Avainsana-arkisto: Neal Stephenson

Rinnakkaisista todellisuuksista

anathem Silloin tällöin saa käsiinsä hitaasti luettavan kirjan, joka ei näytä päättyvän koskaan, ja kun sitten lukee viimeisiä kymmeniä sivuja, toivoo, ettei se loppuisi koskaan. Tarinaa haluaisi seurata vielä pitkään. Neal Stephensonilla on taito kirjoittaa tällaisia kertomuksia. Anathem (2008) vei kaiken lukemiseen varaamani ajan, mutta silti siihen kului useita kuukausia, ja olisin kaikesta huolimatta vielä halunnut tietää, mitä sitten tapahtui. Stephenson herättää lukijan uteliaisuuden vielä viimeisillä sivuilla kirjoittamalla loppuluvun, joka on tavallaan uuden alku; tämä on näkynyt selvästi kolmessa viimeisimmässä kirjassa, Reamdessa, Sevenevesissä ja Anathemissa. Pelkäsin hiukan, saanko kirjasta mitään irti, kun filosofia ei ole ydinosaamistani sinnikkäästä opiskelusta huolimatta, mutta turhaan pelkäsin. Vaikka syvällisiä pohdiskeluja on runsaasti, tarinan juoni kyllä pitää kiinnostuksen yllä ja enemmänkin. Kustantaja luonnehtii kirjaa spekulatiiviseksi fiktioksi, ja tuo epiteetti on yhtä hyvä kuin jokin muukin.

Veli Erasmas (fraa Erasmas), tarinan minä-kertoja, elää Arbre-planeetalla Saunt Edharin (saunt on lyhenne savant-sanasta, jonka voisi kääntää asiantuntijaksi tai tutkijaksi) yhteisössä (concent), joka muistuttaa luostaria; ympärillä ovat paksut muurit ja tavallisten veljien ja sisarten (suur) kanssakäyminen ulkopuolisten (extras, extramuros) kanssa on tarkkaan säännelty. Uskonnollinen ei yhteisö ole, vaan koossapitävä tekijä on oppiminen, opiskelu ja ennen kaikkea filosofia, matematiikka ja luonnontieteet. Yhteisön keskuksena on tuomiosali (Mynster), jonka tärkeimpänä osana on suuri kello. Saliin kokoonnutaan päivittäin ennen lounasta, ja kaikki osallistuvat yhteiseen tilaisuuteen (Provener, jonka voisi tulkita aamunavaukseksi), jolloin ryhmä veljiä ja sisaria vetää kellon. Salissa pidetään myös kaikki muut yhteiset rituaalit (aut). Arbre taas muistuttaa suuresti vanhaa Terraa.

Suuri kello on itse asiassa koko romaanin alku: Neal Stephenson itse kertoo The Long Now –projektista, johon hänen ystävänsä pyysi ideoita kellosta, jonka on tarkoitus toimia ainakin 10 000 vuotta. Projekti alkoi viime vuosituhannen lopussa ja samaan aikaan monet tiedotusvälineet julkaisivat juttuja kuluneen vuoden lisäksi kuluneesta vuosikymmenestä, kuluneesta vuosisadasta, kuluneesta vuosituhannesta. Stephenson huomasi, miten paljon aikaa kuluu päivittäin ajankohtaisten asioiden seuraamiseen, vaikka hän unohtaa niistä suuren osan lähes välittömästi. Hän ryhtyi pohtimaan, miten paljon aikaa jäisi muiden asioiden kehittelemiseen, jos esimerkiksi lukisi uutiset vain kerran vuodessa tai vuosikymmenessä tai vuosisadassa.

Alkuidea näkyy romaanissa selvästi. Kömpelösti suomennettuna yhteisön rakennetta voisi kuvata seuraavasti: uloin muuri erottaa ulkopuolisesta maailmasta yksivuotiset yhteisön jäsenet (Unarians), jotka ovat sitoutuneet viettämään yhteisössä vähintään yhden vuoden – muurin portti avataan kerran vuodessa. Seuraava muurikehä erottaa kymmenvuotiset (Decenarians), jotka jäävät yhteisöön vähintään kymmeneksi vuodeksi ja pääsevät yhteisön ulkopuolelle kerran kymmenessä vuodessa. Tätä sisemmän muurin sisällä elävät satavuotiset (Centenarians) ja sisimmässä osassa tuhatvuotiset (Millenarians).  Yhteisön jäsenet (avout) elävät täysin eristettynä ulkomaailmasta lukuun ottamatta avointen ovien viikkoa (Apert, oikeastaan kymmenen päivää), joka siis esimerkiksi tuhatvuotisille koittaa kerran vuosituhannessa. Kun portit avataan, extrat, ulkopuoliset pääsevät vastavuoroisesti tutustumaan yhteisöön ja ehkä jäämään sinne. Nykyaikainen teknologia on yhteisössä kiellettyä, ja yhteisön jäsenet omistavat vain uusmateriasta valmistetun (newmatter) monikäyttöisen kaapunsa (bolt), vyönauhansa (chord) sekä pallonsa (sphere). Jokainen voi itse laskea, miten paljon aikaa jää arkiaskareiden lisäksi opiskeluun ja mietiskelyyn.

Tarina alkaa varsinaisesti vasta siitä, kun Erasmaksen mentori, fraa Orolo, erotetaan yhteisöstä, ”heitetään takaisin” (Throw Back). Hän on käyttänyt yhteisössä kiellettyä elektroniikkaa, videokameraa, (speelycaptor) ja lisäksi nähnyt taivaalla jotain, jota siellä ei olisi pitänyt olla. Hänen kuvaamansa aineiston perusteella Erasmas ystävineen päättelevät samoin. Varsin pian Erasmas ja kymmenisen muuta veljeä ja sisarta ”kutsutaan” (Voco), mikä saattaa tarkoittaa siirtymistä toiseen yhteisöön tai yhteisön ulkopuoliseen palvelukseen. Tuntematon uhka kasvaa, ja vähitellen koko Arbre on − jälleen kerran − vaarassa.

Erasmas on tyypillinen nykyaikainen antisankari, epävarma, hiukan hidas, eikä niin älykäs kuin itse toivoisi olevansa. Hän on opinnoissaan tumpelo ja pelkää jäävänsä jälkeen (Fall Behind), ehkä joutuvansa yhteisössä pelkäksi ruumiillista työtä tekeväksi apulaiseksi. Hän on kuitenkin sisukas, käytännöllinen ja rohkea, silloin kun sitä tarvitaan. Kun hän tarinan huipennuksen tienoilla ihmettelee ääneen, miksi juuri hänet ja hänen ystävänsä on valittu käsillä olevaan tehtävään, hänelle todetaan, että he ovat opetettavissa (educable). Äärimmäisen tärkeä ominaisuus kenelle tahansa.

Huomattava osa tekstistä koostuu filosofisista pohdinnoista, joita ainakin minun oli lievästi vaikea seurata. Kirjassa käydään dialogia useiden sekä antiikin että monien tuoreempien ajattelijoiden teorioiden perusteella, mutta sekä teoriat (theorics) että ajattelijat (theors) on nimetty uudelleen.  Stephenson on, kuten edellisestä voi jo huomata, keksinyt latinan pohjalta kokonaan oman sanaston, mutta hän on huomaavaisesti liittänyt selitykset kirjan loppuun ja ripotellut niitä myös tekstin joukkoon. Ja kuten tämänkaltaisten kirjojen kanssa usein käy, Internetiin on koottu wiki, jossa selitykset on liitetty meidän tuntemaamme maailmaan. Filosofian termeistä en käy kiistelemään, mutta olen eri mieltä wikin oletuksista Arbren historiallisista tapahtumista; jos Stephensonin kaltainen kirjailija olisi halunnut suoraan viitata meidän maailmamme tapahtumiin, hän olisi kirjoittanut sotien ja hävitysten seuraukset toisin.

Itse luin rivien välistä melkoista teknologiakritiikkiä. Jouduttuaan muurien ulkopuolelle Erasmas kaipaa yhteisönsä hiljaisuutta, yksinäisiä hetkiä ja mm. ärsyyntyy jatkuvasta älypuhelimien (jeejah!) näpräämisestä. Pelkän ajatustyön voimaa ei pidä väheksyä. Teknologia on vain välineitä, jotka auttavat, mutta ovat korvattavissa. Älykäs selviytyy vähillä ja alkeellisillakin välineillä. Tulee tietysti etsimättä mieleen ihmemies McGyver, jota näköjään näytetään televisiossa jälleen uusintoina.

