Aihearkisto: Vuosi 2015

Kielletyt unet

kudotut kujatJotkin kirjat pitäisi niiden lukemisen jälkeen vain sulkea hellästi ja palauttaa varovaisesti kirjahyllyyn. Niitä ei missään tapauksessa pitäisi taitamattomasti repostella, analysoida eikä arvioida. Tuntuu siltä, kuin jotain saattaisi särkyä. Toisaalta − sellaiset kirjat ovat niin arvokkaita, että niistä pulpahtelevat ajatukset täytyy jakaa. Yksi näitä kirjoja on Emmi Itärannan toinen kirja, ”Kudottujen kujien kaupunki”. Jo nimi on kuin runoa.

Eliana on muori kutoja saarelle rakennetussa kaupungissa. Hän asuu Seittien Talossa muiden kutojien kanssa, ja löytää eräänä iltana piha-aukiolta pahoinpidellyn, vertavuotavan tytön. Tyttö, Valeria, osoittautuu taitavaksi kutojaksi ja saa jäädä taloon. Tasaista arki ei ole: kaupungin Neuvosto säätää uusia ja tiukempia lakeja, joilla puuttua unien näkemiseen ja Unirutoksi nimitettyyn tautiin sairastuneiden elämään. Pakkovallasta sikiää kuitenkin aina vastarinta, niin myös sokkeloiksi kudotuilla kujilla.

Saatan tarpeettomasti politisoida lukemaani, mutta kudotuilla kujilla kärsitään ekologisten muutosten aiheuttamista ongelmista kuten Teemestarin kirjassakin, Itärannan esikoisteoksessa. Nyt tosin vettä on liikaa ja kujat tulvivat. Kaupungissa venyy kostea sumu, meren korallit ovat menettäneet värinsä, laulumeduusat kuolevat ja silkin puutteessa kutojien on käytettävä karkeampia lankoja. Kaupungilla leviää lisäksi ennen tuntematon sairaus, jonka syytä ei tiedetä ja jota ei osata parantaa. Näkyvimpiä ovat vallanpitäjien, kasvottoman Neuvoston, kurinpitokeinot, jotka eivät kansalaisten arkea ainakaan kevennä.

Ryhdyin tietysti miettimään, miksi kirjailija oli valinnut Neuvoton harjoittamaksi kiristykseksi juuri unet. Unet ovat ihmiselle kaikkein yksityisintä, salattua ja henkilökohtaisinta. Kun unet otetaan pois, ihmiseltä otetaan pois haaveet ja unelmat, toivo onnellisemmasta huomisesta. Silloin elämää helpottaa, kun ei tarvitse ajatella, vaan ainoastaan totella. Toisto ja tuttuus tuovat turvallisuutta. Pelko muuttuu myös muutoksen peloksi. Unet voivat luonnollisesti olla  painajaisiakin, ja painajaiset ovat juuri niitä, joista Unennäkijät kirjassa paljastuvat.

Myös Eliana näkee painajaisia.

”Juoksen unen kapeassa käytävässä, jonka lattia on kiveä ja seinät seittiä, hopeanharmaasta langasta kudottuja harsoja, sitkeitä ja kauas kurkottavia. Käytävän päässä kohoaa tumma puuovi. Painaja on aina muutaman askeleen takanani, jokaisen liikkeeni kaiku. Tahdon unen seinät kadoksiin, tahdon painajan pois kannoiltani. Pako on kuitenkin kuluttanut voimani vähäisiksi eikä tahtoni taivuta unen muotoa toiseksi. Saavutan oven ja tahdon sen usvanohueksi, mutta se on kiinteä ja jykevä käteni alla, ei anna periksi. Käännyn katsomaan painajan pimeyttä. Kylmä kerääntyy ympärilleni, ja hiljaisuus. Kauhu tulvii minuun, kantaa harjallaan jäistä metallia, raskaita kahleita, joita en jaksa murtaa. Painajan kasvot palavat valottomana aukkona unen ytimessä. Käsken itseäni heräämään, mutta unen seitti ei väisty, sen langat sitovat minut paikoilleni. Painaja kurkottaa kätensä minua kohti.”

Tiedän, että Emmi Itärannan tyyli ärsyttää joitain ihmisiä, mutta minuun se tehoaa. Ihailen hänen taitoaan katsella ilmiöiden sisälle ja punoa tuoreita kielikuvia. ”Kudottujen kujien kaupungissa” tyyli on yhtä tarinan kanssa, eikä tätä olisi voinut toisin kertoa. Kirjailija on kirjoittanut toisenkin kirjansa samaan aikaan myös englanniksi. En ole lukenut englanninkielisiä versioita, mutta olisi mielenkiintoista katsoa, miten omaperäinen kieli taipuu toiseksi. Miltä kuulostavat englanniksi laulumeduusa, Tahrattujen Talo tai Musteellamerkintä?

Mainokset

Opera buffa

ehtoolehtoMinna Lindgren kirjoitti ensimmäisen dekkarinsa ”Kuolema Ehtoolehdossa” pari vuotta sitten, ja päättelen tämän syksyn kirjamessuilta mukaan tarttuneesta seitsemännestä painoksesta, että kirja on myynyt hyvin. Seuraava kirja ”Ehtoolehdon pakolaiset” oli Runeberg-ehdokkaana, ja kolmaskin samoista mummeleista kertova tarina ”Ehtoolehdon tuho” on jo ilmestynyt. Vanhusten palvelutalo ei liene perinteinen dekkariympäristö, vaikka kuolema vieraileekin siellä todennäköisesti keskimääräistä useammin, mutta kiinnostavia tarinoita sieltä saa.

