Avainsana-arkisto: The Violinist in Spring

Dystopia musiikinvihaajille

chimes_1Simon on menettänyt ensin äitinsä ja sitten isänsä. Äitinsä toivomuksen mukaisesti hän vaeltaa Lontooseen ainoana oppaanaan melodianpätkä, joka kuitenkin vie hänet umpikujaan. Thamesin rannalla hän tapaa vaaleakiharaisen Lucienin. Tämä houkuttelee hänet joukkioonsa, joka kerää arvometallia, palladiumia, joen mudasta. Yhteiskuntaa pidetään kurissa musiikin avulla, soittamalla aamu- ja iltasoitto, mutta ääni ei kuitenkaan ole pelkkää musiikkia.

Anna Smaillin The Chimes on dystopia, jossa kirjoitettu teksti ja sen mukana lukutaito on kadonnut, kirjat poltettu, ja jossa viestit välitetään musiikin keinoin. Smaill kuvaa hävityksen (Allbreaking) jälkeistä Lontoota, ja tutuista paikannimistä kaupunkia tunteva voinee seurata poikien reittejä. Itse olisin tarvinnut kartan, enkä lukuisten matkojenikaan jälkeen kyennyt tunnistamaan kirjailijan kuvaamia raunioita. Tutut nimet kuitenkin auttavat omalla tavallaan seuraamaan tarinaa, jossa on ainakin minun mielestäni aineksia useampaankin kirjaan.

Kirjan yhtenä teemana on siis musiikin voima, sen valtava vaikutus. Omassa kokemusmaailmassani tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun musiikki tuhoaa. Se tuhoaa syyttömiä, mitään aavistamattomia ja puolustuskyvyttömiä. Musiikki mm. vie ihmisiltä muistin ― heiltä puuttuu historia. Smaill on opiskellut mm. viulunsoittoa, ja hänen musiikintuntemuksensa näkyy jossain määrin tekstissä. Hän korvaa englantia tavallisilla tutuilla musiikkitermeillä kuten lento (hitaasti), presto (nopeasti) ja subito (heti), mutta olisi voinut varmasti muokata tekstiä pitemmällekin. Musiikkisanasto on lopulta kovin suppea, ja se alkaa vähitellen ärsyttää. Kirjan teemaan liittyy lisäksi vanha soittopeli nimeltä tornikellopeli (carillon), joka ainakin minulle oli tuolla nimellä ennestään täysin tuntematon. Soittimia on edelleen käytössä.

Musiikkiin yhdistettyä pahuutta on ainakin minun vaikea hyväksyä. Tarinassa soivat melodiat eivät ole rumia, eivät riitasointuisiakaan, vaan Smaill viittaa vanhoihin mestareihin, vaikka sävellykset ovatkin uusia. Minun maailmassani musiikki parantaa ja lohduttaa, viihdyttää ja luo kauneutta, vaikka tiedän toki, että sen avulla on aikojen alusta saakka ajettu ja ajetaan muitakin tavoitteita. Carillonkin tyynnyttää kuulijansa, mutta enemmän tutun toistuvuuden vuoksi kuin musiikin keinoin.

Smaill on myös runoilija, ja hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa on runokokoelma (The Violinist in Spring). Rujosta Lontoosta ja sitä asuttavasta kurjalistosta kerrotaan mitä kauneimmin kielikuvin. Kirjailija kuvaa kasteisen utuista kaupunkia varhain aamulla, villiintyneiden puutarhojen vehreyttä ja monitahoisia laulelmia vilkkaalla torilla. Aiheestaan huolimatta teksti on hyvin visuaalista. Musiikkitermien lisäksi Smaill kirjoittaa joitain tavallisia englannin sanoja poikkeavasti, esimerkkinä usein toistuva poliss – police. Kuin runoa on myös kirjan rakkaustarina, joka minusta vaikutti lievästi epätodennäköiseltä. Yhteisissä koettelemuksissa lujittunut ystävys olisi tuntunut luontevammalta.

Kirjassa on pari loogista kömmähdykstä tai sitten luin huolimattomasti. Kun ihminen kadottaa muistot tapahtuneesta muutamassa päivässä, miten hän yleensä voi selviytyä elämässä? Miten voi oppia mitään, ellei muista? Kirjassa kyllä viitataan ns. kehon muistiin (bodymemory), mutta se ei selitä esimerkiksi oppimista taitavaksi muusikoksi tai säveltäjäksi. Ihmiset kuljettavat lisäksi mukanaan muistopussia (memorybag). Siihen on otettu talteen esineitä, joihin on liitetty jonkin itselle merkittävän tapahtuman muisto. Päivittäin toistuvat askareet tietysti automatisoituvat, mutta entä liikkuminen oman lähiympäristön ulkopuolella? Entä ostoksilla käyminen, ystävien tapaaminen, vuodenajan mukaan toistuvat työt? Suuri osa ihmisistä kuitenkin näyttää tarinassa elävän kutakuinkin normaalia elämää, vaikka Smaill kertookin pääasiassa kapinallisesta vähemmistöstä.

”At last I pull back the blankets and swing my legs over the side of the hammock. As I do, something clatters to the floor and I fetch it up. A riverstone, dry and gritted ― a memory I must have visited last night. Whatever it holds it is silent now and I get it back in the memory bag presto. Bodymemory trumps objectmemory, and bodymemory says, Join the others. It says, Eat, downsound, get down to the river. It says, Night is for remembering. And in a sidelong voice, it says, Before is blasphony.
My name is Simon, I think. I live in a storehouse on Dog Isle, in the city of London. I am a member of Five Rover pact.
I push the curtains aside and go out into the day.”

Toinen omituisuus on palladium, joka on kertomuksessa tärkeä sivuhenkilö, Pale Lady. Palladium on hopeanhohtoinen metalli, jonka tällä hetkellä tunnetut esiintymät ovat vähäiset. Se on muutama vuosi sitten luokiteltu jalometalliksi, siis samaan osastoon kullan ja hopean kanssa, ja sitä käytetäänkin nykyään koruissa, koska se on kevyttä ja sitä on helppo muokata. Sitä on pitempään käytetty mm. katalyyttinä sekä erilaisissa sähkölaitteissa, mistä Smaill on saattanut saada idean palladiumin keräämiseen: se on arvokasta metallia, jota tarvitaan tulevaisuudenkin (musiikki)laitteissa. Smaillin dystopiassa palladium on kuitenkin myrkyllistä, ilmeisesti radioaktiivista, ja aiheuttaa voimakkaita ja epämiellyttäviä fyysisiä oireita. Meidän maailmassamme palladium on myrkytöntä ja vaaratonta. Ainoa radioaktiivisuuteen viittaava seikka on, että palladium on uraanin hajoamistuote, ja sitä voidaan ainakin teoriassa kerätä käytetystä ydinpolttoaineesta, jolloin näin saatu palladiumkin saattaa olla radioaktiivista. Liiankin perusteellinen selitys, tiedän, mutta asia jäi häiritsemään minua.

Antaisin Chimesille noin neljä tähteä viidestä, joissa yksi tähti omaperäisestä teemasta sekä yrityksestä poikkeavaan ilmaisuun. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta poikkeavan aiheen ja käsittelytavan vuoksi voisi olla aiheellista saada suomeksikin. Amazon kuitenkin myy englanninkielistä laitosta, ja näköjään Adlibriskin, joskin kalliimmalla.