Stephenson lämmittelee lisäksi teoriaa useista rinnakkaisista maailmankaikkeuksista (cosmos). Innokkaassa päivällispöytäkeskustelussa väitellään siitä, ovatko rinnakkaiset universumit mahdollisia ja miten sekä mitä tästä seuraisi. Stephensonin tarinassa universumit limittyvät ja maailmanpolut (worldtracks) risteytyvät, ja Erasmaskin huomaa eläneensä toisen todellisuuden, toisessa universumissa, kuin osa muista päähenkilöistä. Useat maailmakaikkeudet (multiversum) kuulostaa scifiltä, mutta on todellisuudessa aito tieteellisen keskustelun aihe ja tutkimuskohde, ja tueksi on esitetty todisteitakin.

Anathem on myös hauska. Yksi esimerkki on vaikkapa fraa Lion ja fraa Erasmaksen istuttama puutarha, jossa kasvit käyvät Arbren historiassa tapahtuneen Trantaen taistelun.

” ”We’ll allow the invasive species from the riverbank to make inroads into the clover. The starblossom vines run along the ground like light cavalry—it’s incredible how fast they advance. The slashberry is slower, but better at holding ground—like infantry. Finally the trees come along and make it permanent. With a little weeding and pruning, we can make it all work out just like Trantae, except it’ll take six months or so to play out.”

”That is the craziest idea I have ever heard,” I said. ”You are some kind of a nut.”

”Would you rather help me, or go on trying to teach those brats down there how to carry a tune?”

”Is this a trick to get me to pull weeds?”

”No. We’re going to let the weeds grow—remember?”

”What’s going to happen after the weeds win? We can’t set fire to the Cloister. Maybe we could sack the apiary and drink all the mead?”

”Someone already did that, during Apert,” he reminded me gravely.”

Anathem on yksi niistä kirjoista, joka pitäisi lukea ainakin toiseen kertaan, jotta ymmärtäisi sen kaikki ainekset. Näin hitaasti luettuna sain siitä irti  juonen, mutta paljon vivahteita ja yksityiskohtia jäi varmasti huomaamatta. Heti kirjan ilmestymisen jälkeen kirjoitetuissa kritiikeissä on mainittu mm. viittauksia ikoniseen fantasiakirjallisuuteen kuten Taruun sormusten herrasta ja Harry Potteriin, mutta minä en niitä havainnut. Oman lukukokemukseni perusteella Stephenson on jäljittelemätön, molempiin suuntiin. Pidän hänen kirjojensa yllätyksellisyydestä: koskaan ei tiedä, mihin suuntaan juoni kääntyy ja jokainen kirja on aina erilainen. Anathem lienee hänen tähänastisista romaaneistaan paras, parempi kuin Cryptonomicon ja parempi kuin Baroque Cycle.

Mainokset

Kun maapalloa ei tuhonnutkaan ihminen

sevenevesNeal Stephenson on (noin) yhdeksännessä romaanissaan palannut scifiin, aitoon perinteiseen scifiin, jossa odottamaton uhka vie ihmiset avaruuteen ja jossa apuna on uusi teknologia. ”Seveneves”  (2015) sai Stephensonin mukaan alkunsa pohdiskeluista, mitä tapahtuu, kun avaruus on lopulta niin täynnä romua, että sirpaleet ovat vaaraksi avaruustutkimukselle. Tästä on juoni ja tapahtumien alku viety melko pitkälle.

Kuu räjähtää kappaleiksi. Räjähdyksen syy, ”agentti” (”Agent”), jää tuntemattomaksi, vaikka siitä kehitetään sekä mahdollisia että  epätodennäköisiä teorioita. Kun pölypilvi hälvenee, taivaalla näkyy seitsemän isoa murikkaa ja lukemattomia pieniä sirusia, jotka edelleen kiertävät maata. Tutkijat laskeskelevat, että kolarit ovat väistämättömiä, ja antavat kaksi vuotta aikaa siihen, kunnes erikokoiset kuunkappaleet satavat maahan ja tuhoavat vanhan Terran. Maapallosta jäisi jäljelle vain hedelmätön, hiiltynyt möhkäle. Ihmiskunta ryhtyy valmistautumaan, jotta ihmislaji ja sen luoma kulttuuri säilyisi.

Kirja on kolmiosainen, ja ensimmäinen osa käsittelee kahta ensimmäistä vuotta jälkeen nolla-vuoden, jolloin kuu halkesi. Toinen osa on maapallolta pelastautuneiden eloonjäämisponnisteluja, ja kolmas osa kertoo, mitä tapahtuu viidentuhannen vuoden kuluttua, kun Maahan on jälleen mahdollisuus palata.

Suunnitelma ihmisen pelastamiseksi on uskottava − luultavasti noilla tavoilla ongelmaa ryhdyttäisiin nykyisin tiedoin ratkaisemaan. ”Sevenevesin” avaruudessa esimerkiksi kiertää avaruusasema, joka on kytketty pieneen Amalthea-asteroidiin ja jossa työskentelee kourallinen eri alojen tutkijoita. Avaruusasemasta kasvatetaan tulevien sukupolvien tukikohta. Amaltheaa ei Stephenson ole luultavasti valinnut sattumalta, vaan hän on ajatellut asteroidin nimen sopivan tarkoitukseen: Amalthea on kreikkalaisessa tarustossa mainittu toisaalta yhtenä Zeuksen sijaisäideistä, hänen imettäjänään ja vuohipaimenena, mutta toisaalta myös vuohena, jonka nahan Zeus otti suojakseen. Amalthea oli aluksi tutkimuskohde, mutta siitä tuli vähitellen myös suojakilpi. Kirjan Amalthea ei kuitenkaan muistuta kaimaansa ja on mm. huomattavasti pienempi. Sekaannuksen välttämiseksi: yksi Jupiterin kuista on nimeltään Amalthea, mutta ”Sevenevesin” Amalthea on asteroidi ja lähempänä Maata.

Uskottavuutta lisää pikkutarkka kuvaus. Ainakin minä katselin lukiessani esimerkiksi Izzyä, avaruusasemaa, milloin sisältä, milloin ulkoa, ja pystyin hyvin kuvittelemaan kirjailijan kertomat tapahtumat. Avaruuteen rahdattujen olot ovat kaukana suosittujen avaruuselokuvien ja tv-sarjojen suurellisista avaruusasemista, eikä arkeen avaruudessa ole ollenkaan yksinkertaista sopeutua. Ns. teknisiä hankaluuksia riittää. Uskottavuus ei ole science fictionin ensimmäisiä vaatimuksia, ja siksi mielestäni ansio.

Kaikki ei siis suju niin kuin Strömsössä. Ihminen on itsekäs olento ja takertuu henkiriepuunsa käyttäen äärimmäisiäkin keinoja, vaikka tulevaisuus meidän näkökulmastamme on tuskin elämisen arvoista. Katastrofeissa kaikki eivät kykene ajattelemaan eivätkä toimimaan rationaalisesti. Vaikka yhteistyö tuottaisi todennäköisesti parhaimman tuloksen, on aina joku tai joitain, joiden mielestä hänelle tai heille kuuluu enemmän tai parempaa kuin muille. Ilman näitä piirteitä ei tietenkään saisi aikaan jännittävää romaania, ja Stephenson sommittelee juoneen kaikkia inhimillisiä heikkouksia.