Ehtoolehdon palvelutalon asukkaat Siiri, Anna-Liisa ja Irma kuulevat kummastuksekseen, että mukava kokkipoika Tero on kuollut. Eihän Tero ollut sairas eikä vielä vanhakaan. Samoihin aikoihin henkilökunnasta katoaa hoitaja Pasi. Asukkaat ryhtyvät selvittämään näitä outoja tapahtumia omalla logiikallaan, ja saavat pian arvokasta apua Teron vanhalta ystävältä, jonka lukija melko pian tunnistaa helvetin enkeliksi. Tämä seikka ei Siirille, Anna-Liisalle eikä Irmalle selviä koskaan.

Lindgren käsittelee sekä pieniä että suurempia teemoja. Hän kuvaa iäkkäiden tarkoituksellisia omituisuuksia lämpimästi ja ilmeisen omakohtaisesti. Hänellä(kin) on ollut elämässään eksentrisiä vanhuksia, jotka ovat olleet iloisen piittaamattomia siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Siinä sivussa hän suomii äidinkielemme rappiota ja kummastelee ikäihmisten vaatemallistojen puuttumista ja pankkipalvelujen kuihtumista. Suuremmat teemat liittyvät siihen, miten ikääntyneisiin nykyisin Suomessa suhtaudutaan: sukulaisten välinpitämättömyyteen, hoitohenkilökunnan ja viranomaisten mielivaltaan ja usein silkkaan ajattelemattomuuteen. Tämä kaikki on kääritty dekkariksi, jossa ketään ei onneksi kuitenkaan murhata. Vanhuksista kun pääsee eroon hienovaraisemmillakin keinoilla.

Olen melkein kahden sukupolven päässä kirjassa kuvatuista yli yhdeksänkymppisistä, mutta monet asiat tulivat silti aika lähelle. Sekä henkinen että fyysinen rappiohan alkaa jo kolmissakymmenissä (vai olikos se jo aikaisemmin…) ja minä olen suunnilleen siinä puolivälissä. Kaikkiin puuhiin kuluu enemmän aikaa kuin ennen, mutta toisaalta minullahan on aikaa. Työikäisenä ihmisen pitää liikkeellä työ ja tavallisesti myös huollettava perhe, mutta myöhemmin puuhaa täytyy keksiä ihan itse, vaikkapa ajelemalla raitiovaunulla pitkin Helsinkiä kuten tarinan Siiri.

”Siiri tunsi itsensä vielä hyvin reippaaksi ja vahvaksi. ’Te olette vielä nuori ihminen ja te ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä mitään tapahdu. Ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet pois eikä ruoka maistu miltään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta. Nukuttaa, mutta uni ei tule, ja sitten täytyy valvoa yöt ja nuokkua päivät. On kaikenlaista kremppaa, ihan koko ajan, pientä, mutta kuitenkin. Ihan tavallinenkin askare muuttuu hitaaksi ja vaivalloiseksi, niin kuin varpaankynsien leikkaaminen. Voitteko kuvitella, että se on yhtenä päivänä suunnaton operaatio, johon ryhtymistä yrittää kaikin tavoin lykätä?’ ”

Noinhan se valitettavasti on. Odotettavissa pelkkää alamäkeä.

Minna Lindgrenillä on kevyt tyyli ja kyky kääntää lähes kaikki huumoriksi. Ehtoolehdon kuvauksessa taidot ovat koetteilla, koska kirjoittaja on mahduttanut mukaan kaiken mahdollisen. Lääkärityttären elämässä vanhaa äitiä tärkeämmät ovat ulkomaanmatkat ja hevonen, vanhukset tainnutetaan lääkkeillä, palvelutalon laskutus on täyttä ryöstöä, potilasasiakirjoja väärennetään − kun ihminen vanhenee, hän menettää vähitellen uskottavuutensa, joten valittaminen on turhaa. Kirja olisi terävämpi, elleivät Siiriä, Anna-Liisaa ja Irmaa olisi koetelleet niin monet maailman vääryydet. Alkoi säälittää urheat mummot.

Mikä parasta, Lindgrenin mummelit ovat kielitaitoisia ja kulttuurihenkisiä, ja kirjassa on runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja eritoten musiikkiin. Kirjailijalla ja minulla on yksi yhteinen rakkaus, ooppera; ”Kuolema Ehtoolehdossa” on hupaisa teos, opera buffa.

Aseistettu

reamdeNeal Stephensonin Reamde-järkäle ilmestyi jo vuonna 2011, mutta kulkeutui minulle vasta viime kesänä. Hiukan yli tuhannen sivun lukemiseen meni nelisen kuukautta, mutta viimeiset kolme-neljäsataa sivua parissa päivässä. Vauhti kiihtyi lopussa niin, ettei tekstiä voinut jättää kesken. Alun hidas lukutahti taas johtui siitä, että kirjaa on pokkarinakin fyysisesti vaikea lukea. Puolitoistakiloinen veltohko paperipino sopii huonosti iltalukemiseksi.

