka seurauksia hän ei halua etukäteen ryhtyä pohtimaan. Niistä varmasti kerrotaan seuraavassa kirjassa.

Operaatiossa ovat mukana jo edellisistä kirjoista tutut Dresdenin oppityttö Molly, Thomas-veli, Karrin Murphy Chicagon poliisista, Ristin ritari Sanya
ja hänen miekkansa Esperacchius, Susan sekä toinen puolivampyyri Martin ja myös haltiakummi Lea, jonka Talven kuningatar on määrännyt Dresdenin avuksi. Tapahtumat johdattavat heidät vanhoille raunioille Meksikoon, jossa käydään ratkaisevat taistelut. Viimeinen yllätys läiskäytetään viimeisellä sivulla. Raivostuttavaa kirjoittaa cliffhanger, kun jatkoa joutuu pahimmassa tapauksessa odottamaan vuoden.

On joitain kirjoja, joita en voisi lukea suomennettuina. Se olisi liian noloa. Butcheria ei edes ole suomennettu, vaikka hän lienee Yhdysvalloissa New York Timesin Bestseller-listoilla. Niin paljon en kuitenkaan Butcheria häpeä, ettenkö kehtaisi Dresdenistä kirjoittaa. Butcher tekee sujuvaa tekstiä, ja juonta on ylettömien verta ja ruumiinosia roiskuvien tappeluiden välissä riittävästi. Yleensä Dresden ei selviydy mistään kohtauksesta ilman taistelua tai ainakaan riitaantumatta. Kirjat olen tavallisesti lukenut parissa päivässä, koska niitä ei malta jättää kesken. Silti ainakin Changes olisi mielestäni hyötynyt  tiivistämisestä, vaikka sarjan parhaita onkin. Kirjoissa toiminta on ehdottomasti pääasia, mutta henkilötkin on kuvattu kelvollisesti. Runsaat yksityiskohdat tekevät lukemisesta valitettavan visuaalista, ja yksioikoista miehistä huumoria riittää.

Sarjassa on jossain määrin jatkuva juoni, eikä Butcher selitä uudelleen henkilöiden eikä tapahtumien taustoja, joten sarjaa on vaikea ryhtyä lukemaan keskeltä.

Butcher tarkistaa ainakin useimmat yksityiskohdat tarkkaan. Meksikon
taistelutanner Chichén Itzá Jukatanin niemimaalla on mayakulttuurin historiallinen linnoitus, jossa on suuri porraspyramidi El Castillo ja sen lisäksi useita pienempiä rakennelmia, mm. Meksikon suurin jalkapallokenttä, Great Ball Court — silläkin osuutensa tapahtumissa. Butcher on aivan ilmeisesti saanut tarinaansa tähän osuuteen vaikutteita mayojen ajalta, esimerkkinä punaisten vampyyrien jaguaarisotilaat. Butcher mainitsee myös mayojen jumala Kukulkanin, jolle pyramiditemppeli pyhitetty.

Loppusanoissa Butcher kertoo selityksen siihen, että hän kirjoittaa fantasiaa. Seitsenvuotiaana hän poti kurkkuaan viikon kotona. Hänen sisarensa ostivat hänelle ajankuluksi fantasiaa ja scifiä, ja hän luki sinä aikana muun muassa Sormusten herran. Enempää ei tarvittu. Changes viittaa Sormusten herran lisäksi ainakin Tähtien sotaan ja Ozin velhoon: kirjassa on sekä pelokas Leijona että Tinamies ja, ei Dresden ei ole Frodo vaan Sam, se todellinen sankari.

Kuten kirjojen takakannessa todetaan: Magic — it can get a guy killed.

Henkilökohtaisesti

Etsiskellessäni kirjastosta kesälukemista tarttui mukaan Anja Alasillan 2009 julkaistu Blogi tulee töihin. Oli jäänyt aikoinaan lukematta, vaikka olenkin pinon blogeja käsittelevää kirjallisuutta kahlannut.

Alasillan kirjoja ei tarvitse kahlata. Ne silmäillään.  Asiat ovat silti kohdallaan, ja väljää ja rakenteellista tekstiä on helppo lukea. Siihen kirjoittaja tietysti pyrkiikin, konsultti ja kirjoittamisen opettaja kun on.