Tämä kaikki kerrotaan viileän toteavasti ja paisuttelematta. Muutama kyynel karkaa, kun isä ja tytär viestittävät toisilleen hyvästejä, ja kun avaruuteen lähetetty morsio joutuu eroamaan maapallolle jäävästä sulhasestaan. Ei itkeviä lapsia, ei palavia koteja, ei raunioihin hautautuvia lemmikkejä. Stephensonilla on pettämätön keino sammuttaa lukijassa heräävät herkät tunteet. Hän katkaisee tapahtumat infodumpilla mitä sopimattomimmissa kohdissa. Tässä romaanissa taustoja kuvataan myös ihmisten välisessä kanssakäymisessä, mikä on vähintäänkin häiritsevää. Kun ihminen astuu huoneeseen, hän ei ehdi edes tervehtiä, kun kirjailija jo rientää paljastamaan koko hänen siihenastisen elämänsä. Kiinnitin tähän huomiota erityisesti kirjan ensimmäisessä osassa. Teknistä ja avaruusteknistä tietoa on totta kai tämänkaltaisessa romaanissa paljon, mutta jotain ihmisten taustoista olisi varmasti saanut ujutettua itse tarinaan. Käsittelytapa väkisin vähentää ”Sevenevesin” kirjallisia ansioita.

Stephensonin englanti on riittävän helppolukuista jopa teknologiaa käsittelevissä kohdissa, ja kirjailija käyttää jälleen ainakin osittain itse kehittelemiään käsitteitä. Esimerkiksi lentävät linkit (”flynks”, joka on käytössä muissakin yhteyksissä, mutta tätä merkitystä en internetistä löytänyt) ovat pikkuruisia robotteja, jotka tarvittaessa kytkeytyvät toisiinsa ja muodostavat ketjun tai matriisin. Näitä taas voidaan käyttää lähes kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa ja tehtävissä. Muistelen nähneeni joitain esimerkkejä lasten piirrosfilmeissä. Robotteja on kehitetty paljon nykyistä pitemmälle, ja ne tekevät lähes kaiken ruumiillisen työn ja ovat etäohjelmoitavissa erikseen kuhunkin tilanteeseen. Kolmannessa osassa avaruudessa matkailuun on käytössä  ällistyttäviä vempaimia kuten ”aitrain”, ”bolo”, ”flivver” ja ”whip station”, jotka perustunevat tällä hetkellä tunnettuun avaruusfysiikkaan. Mikä tulevaisuus meitä odottaakaan, kun Stephensonin ideoima teknologia joskus on yleisesti käytössä − kunhan kuu pysyy siellä missä se nyt on.

Stephensonin ainakin näennäinen neutraalius näkyy siinä, miten hän kuvaa kiistanalaisia ilmiöitä, mm. geenimanipulaatiota. Hän suhtautuu niihin objektiivisena tutkijana: kaikkea voi käyttää sekä hyvään että pahaan, ja vaikka innovaatiosta saattaa olla sekä hyötyä että haittaa, haitat eivät ole riittävä peruste innovaation hylkäämiseen. Geenimuuntelua käsitellessään hän  ilmeisesti haluaa lisäksi osoittaa, että luonto menee tarkoituksellista manipulaatiota paljon pitemmälle, ja ihminen sopeutuu ympäristön vaatimuksiin, kunhan sopeutumiseen annetaan riittävästi aikaa. Jos esimerkiksi tässä kohdassa olisi pitänyt osata lukea jotain rivien välistä, minä en siihen kyennyt.

Kahdeksan ja puolisataa sivua ei ollut tarpeeksi. Tätä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Tarina tuntui jäävän jollain tavalla kesken, ja Stephenson on jättänyt hyvät ainekset jatko-osaan. Kirjailija itsekin tunnustaa, ettei ollut helppoa kirjoittaa tarinalle tyydyttävää, juonen sitovaa loppua, joka kuitenkin jättäisi avoimia mahdollisuuksia. Kirjassa on lisäksi sama ongelma kuin monissa muissakin monisatasivuisissa järkäleissä. Ellei lue teosta nopeasti alusta loppuun saakka, alku ja siksi usein myös perustelut ovat ehtineet unohtua, mutta tämänhän olen todennut monesti aikaisemminkin. Onneksi kirjailija on onnistunut rajoittamaan päähenkilöiden määrään kohtuulliseksi, jotta heidän vaiheitaan on helppo seurata.

Kirja on saanut jokseenkin ristiriitaiset arvioinnit toisin kuin Stephensonin varhaisempi tuotanto. Mm. henkilökuvauksesta ollaan kahta mieltä, ja runsas teknologian kuvaus saa monet nukahtamaan, kun taas toiset innostuvat juuri siitä. ”Seveneves” on kirjoittamani vuoksi ja siitä huolimatta scifi-harrastajalle välttämätöntä luettavaa. Kirjan nimenkin tarkoitus selviää viimeistään toisen osan lopussa.

Uskaltaisikohan viimein tarttua Anathemiin?

Aseistettu

reamdeNeal Stephensonin Reamde-järkäle ilmestyi jo vuonna 2011, mutta kulkeutui minulle vasta viime kesänä. Hiukan yli tuhannen sivun lukemiseen meni nelisen kuukautta, mutta viimeiset kolme-neljäsataa sivua parissa päivässä. Vauhti kiihtyi lopussa niin, ettei tekstiä voinut jättää kesken. Alun hidas lukutahti taas johtui siitä, että kirjaa on pokkarinakin fyysisesti vaikea lukea. Puolitoistakiloinen veltohko paperipino sopii huonosti iltalukemiseksi.

Verkkosivullaan Stephenson kertoo saaneensa tarinan idean lehtiuutisesta, jossa kerrottiin Manilassa toimineesta hakkerista, joka sommitteli tietokoneviruksen ja levitti sen parissa päivässä kaikkialle tietokonemaailmaan. Stephenson alkoi miettiä, mitä tapahtuisi, jos virus tarttuisikin rikollisjoukkion tiedostoihin ja aiheuttaisi merkittäviä taloudellisia vahinkoja. Entä jos roistot haluaisivat vielä kostaa? Tämä on myös Reamden alkuasetelma, mutta Stephenson heittää mukaan roistoiksi venäläismafian ja jihadisti-terroristit, kun taas hyvien puolella on kaikenlaista väkeä Englannin MI6:een saakka. Tämän jutun kirjoittamisen voisi aloittaa jo monimielisestä otsikosta, jonka jokainen tunnistaa väännökseksi readme-tiedostosta, mutta joka tarkoittaa mm. poistamista, tuhoamista. Alatyylisiäkin merkityksiä on.

Reamde on haittaohjelma, joka lukitsee kaikki käyttäjän tiedostot, ja tiedostot luvataan avata, kun käyttäjä maksaa lunnaat, sopivan pienen summan, jotta käyttäjä ei vaivaudu nostamaan asiasta isompaa melua. Tarinassa lunnaat on maksettava kuljettamalla summa kultana erityisen vaikeasti saavutettavaan vuoristoon T’Rain-tietokonepelissä, jonka menestys on tehnyt yhdestä päähenkilöstä, Richard Forthrastista miljardöörin. Vaikka virus tarttuu vain pelatessa, pelaajia on miljoonia, joten tartuntoja ja niiden mukana lunnasrahoja pian paljastuvalle hakkerille riittää. Kun venäläismafian kultaa ei pelaamalla saada perille, epäsuhtainen joukkio lähtee etsimään syyllistä. Mukaan joutuu myös täysin sivullinen, Zula Forthrast, Richard Forthrastin veljentytär.

T’Rain muistuttaa jonkin verran World of Warcraftia ja luultavasti monia muitakin massiivisia monen pelaajan verkkoroolipelejä (MMORPG, Massively Multiplayer Online Role-playing Game) – WoW mainitaan kirjassa T’Rainin pahimpana kilpailijana, jota näyttää olevan mahdotonta voittaa. WoW:sta T’Rainin erottaa kirjan juonen kannalta oleellinen seikka: pelissä kerätty kulta ja kalleudet ovat muutettavissa todelliseksi rahaksi. Piirre ei ole virtuaalimaailmoissa mitenkään tavaton, mutta Richardin selitysten perusteella aivan tarkoituksellista. Koska peliä pelataan melkoinen osa tarinaa, verkkoroolipelien tunteminen auttaa tapahtumien ymmärtämistä. Olen pelannut WoWia juuri sen verran, että ymmärsin vaivatta Stephensonin perusteelliset kuvaukset. (Pääsin yhden joululoman aikana muutaman kerran pelaamisen jälkeen tasolle 18, mutta totesin, että päästäkseni eteenpäin olisi pelaaminen pitänyt aloittaa vähän nuorempana.) Minun puolestani T’Rainiä olisi voitu pelata pitempäänkin, vaikka peliosuudet eivät juonta juurikaan eteenpäin vieneet. Tässä olisi ollut mahdollisuus lomittaa reaali- ja virtuaalimaailmoja, mutta  yhteys jää tekstissä heikoksi. (Ihmettelen tosin edelleen, miten sähkökatko voi välittömästi kaataa jatkuvasti verkkovirrassa olleen kannettavan tietokoneen ja sen mukana myös pelin. Eikö pelifirman toimitusjohtajan koneessa ole akkua? Tai edes UPSia?)