Verkkosivullaan Stephenson kertoo saaneensa tarinan idean lehtiuutisesta, jossa kerrottiin Manilassa toimineesta hakkerista, joka sommitteli tietokoneviruksen ja levitti sen parissa päivässä kaikkialle tietokonemaailmaan. Stephenson alkoi miettiä, mitä tapahtuisi, jos virus tarttuisikin rikollisjoukkion tiedostoihin ja aiheuttaisi merkittäviä taloudellisia vahinkoja. Entä jos roistot haluaisivat vielä kostaa? Tämä on myös Reamden alkuasetelma, mutta Stephenson heittää mukaan roistoiksi venäläismafian ja jihadisti-terroristit, kun taas hyvien puolella on kaikenlaista väkeä Englannin MI6:een saakka. Tämän jutun kirjoittamisen voisi aloittaa jo monimielisestä otsikosta, jonka jokainen tunnistaa väännökseksi readme-tiedostosta, mutta joka tarkoittaa mm. poistamista, tuhoamista. Alatyylisiäkin merkityksiä on.

Reamde on haittaohjelma, joka lukitsee kaikki käyttäjän tiedostot, ja tiedostot luvataan avata, kun käyttäjä maksaa lunnaat, sopivan pienen summan, jotta käyttäjä ei vaivaudu nostamaan asiasta isompaa melua. Tarinassa lunnaat on maksettava kuljettamalla summa kultana erityisen vaikeasti saavutettavaan vuoristoon T’Rain-tietokonepelissä, jonka menestys on tehnyt yhdestä päähenkilöstä, Richard Forthrastista miljardöörin. Vaikka virus tarttuu vain pelatessa, pelaajia on miljoonia, joten tartuntoja ja niiden mukana lunnasrahoja pian paljastuvalle hakkerille riittää. Kun venäläismafian kultaa ei pelaamalla saada perille, epäsuhtainen joukkio lähtee etsimään syyllistä. Mukaan joutuu myös täysin sivullinen, Zula Forthrast, Richard Forthrastin veljentytär.

T’Rain muistuttaa jonkin verran World of Warcraftia ja luultavasti monia muitakin massiivisia monen pelaajan verkkoroolipelejä (MMORPG, Massively Multiplayer Online Role-playing Game) – WoW mainitaan kirjassa T’Rainin pahimpana kilpailijana, jota näyttää olevan mahdotonta voittaa. WoW:sta T’Rainin erottaa kirjan juonen kannalta oleellinen seikka: pelissä kerätty kulta ja kalleudet ovat muutettavissa todelliseksi rahaksi. Piirre ei ole virtuaalimaailmoissa mitenkään tavaton, mutta Richardin selitysten perusteella aivan tarkoituksellista. Koska peliä pelataan melkoinen osa tarinaa, verkkoroolipelien tunteminen auttaa tapahtumien ymmärtämistä. Olen pelannut WoWia juuri sen verran, että ymmärsin vaivatta Stephensonin perusteelliset kuvaukset. (Pääsin yhden joululoman aikana muutaman kerran pelaamisen jälkeen tasolle 18, mutta totesin, että päästäkseni eteenpäin olisi pelaaminen pitänyt aloittaa vähän nuorempana.) Minun puolestani T’Rainiä olisi voitu pelata pitempäänkin, vaikka peliosuudet eivät juonta juurikaan eteenpäin vieneet. Tässä olisi ollut mahdollisuus lomittaa reaali- ja virtuaalimaailmoja, mutta  yhteys jää tekstissä heikoksi. (Ihmettelen tosin edelleen, miten sähkökatko voi välittömästi kaataa jatkuvasti verkkovirrassa olleen kannettavan tietokoneen ja sen mukana myös pelin. Eikö pelifirman toimitusjohtajan koneessa ole akkua? Tai edes UPSia?)

Reamden toinen kestoaihe ovat aseet – jo otsikon voi vääntää aseisiin liittyväksi anagrammiksi (armed). On käsiaseita, kivääreitä, haulikoita, metsästysaseita, puoliautomaattisia, uusia, vanhoja, ja erityisen suosittu näyttää olevan konepistooli. Kun Richard osallistuu sukukokoukseen vanhempiensa maatilalla, juhlien pääohjelmanumero on maaliinammunta, johon osallistuvat myös lapset. Stephenson suhtautuu aseisiin neutraalisti, itsestäänselvyyksinä, mitä minun on vaikea hyväksyä. Kaikilla juoneen sotkeutuvilla on jossain tarinan käänteessä pyssy ja untuvikotkin joutuvat niitä käyttämään. Jokainen konflikti ratkaistaan asein, jotka tietysti luovat lisää konflikteja. Kirja on ilmestynyt juuri syyskuun 11:n päivän tapahtumien kymmenvuotismuistopäivän alla, joten olisi odottanut selvempää kannanottoa. Pelkkä massiivinen aseellinen väkivalta ei trillerissä ole kannanotto.