Alasilta puhuu ainoastaan yritys- ja yhteisöblogeista eikä puutu harrastuksenaan ja harrastuksistaan bloggaaviin. Ensin tietysti kerrotaan, mitä blogi on ja mitä se ei ole. Alasilta kirjoittaa myös omista kokemuksistaan sekä blogien lukijana että kirjoittajana. Hän tunnustaa, että kirjoittajakokemusta tästä lajista on vasta puolitoista vuotta; tosin sinä aikana hän on ehtinyt kirjoittaa yhteensä seitsemää blogia. Moista tuotteliaisuutta kadehdin, kun tähän yhteenkin saa uppoamaan aikaa. Toisaalta on tietysti eri asia kommentoida ajankohtaisia tapahtumia, kuin kirjoittaa kirjoista, jotka täytyy ensin lukea.

Kirjan lopussa on hyvin käytännönläheinen opas niille, jotka vasta ryhtyvät suunnittelemaan yhteisölleen blogia. Alasilta korostaa säännöllisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, rohkaisee persoonallisuuteen ja omaperäiseen tyyliin, mutta kehottaa kuitenkin kirjoittajia sopimaan oman talon pelisäännöistä. Usein esteenä yritysblogin kirjoittamiselle lienee kielteisen palautteen pelko, jota Alasilta pitää enimmäkseen turhana: jos varoo liikaa, menettää paljon mahdollisuuksia.

Kirjalla on ollut omat verkkosivut Blogi tulee töihin, mutta sivuja ei ole pariin vuoteen päivitetty. Sivulla on paitsi tekstiä ja tietoja kirjasta, myös keskustelua ja lukijoiden ajatuksia. Kun kirja alkujaan perustuu Alasillan kirjoittamiin blogeihin, blogitekstejä on tietysti täälläkin.

Itse en säännöllisesti blogeja seuraa, vaikka ammattiin liittyvän kirjoittelun seuraaminen olisi tärkeää. En ole tähän saakka lukenut kirjallisuusblogejakaan, kun en ole riittävän mielenkiintoisia löytänyt. Verkko näyttää olevan täynnä vaaleanpunaista höttöä, jonka seasta en ole jaksanut seuloa asiallisia tekstejä. Selasin pikaisesti eteläisen Suomen muutaman suuren ammattikorkeakoulun verkkosivut, mutta blogeja ei löytynyt. Laurean kirjasto on ilahduttava poikkeus. Kirjaston väki kirjoittaa hauskaa yhteisblogia, jonne on linkki ammattikorkeakoulun sivulta. Lisäksi blogi on kaikkien luettavissa, eikä sitä ole piilotettu intranetiin.

Onneksi löytyi edes se yksi. Tässä vertaisin korkeakouluja yrityksiin. Yritykset kilpailevat asiakkaista, oppilaitokset kilpailevat opiskelijoista. Oppilaitoksen valinnassa verkosta saatu tieto on tärkeimpiä, jolloin oppilaitosten omat verkkosivut ovat yleensä se ensimmäinen ja tärkein kanava. Johdon, ensisijassa rehtorin henkilökohtainen blogi saattaisi olla se erottava tekijä, jonka perusteella opiskelija hakemuksensa päättää. Sivustot ovat anonyymejä ja hyvin virallisen oloisia, eikä lukija unohda hetkeksikään lukevansa oppilaitoksen aineistoa. Blogissa voisi tuoda esille ihmisiä, joilla on nimi ja kasvot ja jotka toisivat omalla persoonallaan lisäväriä oppilaitoksen imagoon. Yksi parhaita esimerkkejä on espoolaisen alakoulun rehtorin Martti Hellströmin koulupoliittinen blogi, vaikkei sitä erityisesti koulun oppilaiden luettavaksi kirjoitetakaan. Hellström
myös kokeilee: hän kerää bloginsa mainoksilla rahaa koululleen. Suosittelen
tutustumista sen rahankeruunkin vuoksi, vaikka aiheet painottuvatkin perusopetukseen.