Reamden toinen kestoaihe ovat aseet – jo otsikon voi vääntää aseisiin liittyväksi anagrammiksi (armed). On käsiaseita, kivääreitä, haulikoita, metsästysaseita, puoliautomaattisia, uusia, vanhoja, ja erityisen suosittu näyttää olevan konepistooli. Kun Richard osallistuu sukukokoukseen vanhempiensa maatilalla, juhlien pääohjelmanumero on maaliinammunta, johon osallistuvat myös lapset. Stephenson suhtautuu aseisiin neutraalisti, itsestäänselvyyksinä, mitä minun on vaikea hyväksyä. Kaikilla juoneen sotkeutuvilla on jossain tarinan käänteessä pyssy ja untuvikotkin joutuvat niitä käyttämään. Jokainen konflikti ratkaistaan asein, jotka tietysti luovat lisää konflikteja. Kirja on ilmestynyt juuri syyskuun 11:n päivän tapahtumien kymmenvuotismuistopäivän alla, joten olisi odottanut selvempää kannanottoa. Pelkkä massiivinen aseellinen väkivalta ei trillerissä ole kannanotto.

Kirjaan liitetyissä kiitoksissa Stephenson kiittää myös saamastaan aseita koskevasta asiantuntija-avusta. Jos jaksaa hurjan juonen lomassa vielä paneutua kirjailijan jakamaan asetietouteen, oppii paljon. Minä en jaksanut. Olen edellisten kirjojen yhteydessä syyttänyt Stephensonia infodumpista, aihetta sivuavan tiedon yliannostuksesta. Tässä mielessä kirja poikkeaa edeltäjistä, ja taustatiedot on paloiteltu aikaisempaa helpommin sulateltaviin palasiin ja upotettu tekstiin paremmin.

Kirjan henkilöt jäävät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valjuiksi, ja pääpaino on ehdottomasti toiminnassa. Reamden voisi luultavasti luokitella äijäromaaniksi, sillä Zulaa lukuun ottamatta tarinan muut naiset (noin kaksi) jäävät yrityksistään huolimatta sivutekijöiksi. Stephensonin tapaan väkeä on paljon, ja hän tuo tarinaan uusia toimijoita vielä puolivälissä. Loppua lukuun ottamatta henkilöt eivät tietenkään ole koskaan samassa paikassa, mutta kirjailija pitää erilliset juonet hyvin nipussa. Tapahtumat on lomitettu siten, että ne toisaalta rakentavat jännitystä mutta toisaalta luovat tarpeellisia suvantoja. Olen kyllä lukenut koherentimpiakin kertomuksia, mutta edes Reamde ei saanut minua muuttamaan mieltäni Stephensonista.

Tutustuin Stephensoniin alkujaan tieteiskirjailijana. Lukemani viimeiset viisi kirjaa eivät ole yhtään scifiä, eivät tieteistä eivätkä tulevaisuutta. Reamdeä edeltäneen Anathemin olen tarkoituksellisesti jättänyt toistaiseksi sivuun. Reamde on kirjoittamishetkeensä sijoitettu melko perinteinen trilleri. Aikaansa sen sitovat mm. viittaukset al-Qaidaan ja todennäköisesti tarkkaan harkittu julkaisupäivä. Tapahtumapaikat ovat todellisia, vaikka Stephenson toteaakin lopputeksteissä, että yksityiskohdat ovat kuvitteellisia. Tärkeä on mm. Kanadan ja Yhdysvaltain länsirannikolla Vancouverista Seattleen ja Spokaneen ulottuva kolmio valtioiden rajan molemmin puolin, mm. Kanadassa Brittiläinen Kolumbia. Syy tähän saattaa olla se, että Stephenson asuu perheineen Seattlessa, joten hän tuntee seudun hyvin, jos nyt sivuuttaa sen pienen yksityiskohdan, että alue on eteläisen Suomen kokoinen ja molemmin puolin rajaa vuoristoista ja suurelta osin lähes asumatonta erämaata. Näiden lisäksi piipahdetaan lukuisissa muissa maapallon kolkissa, ja Stephenson näyttää erityisesti mieltyneen Kiinaan.

Uskottava romaani ei kaikessa ylettömyydessään ole, mutta ei sen sitä tarvitsekaan olla. Fiktio on fiktiota juuri siksi, että todellisuus ei tapahtumia rajoita. Reamden voi lukea ammattitaitoisesti kirjoitettuna viihteenä, mikäli on niin kieroutunut, että tällaisena aikana voi tällaisesta aiheesta viihteenä nauttia ja pystyy ohittamaan ilmeiset – nykyisetkin – yhteydet todellisuuteen. Reamden jälkeen näyttää silti olevan vaikea keskittyä mihinkään kesympään luettavaan. Seveneves on kuulemma jo hankittu.

Maailma järjestyksessä

systemNeal Stephensonin Barokkisyklin kolmas nide The System of the World on edeltäjiään rauhallisempi mutta ei yhtään vähemmän vaikuttava. ”A sumptuous, decadent feast for the brain”, kuten kirjan kannessa todetaan. Tyyneys johtunee siitä, että Jack Shaftoe (muistutukseksi: kirjan fiktiivisten henkilöiden linkeissä on tarina juoni, ei ainoastaan henkilökuvia) ryhtyy toimeen vasta puolivälissä kirjaa, vaikka hän onkin koko ajan taustalla läsnä. The System of the World –kirjan päähenkilö on Daniel Waterhouse, joka on palannut Bostonista sovittelemaan Isaac Newtonin ja Gottfried Leibnitzin välistä kiistaa; Newton uskoi, että Leibnitz oli plagioinut häneltä hänen keksimänsä differentiaali- ja integraalilaskennan (calculus), ja tästä aiheutui muutakin eripuraa. Newton on lähes yksi päähenkilöitä, ja kirjan nimi on mukailtu hänen pääteoksestaan Philosophiæ Naturalis Principia Mathematican kolmannesta osasta, De mundi systemate − Maailman järjestyksestä (lisäys 6.9, ennen kuin joku ehtii huomauttaa: Principian suomenkielinen nimi on Luonnonfilosofian matemaattiset perusteet, mutta kolmannen osan suomenkielistä nimeä en verkosta löytänyt). Daniel on myös ratkaiseva tekijä Yrjö I:n, Hannoverin vaaliruhtinaan, nostamisessa Englannin valtaistuimelle. Tämän lisäksi hän ehtii Leibnitzin tukemana puuhata ensimmäistä tietokonetta nimeltään Logic Mill, jonka hän oli aloittanut jo Bostonissa, ja muutenkin sotkeentua teollisen vallankumouksen ensiaskeleissa. Jackin vähän vahingossa varastama kulta joutuu tätä ennen ja tämän jälkeenkin kokeilemattomaan käyttöön.

Yhdeksässäsadassa sivussa ehtii tapahtua paljon.

Stephenson kirjoittaa pikkutarkasti. Hän kirjoittaa jälleen jokaisen kujapahasen, aukion, palatsin ja hökkelin lankku ja naula kerrallaan. Kirjan perusteella voisi piirtää 1700-luvun alun Lontoosta kartan, jota tässä niteessä ei ikävä kyllä ole. Hän on tutkinut tarkkaan esimerkiksi Bridewell-, Newgate– ja Fleet-vankiloiden silloiset olot, Towerin itsellisen elämäntavan, Clerkenwellin käsityöläiset, kahvilakulttuurin, ajoneuvot, Lontoon laajan sataman ja maisemat Thamesin rannoilla matkalla merelle. Iso osuus on Englannin rahapajalla, Royal Mintillä, jonka johdossa Isaac Newton pitkään oli, sekä Newtonin ponnistuksilla kitkeä maasta rahanväärentäjät. Tuohon aikaan rahan väärentäminen oli Englannissa valtiopetos, josta rangaistuksena oli hirttäminen melkein kuoliaaksi, suolistaminen ja paloittelu, ymmärrettävästi tässä järjestyksessä.