Kirjaan liitetyissä kiitoksissa Stephenson kiittää myös saamastaan aseita koskevasta asiantuntija-avusta. Jos jaksaa hurjan juonen lomassa vielä paneutua kirjailijan jakamaan asetietouteen, oppii paljon. Minä en jaksanut. Olen edellisten kirjojen yhteydessä syyttänyt Stephensonia infodumpista, aihetta sivuavan tiedon yliannostuksesta. Tässä mielessä kirja poikkeaa edeltäjistä, ja taustatiedot on paloiteltu aikaisempaa helpommin sulateltaviin palasiin ja upotettu tekstiin paremmin.

Kirjan henkilöt jäävät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valjuiksi, ja pääpaino on ehdottomasti toiminnassa. Reamden voisi luultavasti luokitella äijäromaaniksi, sillä Zulaa lukuun ottamatta tarinan muut naiset (noin kaksi) jäävät yrityksistään huolimatta sivutekijöiksi. Stephensonin tapaan väkeä on paljon, ja hän tuo tarinaan uusia toimijoita vielä puolivälissä. Loppua lukuun ottamatta henkilöt eivät tietenkään ole koskaan samassa paikassa, mutta kirjailija pitää erilliset juonet hyvin nipussa. Tapahtumat on lomitettu siten, että ne toisaalta rakentavat jännitystä mutta toisaalta luovat tarpeellisia suvantoja. Olen kyllä lukenut koherentimpiakin kertomuksia, mutta edes Reamde ei saanut minua muuttamaan mieltäni Stephensonista.

Tutustuin Stephensoniin alkujaan tieteiskirjailijana. Lukemani viimeiset viisi kirjaa eivät ole yhtään scifiä, eivät tieteistä eivätkä tulevaisuutta. Reamdeä edeltäneen Anathemin olen tarkoituksellisesti jättänyt toistaiseksi sivuun. Reamde on kirjoittamishetkeensä sijoitettu melko perinteinen trilleri. Aikaansa sen sitovat mm. viittaukset al-Qaidaan ja todennäköisesti tarkkaan harkittu julkaisupäivä. Tapahtumapaikat ovat todellisia, vaikka Stephenson toteaakin lopputeksteissä, että yksityiskohdat ovat kuvitteellisia. Tärkeä on mm. Kanadan ja Yhdysvaltain länsirannikolla Vancouverista Seattleen ja Spokaneen ulottuva kolmio valtioiden rajan molemmin puolin, mm. Kanadassa Brittiläinen Kolumbia. Syy tähän saattaa olla se, että Stephenson asuu perheineen Seattlessa, joten hän tuntee seudun hyvin, jos nyt sivuuttaa sen pienen yksityiskohdan, että alue on eteläisen Suomen kokoinen ja molemmin puolin rajaa vuoristoista ja suurelta osin lähes asumatonta erämaata. Näiden lisäksi piipahdetaan lukuisissa muissa maapallon kolkissa, ja Stephenson näyttää erityisesti mieltyneen Kiinaan.

Uskottava romaani ei kaikessa ylettömyydessään ole, mutta ei sen sitä tarvitsekaan olla. Fiktio on fiktiota juuri siksi, että todellisuus ei tapahtumia rajoita. Reamden voi lukea ammattitaitoisesti kirjoitettuna viihteenä, mikäli on niin kieroutunut, että tällaisena aikana voi tällaisesta aiheesta viihteenä nauttia ja pystyy ohittamaan ilmeiset – nykyisetkin – yhteydet todellisuuteen. Reamden jälkeen näyttää silti olevan vaikea keskittyä mihinkään kesympään luettavaan. Seveneves on kuulemma jo hankittu.

Vapaaehtoisesti varaton

rahatonTomi AstikaisenMiten elää ilman rahaa” on sukua Beavanin kirjalle ”Ekovuosi Manhattanilla” ja vähän myös John Websterin elokuvalle ”Katastrofin aineksia”. Kaikissa kolmessa päähenkilö ryhtyy melko äärimmäisiin toimiin. Kaikki kolme tekevät sen pelastaakseen maailman, vaikka Astikainen ei tätä joka luvussa korostakaan. Maailmassa on liikaa tavaraa, liikaa kulutusta, liikaa kaikkea, eikä ympäristö kestä sitä. Yksi keino hidastaa katastrofin tuloa on jättäytyä normaalin taloudellisen kierron ulkopuolelle.

Astikainen syyttää nykyisistä ongelmista ns. fiat-rahajärjestelmää. Käsite ei sisältynyt taloustieteen perusopintoihini, joissa raha määriteltiin vain yksinkertaisena vaihdon välineenä, joka helpottaa taloudellisia transaktioita ja jonka avulla hyödykkeiden arvo voidaan määritellä jotakuinkin yhteismitallisesti, joten googlasin sen. Talousteoreetikkojen mielestä raha voidaan ymmärtää ns. fiat-rahana, ”tekorahana”, jonka arvo perustuu vain valtionhallinnon päätöksiin eikä sitä ole sidottu mihinkään konkreettiseen, vaikkapa kultaan, kuten viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla oli asian laita myös Suomessa. Fiat-raha on siis valtion siunaama maksuväline, jonka arvo perustuu pelkkään luottamukseen. Tätä teoriaa on jatkettu siten, että raha ajatellaan valtion velaksi, jonka valtio kerää verotuksessa takaisin. Tästä karusellista Astikainen halusi eroon ja luopui rahasta ja kaikesta, mitä sen käyttöön liittyy: luottokorteista, puhelimesta, asunnosta ja yleensä kaikesta ylimääräisestä, mikä ei mahtunut yhteen reppuun.

