Avainsana-arkisto: Milja Kaunisto

Keskiaikaa kaikin maustein

piispansormusOnko todellisilla historian henkilöillä intimiteettisuojaa? Voiko todistettavasti eläneistä ja nimeltä tunnetuista ihmisistä kirjoittaa sellaista fiktiota, jota he itse eivät todennäköisesti hyväksyisi? Miten paljon saa todellisuutta värittää − olipa syy siihen mikä tahansa? Jos jälkeenjääneet eivät asiaan puutu, kirjailijan vapaus lienee rajaton.

Pohdiskelin näitä, kun luin Milja Kauniston trilogian, joka kertoo 1400-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneestä suomalaisesta piispasta Olavi Maununpojasta, Olaus Magnuksesta, kuten hänen nimensä opiskeluaikainen latinankielinen muoto kuuluu. Trilogian kirjat ovat ”Synnintekijä”, ”Kalmantanssi” sekä ”Piispansormus”. Takakansiteksteissä puhutaan riettaudesta, himosta, turmeluksesta ja tuomioista − totta vieköön sivuilla roiskuvat kaikki inhimilliset eritteet ja ryvetään liassa ja katuojassa.

Keskiajan loppu, 1400-luku ei ollut eurooppalaisille onnellista aikaa. Katolinen kirkko oli ollut muutaman sata vuotta poliittisesti merkittävämpi tekijä kuin vasta tarkoitustaan hapuilevat valtiot. Se oli juuri selviytynyt yhdestä historiansa hankalista skismoista. Ihmisten usko (ja taikausko) oli edelleen vahva, mistä inkvisitio piti tarkkaan huolta, mutta kuuliaisuus alkoi selvästi rakoilla. Osa papistoa piispoja, kardinaaleja ja paaveja myöten eli moraaliltaan kaukana Raamatun kristillisistä ihanteista, ja olot olivat kaikkiaan kurjat. Nykyaikaiset, mukavuuksia lisäävät keksinnöt tehtäisiin vasta satojen vuosien kuluttua. Vitsauksena olivat taudit ja sairaudet, pahimpia näistä paiserutto, joihin tehokkaita lääkkeitä alkoi olla saatavilla vasta sata, kaksisataa vuotta sitten. Säätyerot olivat valtavat, ja rahvaan ihmisarvo oli olematon. Nainen oli kauppatavaraa, ja aatelinenkin saattoi menettää päänsä, jos sattui poikkiteloin väärän ihmisen kanssa. Aikakausi on siis mitä otollisin mehukkaalle kirjallisuudelle.

Miellyttävänä ei Kaunisto päähenkilöään kuvaa eikä edes sankarina. Olaus Magnus on heikko, pelkuri ja omahyväinen, tyhmänylpeä nykyisten mittojen mukaan − syntyperä ei tee kenestäkään toista parempaa. Hän pystyy sekä pettämään, kiristämään että tappamaan, mutta rypee alituisessa ahdistuksessa, itsesäälissä ja tunnontuskissa omasta huonoudestaan. Hänen hyvistä päätöksistään huolimatta katumus menee nopeasti ohi.

Oma tarinansa on piispaksi nousseen papin seksuaalisuus, jonka kirjailija kuvaa voimakkaana mutta häilyvänä. Tunnustan olevani joissain asioissa äärimmäisen konservatiivi. Mielestäni ihmisen seksuaalinen suuntautuneisuus on hänen oma asiansa: ellei hän itse sitä julki tuo, minusta on yhdentekevää, tykkääkö joku pojista vai tytöistä vai molemmista. Ymmärrän silti trilogian seksuaalisväritteisyyden. Keskiaika lienee ollut nykyisiin tapoihin verrattuna aika eläimellistä. Kun lukee kirkonmiehestä, odottaa kuitenkin petipuuhien tuskailun sijasta enemmän vaikkapa pohdiskelua uskosta ja epäuskosta ja kurjan syntisen jumalasuhteesta. Nyt tuntuu siltä, kuin kaikki asiaan sekaantuneet olisivat ajatelleet enemmän ala- kuin yläpäällään.