Jackin vaatetusta Stephenson kuvaa kirjan loppupuolella yksityiskohtaisesti:

”The innermost of the suit’s three layers—the part that touches Jack—comprises white drawers of Egyptian cotton, white hose of Turkish silk, and a shirt made from enough fine white Irish linen to keep a company of Foot in Tourniquets and bandages through a brief foreign war. And it must be understood that the adjective “white” means a true, blinding salt-white, and not the dirty beige that passes for white in poorly illuminated textile markets.

The next layer comprises a pair of breeches, a long-skirted waistcoat, and a coat. All these are in metallic hues. As a matter of fact, Jack’s pretty sure that they are literally made out of metal. The waistcoat seems to be cloth-of-gold. The breeches and coat are silver. All of the buttons are golden, which Jack takes to mean that, like counterfeit guineas, they are lumps of solder, cleverly jacketed in whispers of gold. Bur when he bites one, it bites back. Only faint impressions are left by his (false) teeth, and he can see no trace of gray in them—no evidence of base metal underlying gold. These buttons were made by pouring molten metal into a mold, so each one bears the same imprint: a figure too tiny and involved for Jack’s eyes to make it out in the dimness of his castle apartment…” … ja kuvaus jatkuu vielä toisen mokoman.

Esimerkkinä uskollisuudesta yksityiskohdille kävisi myös kohtaus, jossa Daniel ja Isaac aloittelevat piirakan syöntiä matkatessaan pomppuisella vaunulla Bedlamiin ja tietysti hullujenhuoneen elämän kuvaus kaiken kaikkiaan.

Katseltuani vastikään muutaman elokuvan, joissa jokaisessa oli selvästi tunnistettava päähenkilöä seuraileva koominen sivuhahmo, totesin, että Stephenson on viimeiseen kirjaan kirjoittanut Jackista tuon koomisen sivuhahmon. Jack ja Daniel eivät kirjassa kuitenkaan kohtaa kuin muutaman kerran, ja yleensä Daniel pyrkii saamaan Jackin pois päiviltä mahdollisimman lopullisesti. Kuten Jack, Elizakin vaikuttaa tapahtumiin taustalla, mutta enimmän osan tarinaa myös pysyttelee taustalla. Jack toimii, kun taas Eliza vain nykii naruista, ja muut toimivat hänen puolestaan.

Ihastuttaa ja vähän ihmetyttääkin, että amerikkalainen kirjailija on jaksanut perusteellisesti paneutua brittiläiseen elämänmenoon, mutta myöntää täytyy, että Stephensonin valitsema aikakausi, valistuksen ensimmäiset vuosikymmenet, on ratkaiseva ajatellen seuraavia vuosisatoja. Kahden ensimmäisen kirjan kuvaaman ajan sekasorrosta, sodista ja poliittisista kiistoista päästään ainakin tilapäisesti tyveneen, jossa Eurooppa saattoi vaurastua. Valistuksen ajan ihanteet, ihmisoikeudet ja jonkinmoinen demokratia, olivat tietysti myös Yhdysvaltojen itsenäistymisen taustalla. Daniel Waterhouse edustaa tyypillistä valistuksen ajan ihannetta, joka toimii järkensä varassa ja torjuu keskiajan mystiikan sekä alkemian kaltaiset tieteen harha-askeleet, vakaumuksellisen puritaanin poikana osin uskonnonkin.

Lisäksi valistuksen korostamat ihmisoikeudet näkyvät selvästi Elizan orjuutta vastaan käymässä taistelussa. Elizan nimikin viittaa orjuuteen, seikka, jota en ensimmäistä kirjaa lukiessani muistanut: Cryptonomiconissa, Stephensonin Barokkisykliä edeltävässä kirjassa, yksi Daniel Waterhousen myöhäisistä jälkeläisistä saa selville, että Qwghlmin kreivillisen hallitsijasuvun sukunimi oli alkujaan Mnyhrrgh, joka sitten englantilaistettiin Mooreksi. Reaalimaailmassa Eliza Moore taas oli yksi viimeisiä nimeltä tunnettuja afro-amerikkalaisia, jonka tiedetään syntyneen orjuudessa. Valkoisten eurooppalaisten järjettömän mielivallan esimerkkinä kirjassa on musta Dappa, joka lienee tehnyt oikeutta nimelleen (keikari) ja jonka vankilassa kirjoittamat pamfletit kertovat kaiken tarvittavan; kuka tahansa saattoi ilmoittaa omistavansa ihmisen esimerkiksi vain siksi, tämä sattui olemaan väärän värinen. Oli vielä pitkä matka nykyiseen käsityksen, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat samaa rotua, ihmisiä.

Seikkailu alkoi, kun velho saapui Danielin ovelle − lopputoteamus todennäköisesti kertoo Stephensonin kirjallisista esikuvista. Barokkisykli on hyvin uskollinen kuvaamalleen vajaan sadan vuoden historialle sellaisena, jollaisena se on meidän aikaamme säilynyt. Jack, Eliza ja Daniel ovat kuvitteellisia henkilöitä, mikä suo kirjailijalle enemmän vapauksia kuin todelliset historian henkilöt, joita tarinassa on viljalti. Mukana on silti myös silkkaa fantasiaa; siinä on ihan oikea velho, jonka viimeisillä sivuilla ainakin Jack ja Daniel tunnistavat velhoksi. Lisäksi alkemia on lopulta muutakin kuin Newtonin arveluttava harrastus. Kunnon seikkailussa pitää olla myös satua.

Sain vieroitusoireita. Puolitoista vuotta Barokkisykliä ja sitten pelkkää tyhjää. Jäin eläkkeelle juuri, kun olin saanut Maailmanjärjestyksen päätökseen, joten aikaakin on aikaisempaa enemmän täytettävänä. Ulottuvilla ei ollut yhtään Stephensonia, jolla olisi loiventanut krapulaa. Yritin aloittaa pariakin kirjaa, mutta en jaksa innostua. Stephensonin järjen, haparoivan tieteen ja varhaisen teknologian saaga on niin yletön, että siihen uppoaa kokonaan.

Limittäin

 

confusionNeal Stephensonin barokkisyklin toinen kirja, Confusion meni sitten hiukan yli kuukaudessa. Tosin tänä aikana istuin neljän tunnin lennot Madridiin ja takaisin, joten aikaa lukemiseen oli tavallista enemmän. Confusion on 800 sivua tiheää tekstiä ja Stephenson aloittaa kirjan toteamalla, että niteessä on itse asiassa kaksi kirjaa limittäin, mikä ehkä hämmentää lukijaa. Vaikka lukemiseen kului vain toista kuukautta, teoksessa on niin paljon tavaraa, että mielestäni luin useamman kuin kaksi kirjaa. Kirjoista Juncto kertoo Elizan vaiheista mutta samalla englantilaisten aatelisten yrityksistä turvata maalle protestanttinen hallitsija, kun taas Bonanza kuvaa Jack Shaftoen maailmanympärimatkaa, joka alkaa edellisessä kirjassa ja jatkuu halki Välimeren itään, sieltä Intiaan ja pitkälle purjehdukselle poikki Tyynenmeren ja lopulta takaisin Eurooppaan. On kirjoissa itsenäinen juonikin, mutta helpoimmin ne hahmottuvat Jackin maailmanmatkassa, ja tarinat sivuavat toisiaan sopivan dramaattisissa kohdissa.