Tosiasiassa hän luopui omistamisesta. Astikainen kertoo syöneensä hyvin, matkustaneensa pitkin maapalloa, bailanneensa rankastikin, käyttäneensä internetiä ja kirjoittaneensa mm. lukemani kirjan. Hän asui missä milloinkin, välillä metsässä rankkasateessa, siltojen alla, kommuuneissa, välillä vauraitten ystävien hoteissa. Ostamatta mitään rahalla. Yhden ihmisen ihmiskoe kesti neljä vuotta ja viisi tyttöystävää, eikä Astikainen kirjan lopussa suosittele sitä kenellekään. Mikään teini-ikäisen päähänpisto tämä ei kuitenkaan ollut. Kirjoittaja oli maailmalle lähtiessään akateeminen kauppatieteiden maisteri ja jo kolmissakymmenissä. Kirja on ilmestynyt tänä vuonna (2015), ja tätä kirjoitettaessa Tomi Astikainen on Internetin mukaan juuri päättänyt vajaan vuoden pestinsä Keksintökeskuksen toimitusjohtajana. Kyynisenä totean, että on helpompaa heittäytyä muiden ystävällisyyden ja luottamuksen varaan, kun edes alitajuisesti tietää, että on todellinen mahdollisuus palata yhteiskuntaan normaalit odotukset täyttäväksi kansalaiseksi, kuin tehdä sama osaamattomana, kokemattomana ja kouluttamattomana.

Lukiessani mietin kuten varmasti useimmat muutkin kirjan lukeneet, mitä mieltä tästä kaikesta pitäisi olla. Ensinnäkin totesin, että rahatta eläminen Astikaisen tapaan on mahdollista vain, koska sekä aineellinen että aineeton infra on jo rakennettu jonkun (vero)rahoilla. Hän ei suinkaan eristäytynyt yhteiskunnasta, vaan poimi valmiiksi kasvatettuja hedelmiä. Osittain hän palasi luontaistalouteen ja maksoi saamiaan hyödykkeitä työllään ja vastapalveluksilla. Kyllä hän myös pyysi ja usein myös sai tarvitsemansa vastikkeetta anna-hyvän-kiertää-periaatteella. Joku toinen nimittäisi sitä kerjäämiseksi, jota sanaa ei kirjassa kuitenkaan käytetä. Toiseksi Astikaisen elämää noina vuosina leimaa selvä tilapäisyys: hän on enimmän aikaa matkoilla, ulkomailla, tulossa jostain ja lähdössä jonnekin. Edelleen kyynisesti totesin, että Suomi on niin pieni yhteisö, että täällä saattaisi neljän vuoden aikana ystävien hyväntahtoisuus huveta.

Asiassa on toinenkin, tärkeä puoli. Astikaisen ja hänen kaltaistensa elämäntapa ei vähennä kenenkään muun hyvinvointia. He käyttävät enimmäkseen ylijäämää, sitä, minkä joku toinen on tuominnut jätteeksi tai ainakin itselleen tarpeettomaksi. Palvelusten vastikkeeksi annetaan toisia palveluksia, ja lisäarvona saadaan vielä ystävyyttä ja hyvää mieltä.

Astikaisen kertomus ei todennäköisesti saa ketään innostumaan rahatta elämisestä, mutta kirjassa on lukuisia hyödyllisiä linkkejä verkkosivuille, joilta saa apua tilapäisiin rahatta saataviin palveluihin. Näistä esimerkiksi sohvasurffaus lienee monelle tuttu juttu. Monesta muustakin sivustosta on varmasti hyötyä reppumatkailijalle viimeistään silloin, kun on syystä tai toisesta pulassa. Itselleni kirja oli hyvä esimerkki yrityksestä elää kestävästi ainakin jonkin aikaa ja sai aikaan ainakin hetkellisesti huonon omantunnon kohtuuttomasta kuluttamisestani.

Pimeneviin iltoihin

wickedRay Bradburyn Something Wicked This Way Comes on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1962 ja on hänen neljäs romaaninsa, tuolloin pitkään odotettu, kuten kannessa todetaan. Halusin varmasti vakuuttua siitä, että en ollut erehtynyt kirjailijan ilmaisutaidoista, eikä minun tämän luettuani tarvitse niitä enää epäillä. Tosin rehevä tyyli alkoi vähän maistua maneerilta, mutta olen luultavasti väärässä. Katkelma on kohdasta, jossa noita jahtaa poikia kuumailmapallosta:

”No, Don’t go! he thought. Come back.
For he feared she had smelled his plan.
She had. She itched for his scheme. She snuffed, she gasped at it. He saw the way her nails filed and scraped the air as if running over grooved wax to seek patterns. She turned her palms out and down as if he were a small stove burning softly somewhere in a nether world and she came to warm her hands at him. As the basket swung in an upglided pendulum he saw her squinced blindsewn eyes, the ears with moss in them, the pale wrinkled apricot mouth mummifying the air it drew in, trying to taste what was wrong with his act, his thought. He was too good, too rare, too fine, too available to be true! surely she knew that!”