Kirjailija on lukenut historian huolellisesti. Pariisi löyhkää, alkeellisia oloja ei kaunistella, Olaus Magnuksen opettajat sekä opiskelutoverit on listattu säilyneiden tietojen perusteella ja monet nimet ja käsitteet ovat keskiaikaisessa asussaan. Tarinaa on helppo seurata kärpäsenä seinällä. Trilogian kolmannen kirjan lopussa on kuvaukset esikuvana olleista todellisista historian henkilöistä ja tapahtumista.

Kun keskiaikaiset dokumentit ovat jossain määrin puutteelliset, jopa Olavi Maununpojan elämässä on katveita. Tunnetut tapahtumat vuosilukuineen on otettu mukaan: mm. opinnot Sorbonnessa, kirkkoherran virka Kirkkonummella, osallistuminen Jeanne d’Arcin oikeudenkäyntiin, lyhyt rehtoraatti Sorbonnessa ja lopulta nimitys Turkuun piispaksi Maunu Tavastin jälkeen. Kirjailija on täydentänyt Olavi Maununpojan vaiheita mielikuvituksellisella mutta sinänsä täysin mahdollisella tarinalla ja samalla värittänyt mm. Jeanne d’Arcin ja muutamien muidenkin historian todellisten henkilöiden elämää. Opiskellessaan Sorbonnessa ensimmäistä vuottaan Olavi ystävystyy aatelisen opiskelutoverinsa kanssa, joka on paitsi komea ja rikas myös häntä kadehdittavan paljon älykkäämpi, osaavampi ja nokkelampi. Kuvitteellinen kreivi Miracle de Servières vaikuttaa hänen elämäänsä sen loppuun saakka.

Tekstin teemoja on myös naisten asema. Katolinen kirkko alensi naisen kaikessa miestä huonommaksi ja lisäksi vielä noidaksi ja paholaiseksi. Tekosyynä oli luultavasti se, että Eeva vietteli Aatamin syömään hyvän ja pahan tiedon omenan, mistä seurauksena oli mm. perisynti. Naisestahan kaikki pahuus on peräisin. Naisena olen tosin sitä mieltä, että tyhmä ja heikko oli Aatami, joka oli noin vain nokkelamman Eevan vietävissä. (Katolisen kirkon ikiomaa keksintöä on myös papiston selibaatti, josta ei vuosisatojen aikana ole koitunut muuta kuin sortoa ja julmuutta.) Naisilta mm. kiellettiin korkeampi koulutus vuosisatojen ajan, ja poliittiset ja taloudelliset perusoikeudet olemme saaneet vasta viime vuosisadalla. Kaikkialla niitä ei ole vieläkään, mutta kaikkina aikoina ja kaikkialla on aina ollut rohkeita yksilöitä, joiden ansiosta naisten elämä vähä vähältä kohenee.

Milja Kaunisto kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa erittäin hyvin. Hän kirjoittaa niin hyvin, että mielestäni yletöntä rietastelua olisi voinut siistiä. Historiasta kiinnostuneet olisivat kyllä trilogian huomanneet ilman sitäkin. Teksti on persoonallista ja mainion monipuolista suomen kieltä. Tapahtumapaikat vaihtuvat sujuvasti Turusta Pariisiin ja eri puolille Ranskaa ja keskistä Eurooppaa, mutta kreivi de Servièresin taustoista kertovat osuudet töksähtelevät siitäkin huolimatta, että kirjoittaja on uskollisesti noudattanut neuvoa ”näytä, älä selitä”.

En erityisemmin pitänyt lukemastani. Minusta lukijan mielikuvitukseen voisi luottaa paljon vankemmin. Emme me tyhmiä ole. Kirjailijan sommittelema elämäkerta on kuitenkin niin poikkeava ja jännittävä, että eihän sitä voinut kesken heittää. Suosittelen, jos tykkää tyylistä, muuten vain varauksin.