Madridissa vaelsin kaksi kaupungin hienoista taidemuseoista ja näin siksi myös kuvina välähdyksiä siitä, mistä Stephenson kirjoittaa. Sekä Pradossa että Thyssen-Bornemisza-kokoelmassa on mittava määrä mm. 1500-, 1600- ja 1700-lukujen erityisesti espanjalaista ja italialaista taidetta. Varsinkin vanhempaa taidetta hallitsee uskonnollinen kuvasto − opettelin jälleen muutaman uuden symbolin, joista pyhimyksiä tunnistaa − mutta kaksi muuta suosittua aihetta ovat historialliset tapahtumat, varsinkin espanjalaisten yhteenotot englantilaisten ja ranskalaisten kanssa, sekä kuninkaallisten ja aateliston muotokuvat. Noblessia on Espanjassa ollut riittämiin, eikä hollantilaisten tapaan tuon ajan porvareita ole juurikaan ikuistettu kankaalle. Taistelut olivat raakoja ja verisiä, mies miestä vastaan, ja voitetuille kävi yleensä hyvin huonosti. Usein sekin riitti, että oli väärässä paikassa väärään aikaan. Ylimystöstä taas tauluissa näkyy julkinen kiiltokuva, joka sai minut aikoinaan ymmärtämään vallankumouksia, vaikka silloisen eliitin harjoittama täydellinen mielivalta sekä toisiaan että rahvasta kohtaan näkyykin kuvissa vain väläyksinä. Silkki ja helmikoristeet hohtavat ja kulta ja jalokivet kimaltavat. Stephenson kuitenkin kuvaa myös aateliston ja sen siipeilijöiden arkea 1600- ja 1700-lukujen taitteessa. Lihavina vuosina kuninkaan pöydässä kyllä mässäiltiin, mutta kun viljasato tuhoutui, ei ruokaa riittänyt ostaa edes kullalla. Pakkassäällä palatseissakin lämpötila laski miinukselle, ja lääkärinhoito takasi parhaimmillaan tuskaisan ja hitaan kuoleman. Vaikka hovissa ei kuoltu nälkään, moni joutui silti lähtemään lopullisesti, vastentahtoisesti ja yllättäen.

Stephenson kuvaa lyhyesti lisäksi Wilhelm Oranialaisen aikaista englantilaisten ja irlantilaisten sotaa, jossa mukana oli myös skotlantilaisia sekä ranskalaisia; historiallisesti merkittävää lienee, että pohjoisen Irlannin uskonnollinen konflikti juontuu näistä ajoista, jolloin katolisilta riistettiin kansalaisten perusoikeudet ja ainoan hyväksytyn uskon määräsi englantilaisten anglikaaninen kirkko. Rintamalinjat lienevät kuitenkin olleet joustavia, ja sodan kulun ymmärtäminen vaatisi syvällisempää historian tuntemusta kuin minulla on.

Olin juuri lukenut kuvauksen näistä taisteluista, kun Yle Teema lähetti viime syksyn Promien viimeisen konsertin, syynä todennäköisesti Sakari Oramon ensimmäinen kapellimestaruus BBC:n sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina. Musiikki oli tietysti vailla vertaa, vaikka laitteideni äänentoisto on vain keskinkertainen. Kiinnitin huomiota erityisesti brittien kansallistunteeseen: sekä uusi että vanha musiikki todistivat vanhan maailmanvallan kunniaa ja loistoa sekä uhrauksia ja kieltäymyksiä, joiden ansiota voitot ovat olleet. Konsertissa kuultiin tietysti sekä Rule, Britannia että Elgarin Land of Hope and Glory (Pomp and Circumstance) sekä esimerkiksi Suomessa harvemmin kuultu Malcolm Arnoldin Peterloo-alkusoitto (sävelletty Manchesterissä 1800-luvun alussa tapahtuneen väkivaltaisen kansannousun 150-vuotispäivän muistoksi) ja lopuksi luonnollisesti kansallislaulu. Brittien kansallistunne ei kuitenkaan ole aggressiivista kuten venäläisten eikä haudanvakavaa kuten amerikkalaisten vaan kevyttä ja hilpeää. Siinä on sitä samaa raivostuttavaa selviytyjän rentoa itsevarmuutta, jota Jack Shaftoe osoittaa kronikkansa alusta loppuun saakka.

Kun Quicksilver kertasi enimmäkseen nykyisen tieteellisen ajattelun ensiaikoja, Confusion käsittelee modernin rahoituksen alkuhaparointeja, mutta mukana on edelleen erityisesti Leibnitz, ja Daniel Waterhousekin ehtii palata Lontooseen. Pankkilaitos nykyisessä muodossaan sai alkunsa 1600-luvulla, jolloin Lyon oli jonkin aikaa sekä Ranskan että koko Euroopan rahamaailman ja kaupallisen juonittelun keskus.  Stephenson kuvaa Lyonin kaupallista toimintaa luottokauppana puhtaimmillaan: rahaa ei käytetty, vaan kyse oli periaatteessa vaihtokaupasta, joka perustui luottamukseen kauppakumppanin maksukykyyn. Luotto-sanan (credit) etymologia on monessa kielessä johdettavissa uskon käsitteeseen. Elizakin käyttää taitavasti hyväkseen uusia rahoitusmahdollisuuksia, kumppaniensa hyväuskoisuuttakin.

Yksi kirjan teemoista on orjuus, mikä selittynee Elizan menneisyydellä haaremiorjana. Stephenson kuitenkin kirjoittaa myös orjuuden eurooppalaisista ilmentymistä: aatelisto saattoi ryöstää tai ostaa köyhää kansaa mielensä mukaan ja kohdella omistuksiaan kuin orjia, eikä kyse ollut maaorjuudesta. Viehättävä tyttö saattoi päätyä tahtomattaan aatelismiehen palvelijaksi eikä lupaa vaihtaa palveluspaikkaa ollut. Lisäksi katolinen Ranska kohteli hugenotteja aika ikävästi. Ne, joita ei saatu hengiltä, toimitettiin kaleeriorjiksi. Kaleeriorjaksi taas saattoi päätyä lähes kuka tahansa, minkä hyvin osoittavat Jackin seikkailut ja hänen kirjava matkaseuransa.

Itselleni kiinnostavinta Confusionissa on juuri historian kuvaus pienine yksityiskohtineenkin. Olen saanut kerrata erityisesti maantiedettä, mutta myös kulttuurihistoriaa ja oppia mm. kansatiedettä, laivanrakennusta ja erilaisten lyömä-, pisto-, viilto- ja halkaisuaseitten ominaisuuksia. Stephensonin tekstien kirjallisista ansioista olen kirjoittanut jo aikaisemmin. Confusionin rakenne mm. kirjeenvaihtoineen on tuttu Quicksilveristä, ja hänen käyttämänsä kieli ja sananparret sekä usein makaaberi huumori ovat ennallaan. Jackin terveellä järjellä ajateltuna täysin mahdottomat kokemukset ovat varmasti yksi kirjallisuuden huikeimpia matkakertomuksia.

“The Banyan was in his palanquin, Jack rode a horse. This helped explain the peevishness, for the former reclined in the shade of a roof while the latter was protected only by his turban.
“Verify this must be the kingdom of Gordy himself,” said Jack.
“Who or what is Gordy?”
“Some bloke who had a Knot once, so tangled that the only way to get it undone was to chop it in twain. The story is proverbial among farangs. It is what we are about to do at the crossing of the Narmada. Rather than see all of these blokes cross scimitars, kitars, khandas, jamdhars, tranchangs, et cetera with the Marathas, we are going to cut the Gordian Knot.”

So he did, and more than once.

Vikkelä ja nokkela

quicksilverKun Neal StephensoninCryptonomiconin” lukemiseen kului melkein vuosi, vei ”Quicksilver” vain puoli vuotta. ”Quicksilver” on ensimmäinen nide Stephensonin Baroque cycle -sarjasta, joka on itse asiassa kahdeksan kirjaa mutta julkaistu kolmena niteenä ensimmäisen kerran 2003. Ensimmäisen niteen ensimmäinen kirja on Quicksilver, toinen on King of the Vagabonds ja kolmas Odalisque. Tässä tulee esiteltyä samalla kirjan päähenkilöt, Daniel Waterhouse, Jack Shaftoe sekä Eliza (linkeissä kerrotaan barokkisyklin juoni, ei ainoastaan henkilökuvia) — jos Elizan sukunimi on jossain mainittu, olen unohtanut sen.