Päähenkilöt ovat siis nytkin lapsuutensa viimeisiä kuukausia eläviä poikia ja vuodenaika on nytkin syksy: pienille pojille kesäloman vapaus on isompi juttu, kuin me aikuiset osaamme arvatakaan. Eletään lokakuuta, ja illat ovat jo pimeitä. Pojat kuulevat hämärtyvässä illassa tivolin höyryurkujen (calliope) äänen ja näkevät telttojen ja kojujen nousevan niitylle kaupungin laidalle − miksi tuoda tivoli kaupunkiin tähän aikaan vuodesta. Jimin ja Willin ystävyys joutuu koetteille heti karusellin ensimmäisellä kierroksella. Tivolissa on tavallisista poikkeavia laitteita, ja esimerkiksi karusellia voi pyörittää sekä etu- että takaperin sen mukaan, minkälaisia huvituksia siltä haluaa. Siellä on myös perinteisten tivolien normaali friikkisirkus: kääpiö, ennustajaeukko, voimamies, luurankomies, tatuoitu mies. Ennustaja osaa kuitenkin myös taikoa, tatuoidun miehen tatuoinnit näyttävät heräävän eloon eivätkä kaikki tapahtumat ole pelkällä järjellä selitettävissä.

Bradbury ei ole ensimmäinen, joka on valinnut kiertävän huvipuiston kauhutarinan kehykseksi. Tivolin tilapäisyys antaa mahdollisuuden yllättävään ja äkilliseen, ja meluisa huvittelu tarjoaa hyvän taustan ja kontrastin inhalle pahuudelle. Bradbury sekoittelee sopivasti jännitystä, kauhua ja fantasiaa. Pimeyteen kuvittelee sellaisiakin vaaroja, joita siellä ei ole. Kirjan ilmestymisen aikoihin kriitikot kuvasivat tekstiä mm. painajaisten aineksiksi, painajaismaiseksi allegoriaksi, hulluksi, kiehtovaksi ja vangitsevaksi sekä lisäksi mestarillisesti kerrotuksi. Se on edelleen kaikkea tuota ja ehkä enemmänkin. Otsikon ”wicked” ei ole pelkkää ilkeyttä, vaan syvää vahingoittamisen halua, johon ei ole muuta syytä kuin perusteellinen pahuus. Kirjailija valitettavasti osoittaa senkin, että pahuus syntyy kuin varkain, suunnittelematta ja harkitsematta. Ihmisillä on haaveita, joiden toteutuminen ei aina ole hyväksi kenellekään.

Keskenkasvuisista pojista kertova romaani kertoo siirtymisestä aikuisten maailmaan. Toivoisi toki, että aikuistuminen kävisi pehmeämmin, lempeämmin ja vähitellen eikä kirjaimellisesti yhdessä yössä. Kasvukertomuksena tätä voi verrata edelliseen lukemaani Bradburyyn, Dandelion Wine -kirjaan. Bradbury on sijoittanut tarinansa samanlaiseen pikkukaupunkiin, juuri sellaiseen, jossa hän vietti lapsuutensa. Molemmissa koetellaan poikien ystävyyttä, tuntemattoman pelko on kauhistuttavasti läsnä ja molempien päähenkilöt ymmärtävät lopussa, että lapsuuden viattomuuteen ei voi enää palata. Something Wicked on kuitenkin silkkaa fantasiaa, kun Dandelion Winen taikuus on pikkupojan mielikuvituksessa, lapsuuden omassa magiassa. Nostalgiaakin on mukana. Vaikka Bradbury ei vuotta täsmennäkään, eletään selvästi hänen lapsuusvuosiaan.

Teksti on suomennettu melko tuoreeltaan otsikolla Paha saapuu portin taa − ei niinkään huono käännös, vaikka meneekin hiukan alkuperäisen ohitse. Bradbury kuten moni ennen häntä ja moni hänen jälkeensäkin on lainannut otsikkonsa Shakespearelta: Macbethissä yksi noidista toteaa Cajanderin suomennoksessa (neljännen näytöksen alussa) peukalonsa kihelmöinnin perusteella ”Jotakin pahaa tuloss’ on”. Ei tuollaista olisi voinut kirjan otsikoksi laittaa. Bradburyn suomennosta minulla ei ole, mutta hänen kaltaistensa kirjoittajien tekstit on luettava alkukielellä. Aikaisen halloweenin kuvaus sopii oikein hyvin varhain pimeneviin syysiltoihin. Jotkin tarinat vain paranevat ikääntyessään.

Lampaiden uudet seikkailut

garouMainitsin kirjablogini kaikkein ensimmäisessä tekstissä Leonie Swannin dekkarin Murha laitumella, jossa lammaslauma ratkoo paimenensa murhaa. Swann kirjoitti tarinalle jatkoa varsin pian, ja Garou (suomennettu nimellä Ihmissutta ken pelkäisi; linkki vie Goodreadsiin, joka edellyttänee kirjautumista) on ilmestynyt jo melkein kymmenen vuotta sitten. Ostin saksankielisen laitoksen eräällä lomamatkallani, mutta useasta yrityksestä huolimatta en päässyt alkua pitemmälle. Pari kuukautta sitten poikkesin muutamaksi päiväksi Salzburgiin ja ajattelin kohentaa uinuvaa saksaani lukemalla jotain hauskaa. Taistelin kuin taistelinkin kirjan loppuun, mutta vasta matkan jälkeen.

Glenkillin lampaat ovat viettämässä talvea uuden paimenensa Rebeccan kanssa Ranskassa, jossa he ovat majoittuneet vanhan linnan kupeeseen. Viereisellä niityllä talvehtii paikallinen vuohilauma, ja sukulaisten välit ovat viileät eivätkä aivan kohteliaat. Maailmaa nähneet lampaat saavat moneen kertaan kummastella oppimattomia serkkujaan. Melko pian läheisestä metsästä löydetään kummallisella tavalla kuollut metsäkauris. Vuohet kertovat auliisti lampaille, että lähistöllä liikkuu ihmissusi − outoja vieraita joka tapauksessa. Pian kuolema korjaa linnan tiluksilta muitakin kuin kauriita.

Tarinasta tekee erityisen tietysti se, että arvoitusta ratkovat ihmisten lisäksi lampaat. Salapoliisien tapaan nekin, kukin vuorollaan, lähtevät omin päin tutkimaan lähiseutuja, eikä kotiniitylle koskaan palata suorinta tietä. Näitä harhailuja Swann kuvaa pitkään ja seikkaperäisesti, ja tapahtumat pääsevät vauhtiin oikeastaan vasta kirjan puolenvälin jälkeen. Syy tahmeaan lukemiseeni ei ollut ainoastaan puutteellinen saksankielentaitoni. Viimeiset sata sivua menivät kerralla.

Lampaat ovat hyvin perusteellisia, toisinaan hitaitakin. Kun ihmisten maailma on niille perin vieras, itsestään selvien ja tavallisten asioiden selvittämiseen kuluu aikaa. Asioita puntaroidaan kolmanneltakin kantilta. Osa ensimmäisen lammasdekkarin hauskuutta lienee ollut se, miten nopeasti lukija arvaa, mistä lampaat milloinkin keskustelevat. Lampaat eivät suinkaan ole lammasmaisia, vaan rohkeita, yritteliäitä ja oma-aloitteisia, ja pieni lampaansydän hakkaa samoissa tilanteissa, joissa ihmistäkin hirvittää.

Lampaiden käsitemaailma toisaalta rajoittuu laitumeen, syömiseen ja nukkumiseen. Eläinlääkäri on kauhistus, eikä keritseminenkään miellytä. Toisaalta lauma on hyvin valistunut (ainakin lampaiksi), sillä sen paimen tapasi lukea laumalleen iltasatuja ja Rebecca nokkelana tyttönä on jatkanut samaa tapaa. Tässä kirjassa lampaat jopa katselevat televisiota.

Lisämaustetta tarinaan antaa poikkeuksellisen luminen talvi. Lunta sataa koko ajan lisää, ja muutaman yksityiskohdan perusteella päättelin, että tarkemmin määrittelemättömällä Ranskan maaseudulla on tuona talvena ollut yli puolimetriset kinokset ja jatkuva pikkupakkanen. Lumeen jää jälkiä, ja tuore veri näyttää vastasataneella lumella erityisen koristeelliselta.

Lauman jokaisella lampaalla on nimi, joka jokaisen tulee itse hankkia − Talvilammas löytää oman nimensä kiivettyään niityllä kasvavaan tammeen. Talvilampaasta tulee Heathcliff. Laumassa on myös Sir Ritchfield, vanha johtajalammas, sekä mm. Mopple the Whale (joka muuten näköjään tviittaa), Ramses, Cloud, Willow ja Melmoth − nimet totta kai kuvaavat kantajaansa. Ilman alun selittävää nimilistaa en kuitenkaan olisi osannut kaikkien otusten luonnetta päätellä, liekö ollut tarkoituskaan. Lauman viisain lammas on Miss Maple, joka ei koskaan tyydy ensimmäiseen eikä kaikkein todennäköisimpään selitykseen. Miss Maplen esikuva on helppo arvata.

Eläimet vakavasti otettavan aikuisille kirjoitetun dekkarin päähenkilöinä ovat totta kai Swannin kirjojen juju, se temppu, jolla tarinat saadaan erottumaan lukemattomista muista samanlaisia. Kun harva meistä tuntee lampaiden mielenliikkeitä, kirjailija voi minkään rajoittamatta kuvata päähenkilönsä millaiseksi lystää. Uskottavuudesta ei tarvitse välittää. Arvoitus ratkeaa lopulta, kuten tapana on. Vaikka lampaat lopulta pyydystävät syyllisen, loppuratkaisu ei ole erityisen lampaanomainen. Ensimmäisen kirjan loppuselvittely oli lammasnäkökulmasta ehdottomasti nokkelampi. Lisäksi Swann on ahtanut dekkariinsa liikaa aineksia, joiden on todennäköisesti tarkoitus johdattaa lukija harhaan, mutta joita kirjailija joutuu lopussa erikseen selittelemään.