Quicksilver siis keskittyy Daniel Waterhousen elämään ja kuvaa hänen opiskeluaikojaan Cambridgessä Isaac Newtonin kämppiksenä sekä myöhempiä vaiheita mm. Royal Societyn jäsenenä; Royal Society lienee brittiläinen vastine paljon myöhäisemmälle Suomen Akatemialle. Waterhouse tuumii erään kerran, että jos hän olisi syntynyt jonain toisena aikana, hänet olisi tunnustettu poikkeuksellisen eteväksi luonnonfilosofiksi; tässä ”luonto” tarkoittaa koko maailmankaikkeutta, ja tuon ajan luonnonfilosofiset pohdinnat loivat nykyisen fysiikan perustan. Jos Waterhouse eläisi nyt, hän olisi nörtti, vähän nössökin, ja Newton puolestaan arkkinörtti, joka omistautuu vain työlleen ja unohtaa sekä syödä, nukkua että peseytyä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1600-luvun loppupuoliskoon ja sivuhenkilöitä ovat Newtonin lisäksi mm. matemaatikko ja filosofi Gottfried Leibniz, matemaatikko Robert Hooke, matemaatikko ja astronomi sekä horologi Christiaan Huygens, arkkitehti Christopher Wren sekä tietysti pappi, matemaatikko ja jo Cryptonomiconissa mainittu John Wilkins. Stephenson tuskin on valinnut aikakautta sattumalta — näinä vuosina sai alkunsa matemaattinen ja luultavasti filosofinenkin ajattelu, johon meidän teknologinen maailmamme pohjaa. Tällainen asetelma on vastustamatont houkutus Stephensonin kaltaiselle kirjailijalle. Koska koulutus oli harvojen huvia eikä teologiapaino(s)tuksesta vielä ollut täysin irtauduttu, tiedemiehiä oli vähän, kaikki tunsivat toisensa ja koko tiedeyhteisö työskenteli enemmän tai vähemmän yhdessä. Eripurakin vei tutkimusta eteenpäin. Vasta internet on luonut yhtä välittömät yhteydet.

Jack Shaftoe on kirjan seikkailuosuus. Hän on kulkureiden kuningas, King of the Vagabonds, Ranskassa L’Emmerdeur, joka tarkoittanee vapaasti suomennettuna paskiaista. Shaftoe lähtee kotikaupungistaan Lontoosta ja pestautuu palkkasotilaaksi useaan pitkin Eurooppaa vaeltavaan armeijaan. Vapauttaessaan Wieniä turkkilaisten piirityksestä hän vapauttaa samalla Elizan. Yhdessä he kävelevät ja ratsastavat takaisin Euroopan toiselle laidalle. Eliza on tietysti erityisen kaunis ja viehättävä, mutta myös erityisen älykäs, kielitaitoinen ja käytännöllinen nainen, jolla lisäksi on erinomainen talouden taju. Eliza on myös haaremiorja (Odalisque), jonka tehtävänä on palvella haaremin muita naisia, mikä suuresti selittää hänen kykyään selviytyä.

”Quicksilver” on noin yhdeksänsataasivuinen järkäle, ja siksi alku on ehtinyt unohtua, ennen kuin lukija on päässyt viimeisille sivuille. Samoin ovat unohtuneet lukuisat henkilöt. Huomaavaisuudesta lukijoitaan kohtaan on kirjailija lisännyt mukaan Dramatis personae -luettelon, jossa on jokaisen tarinan kannalta vähänkin merkittävän henkilön kuvaus. Luettelo on kymmenettä sivua pitkä, mutta tarpeellinen, koska tiedemiesten lisäksi kerrotaan ainakin neljästä Englannin kuninkaasta, Ranskan Ludvig XIV:sta sekä lukuisista muista Euroopan kuninkaallisista, suuresta joukosta englantilaisia sekä ranskalaisia aatelisia ja poliitikkoja, ja näiden lisäksi mukana on kauppiaita, näyttelijöitä, kulkureita, sotilaita ja tietysti Jack Ketch, lontoolainen pyöveli, joka on brutaalin todellinen historian henkilö.  Daniel, Jack ja Eliza elävät rinnakkain sekä fiktiivisten että historiallisten ihmisten kanssa todellisia historian tapahtumia, joita kirjailija on sopivasti värittänyt.

Tätä voisi hyvin suositella lievästi editoituna niille koululaisille, joiden mielestä historia on tylsää. ”Quicksilverissä” ei ole tylsää hetkeä, vaikkei aivan kaikkea voi komiikkana pitääkään. Elohopealla on kirjassa useita merkityksiä, joista yksi juontuu mm. Newtonin harjoittamasta alkemiasta. Jotkin tapahtumat ovat silkkaa farssia, kuten Jack hevosensa selässä kuokkavieraana Arcachonin kreivin naamiaisissa, kun samalla hetkellä Ludvig XIV ratsastaa kulkuriksi naamioituneena sisälle samaan juhlahuoneistoon. Farssina on kirjoitettu myös esimerkiksi loppupuolen synnytyskuvaus. Stephenson kääntää vitsiksi sekä hirttäjäiset, ruttoepidemian että vangin elämän Towerissa. Myönnettäköön kuitenkin, että kirjoista ensimmäinen on muita totisempi. Kirja alkaa Bostonissa vuodesta 1714, mutta hyvin pian palataan Danielin lapsuuden Lontooseen 1650-luvulle ruton ja Lontoon palon aikoihin. Stephenson selvittää seikkaperäisesti ajan poliittista tilannetta mutta lomittaa sen filosofiseen ja tieteelliseen dialogiin. Tiedän, että kärsimättömimmät lukijat jättävät urakan tähän lukuun, mikä on suuri vahinko.

”Quicksilver” on tietysti paljon muutakin kuin slapstickia ja enimmäkseen kaikkea muuta. Itse haluan nähdä siinä esimerkiksi tarinan naisesta, joka oman aikansa rajoituksista välittämättä onnistuu, kun hän haluaa onnistua. Eliza käyttää hyväkseen kaikkia niitä keinoja, joita naiselle tuona aikana suvaittiin ja niitäkin, joita ei suvaittu. Hän on jopa valmis elättämään Jackin ja huolehtimaan hänestä, mutta kulkuri pysyy kulkurina. Nykyisen tieteellisen ajattelun alkuvaiheiden lisäksi ”Quicksilver” sisältää rahan ja sijoittamisen historiaa. Olen pitkään ihmetellyt, miksi globalisaatiosta on ryhdytty puhumaan vasta muutaman viimeisimmän vuosikymmenen aikana. Ei elämä aikaisemminkaan ollut erityisen lokaalia. Matkustaminen oli tietysti hidasta ja hankalaa, eikä postikaan siksi kulkenut kovin luotettavasti, mutta eivät ihmiset, tieto eikä myöskään varallisuus pysyneet paikallaan.

Stephenson kirjoittaa monipolvista, monikerroksista kieltä, jossa vuorottelevat vanhahtavat kirjoitusasut ja uudet käsitteet. Kirjan ilmestymisen aikoihin kirjoitetuissa kritiikeissä ”Quicksilveriä” on verrattu Thomas Pynchonin teksteihin, erityisesti Mason and Dixoniin; The Crying of Lot 49 on kesken, joten en uskalla sanoa vertailusta yhtään mitään, mutta uteliaisuus heräsi. Entisaikojen tyyliin ”Quicksilver” on myös kirjeromaani: erityisesti Elizan ja hänen kirjekumppaneidensa viestien vaihtoa on mukana runsaasti. Kirjeiden todellinen sisältö oli tarkoitettu vain vastaanottajalle, ja tämän varjolla Stephenson saanut tarinaan myös kryptauksen ja varmasti yhden sen omituisimmista sovelluksista.   Koska tarinatkin ovat monipolvisia, lukija eksyy helposti. Epäilen, että kirjoittajakin on välillä eksynyt, ja tarinaan jää aukkoja. Se on yhtä reikäinen kuin elämä itse.

Alussa oli krypto

cryptonomiconOlen nyt sitten fiksuin ihminen maan päällä, vaikkakin ilmeisen tilapäisesti. Sain luettua Neal Stephensonin Cryptonomiconin. Lukemani pokkari on pikkuisen tuhatta ja sataa sivua paksumpi tiheää kahdeksan pisteen tekstiä, jossa ei edes lukujen välissä ole hengähdystaukoa. Lukeminen kesti noin kymmenen kuukautta, mutta viimeiset muutaman sata sivua nielaisin parissa päivässä. Cryptonomicon on listattu ensimmäiseksi sellaisella verkkosivulla, jossa esitellään ne kymmenen scifi-kirjaa, jotka jokainen asianharrastaja teeskentelee lukeneensa, mutta jotka jokaisen tulisi lukea − sieltä (10 Science Fiction Novels You Pretend to Have Read) myös ensimmäisen virkkeen toteamus.