Lapsuuden loppu

dandelionLukaisin pari välipalaa, joista ei ollut suuremmin kirjoitettavaa, mutta palasin sitten Ray Bradburyyn. Dandelion Wine  (alaotsikkona on The Haunting Novel of a Summer of Terror and Wonder) on paikoin bradburyläistä kauhufantasiaa, joka tehoaa vieläkin, mutta paikoin mitä osuvinta poikaviikareiden kesänvieton kuvausta. Mietiskelin lukiessani, onko teksti vanhentunut, mutta päädyin siihen, että ei se ole. Tapahtuma-aika on kesä 1928 ja paikka amerikkalainen pikkukaupunki, joten vanhahtavuus on perusteltua. Kirjan ensimmäinen painos on ilmestynyt 1957, ja lukemani pieni pokkari on vuodelta 1965, mutta Dandelion Wine on edelleen saatavilla. Suomennettu ei ole tätäkään, kuten ei ole Halloween Treetäkään.

Douglas Spaulding on kaksitoistavuotias ja elää viimeistä lapsuuden kesäänsä, jolloin on vielä lapsi, mutta jo aavistaa, että kasvaessa oma elämä ja maailma ympärillä muuttuvat. Turvalliseen ennakoitavuuteen ei voi ikuisesti takertua. Kirja on myös tarina luopumisesta: pienen pojan kesään mahtuu poikkeuksellisen monia hyvästejä. Tarinassa on yhtenäinen juoni, mutta toisaalta luvut kertovat novellimaisia katkelmia lukuisien kaupunkilaisten elämästä. Siksi monia juonenpäitä jää avoimiksi.

Dandelion Wine on Bradburyn lapsuudenmuisteloita kuten Halloween Treekin, ja kirjaa on luonnehdittu Bradburyn omaelämäkerraksi. Voi hyvin kuvitella, että Dougissa on pikku-Rayn piirteitä. Kontrastina mielikuvituksessaan unelmoivalle Dougille on hänen pikkuveljensä Tom, joka suhtautuu kaikkeen karun realistisesti. Tätä ei voisi suoremmin osoittaa, kun kirjan loppupuolella Tom kertoo, minkälaisia vastoinkäymisiä Dougilla on kesän aikana ollut: Tom puhuu rikkimenneistä leluista, sateeseen unohtuneista peleistä ja kadonneista tavaroista, kun taas Doug on mielessään pohtinut ystävyyttä, historian opetuksia, elämän ja kuoleman mystiikkaa, omaa tulevaisuuttaan. Pikkuveljelle tärkeätä on tässä ja nyt, kun isoveli osaa jo nähdä oman elämänpiirinsä ulkopuolelle. Bradbury kirjoittaa nytkin pienistä pojista, mutta Dandelion Wine ei ole lastenkirja, vaikka sellaisenakin sen voi lukea.

Kauhun Bradbury rakentaa pikkutarkan yksityiskohtaisella kuvauksella − samalla tavalla jännitystä rakennetaan esimerkiksi elokuvassa. Lukija saa nautiskella jokaisesta risahduksesta, askeleesta, henkäyksestä ja päähenkilön mielenliikkeistä, jotka Bradbury kuvaa herkullisesti.

Faster, faster! She went down the steps.
Run!
She heard music. In a mad way, in a silly way, she heard the great surge of music that pounded at her, and she realized as she ran in panic and terror, that some part of her mind was dramatizing, borrowing from the turbulent musical score of some private drama, and the music was rushing and pushing her now, higher and higher, faster and faster, plummeting and scurrying, down into the pit of the ravine.
Only a little way, she prayed. One hundred eight, nine, one hundred ten steps! The bottom! Now, run! Across the bridge!
She told her legs what to do, her arms, her body, her terror; she advised all parts of herself in this white and terrible moment, over the roaring creek waters, on the hollow, thudding, swaying, almost alive, resilient bridge planks she ran, followed by the wild footsteps behind, behind, with the music following, too, the music shrieking and babbling.

Bradburyn kieli on yhtä vuolasta kuin Halloween Treessä, melkein maneeriin saakka. Bradbury toisaalta tutkii ilmiöt oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta, päältä ja sisältä ja lopuksi vielä ravistaa ja kuuntelee kolahdukset. Toisaalta hän elää lempeän myötätuntoisena Dougin kasvukipuja ja veljesten yhteisiä seikkailuja. Mitä suositeltavinta luettavaa äideille ja heidän pojilleen.

Luin kirjan ensimmäisen kerran kolmisen kymmentä vuotta sitten, ja mieleeni jäi tarinan taianomainen tunnelma. Nyt toisella kerralla luulen kirjaimellisesti ymmärtäneeni tekstin paremmin, koska myös englanninkielentaitoni on parantunut. Aikuisempana (!) ja eritoten kaksi poikaa kasvattaneena on lisäksi helpompi asettua pikkupoikien ajatusmaailmaan. Haikeuttakin tässä on. Bradburyn kuvaamaa perhe- ja pikkukaupunki-idylliä ei enää ole, ja omatkin poikani ovat jo aikuisia.

Tarina alkaa voikukkaviinistä ja päättyy voikukkaviiniin. Illinois’ssa voikukat ilmeisesti kukkivat koko kesän, koska viimeiset pullot viiniä valmistettiin elokuun lopussa. Keltaiseen viiniin tallennettiin kesän aurinko, ja Doug käy koulun alkamisen lähestyessä vielä kellarissa nuuskimassa kesän helteitä. Muistan, että yritimme kerätä jo silloin huonosti hoidetulta pihanurmikolta voikukkia viiniä varten, mutta täsmällinen resepti puuttui. Internetin palveluja ei silloin ollut saatavilla. Ensi keväänä voisi yrittää uudestaan.