Stephenson on luokiteltu scifi-kirjailijaksi, vaikka esimerkiksi Cryptonomiconissa ei ole tavuakaan scifiä. Tai ehkä sittenkin – Stephenson on todennut kirjan julkaisuhetken haastattelussa, että scifissä voi tutkia vaihtoehtoisia todellisuuksia. Kun reaalielämässä toteutuu aina vain yksi tapahtumakulku, scifissä voi pohtia, mitä muuta samoista lähtökohdista olisi voinut kehkeytyä. Se on sekä vaihtoehtohistoriaa että yksi tulevaisuudentutkimuksen perusajatuksia.


Kirjassa ei siis ole yhtään vielä keksimätöntä laitetta, ei outoja olioita eikä vieraita planeettoja ja useimmat tapahtumat ovat ajoitettavissa melkein päivälleen. Stephenson kertaa satoja sivuja toisen maailmansodan historiaa Yhdysvaltoja koskevilta osiltaan. Matematiikkaa on runsaasti selitettynä sekä sanallisesti että kaavoina ja tietotekniikan historian olennaiset käänteet. Kantavana ideana on kryptologia, sekä salaus että sen purkaminen, saksalaisten Enigma sekä mahdollisesti Stephensonin omaa tuotantoa olevat Azure eli Pufferfish ja Arethusa, joka on ratkaiseva kirjan tapahtumissa. Kun kirjoittaa näinkin kattavan seikkailukirjan toisesta maailmasodasta, ei voi välttää mainitsemasta vielä natsien kultaa. Vielä pikkuisen urkumusiikkia ja niin paljon väkeä, että monet nimet ovat jo ehtineet unohtua siihen mennessä, kun ne mainitaan toisen kerran. Tämä jonkin verran vaikeuttaa muutenkin polveilevien juonten seuraamista. Kirja kertoo lomittain kahdesta ajasta, joista toinen kulkee 1930-luvusta toisen maailmansodan loppuselvittelyihin ja toinen vuoden verran 1990-luvun loppupuoliskolla. ”Cryptonomicon” on kuvitteellinen koodikirja.

Tarina alkaa Shanghaista, jossa suuri osa Diamond Agesta, Stephensonin edellisestä romaanista, tapahtui. Bobby Shaftoe hurjastelee kuorma-autolla ehtiäkseen satamaan ja laivalleen muiden merisotilaiden tavoin. On marraskuun loppu 1941. Yhdysvallat vedetään mukaan toiseen maailmansotaan karulla tavalla: suunnilleen viikkoa myöhemmin Japani silppuaa Pearl Harborissa melkoisen osan Yhdysvaltain Tyynenmeren laivastosta, mutta hallitsee sotanäyttämöä (Pacific Theater − mistähän moinen kielikuva lienee peräisin) tosiasiassa vain seuraavaan kevääseen saakka. Hyvästiksi Shanghaista Bundilla seisova Goto Dengo heittää Shaftoelle laivaan käsikranaatin, jonka ympärille on kääritty valkoinen otsanauha. (Onneksi hän ei kuitenkaan vetänyt sokkaa irti.) Japanilaisen Goto Dengon rinnalla kaikki nykyiset ”selviytyjät” ovat kurjia vikisijöitä, ja Bobby Shaftoe taas ei aina ihan tiedä, mitä ja missä. Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista mahdollisimman vähin keskeytyksin, koska muuten lukijakin joutuu usein ihmettelemään, mitä ja missä. Kaikkein teknisimmät osuudet olisivat varmasti luettavuudeltaan parantuneet editoinnista. Luettuani nyt viisi Stephensonin romaania olen kuitenkin jo tottunut ajatukseen, että hänen tarkoituksensa on myös opettaa.


Juonessa palataan heti muutama vuosi taaksepäin, ja Stephenson esittelee loput toisen maailmansodan sankarit, matematiikan opiskelijat, fiktiiviset Laurence Pritchard Waterhousen ja Rudy Hacklheberin sekä faktisen Alan Turingin. Heti tämän jälkeen hypätään viisikymmentä vuotta eteenpäin ja New Jerseyn Princetonista Filippiinien Manilaan, jonne Randall Laurence Waterhouse lentää tapaamaan Avi Halabya neuvotellakseen heidän yhteisen it-yrityksensä suunnitelmista. Tarkoituksena on vetää meren pohjassa tietoliikennekaapeli Etelä-Kiinanmeren valtioiden yhdistämiseksi, ennen kuin joku muu ehtii tehdä sen. Tarina etenee katkelmittain ajasta ja paikasta toiseen Englannissa, Yhdysvalloissa, Japanissa, Norjassa, Ruotsissa, Filippiinien lukuisilla saarilla, Kiinan ja Australian välisellä merialueella noin yleensä ja erityisesti Kinakutan sultanaatissa. Stephenson näyttää suosivan suomalaista: tässäkin tarinassa on suomalaisia sivuhenkilöitä. Julieta Kivistikiä ei ainakaan nimestä eikä pikimustasta tukasta tunnista suomalaiseksi, eikä Pekka-nimistä nörttiä saa sekoittaa Linus Torvaldsiin.


Ensimmäiset pari sataa sivua ihailin kirjailijan rönsyilevää mielikuvitusta, kunnes ryhdyin tarkistamaan yksityiskohtia verkosta. Sen jälkeen ihailin kirjailijan käsittämättömän laajojen tietojen lisäksi hänen taitoaan yhdistää kuviteltu todelliseen. Bletchley Park oli ja on oikeasti olemassa: sodan aikana koodinmurtajien työ- ja koulutuspaikkana, nykyisin museona. Kaakkois-Aasian valtioiden pikkusaaret on nimetty tarkasti ja sodan vaiheet ajoitettu täsmällisesti. Mukana ovat omilla nimillään sekä saksalaisten sukellusveneet että kenraali Douglas MacArthur silkkikimonoineen. Sen sijaan Kinakutan sultanaatti lienee Stephensonin omaa keksintöä, mutta se voisi olla mikä tahansa Etelä-Kiinan meren pienistä valtioista.


Laurence Waterhouse ja Alan Turing murtavat saksalaisten ja japanilaisten salauskoodeja ja levittävät väärää informaatiota vihollisen harhauttamiseksi; Hacklheber tietysti toimii toisella puolella, ja opiskelukaverin ajatusten tunteminen auttaa salausten purkamisessa. Tukikohdassa työskentelee myös pappi, Enoch Root, joka ilmaantuu tarinaan siellä täällä ja tavallisesti jossain käännekohdassa. Yhtenä hahmona Enoch Root sitoo yhteen toisen maailmansodan vaiheita ja it-kuplan paisumista, mutta hänen lisäkseen jokunen muukin säilyy hengissä vuosituhannen loppuun saakka.


Stephensoniin ei ehkä kannata tutustua lukemalla ensimmäiseksi Cryptonomiconin. Kaikki romaanin tarinat ovat huikeita, mutta aineksia on liikaa yhdellä kerralla sulateltavaksi. Stephensonin kirjallinen englanti ei sekään ole helpoimmin sulateltavia tyylilajeja. Lukemistani Zodiac sopinee hyvin aloittelijalle, vaikka Diamond Age onkin hauskempi. Toisaalta Cryptonomiconissa on jokaiselle jotain, sotahistorian ja matematiikan ohella romantiikkaakin, stephensonilaisittain väritettynä.


Ja jotta ei unohdu – Stephenson keksi bitcoinin. Yksi Randyn ja hänen kumppaneidensa liikeideoista oli elektroninen raha. Kirjaa kirjoitettaessa Internet nykyisessä muodossaan oli vielä alkutekijöissään: Amazon vasta perustettu, samoin eBay, mutta tuohon aikaan elektroninen raha oli vain lompakko verkko-ostosten maksamiseen. Itsenäistä elektronista valuuttaa ei kukaan tarjonnut.