Avainsana-arkisto: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki

Nolla

numero zeroOn perustettu lehti, jonka agendana on kiristys, skandaalien keksiminen, paljastusten paisuttelu ja tuhoisien epäluulojen herättäminen. ”Uutiset” keksitään mitättömistäkin sattumuksista ja niitä höystetään mehukkailla huhuilla ja spekulaatioilla. Taustalla on nimettömäksi jäävän kustantajan pyrkyryys ja into päästä itseänsä parempien seuraan. Into on niin kova, että kaikki keinot otetaan käyttöön.

Kuvitelmaako? Kyse on Umberto Econ viimeiseksi jääneestä romaanista ”Numero Zeron tapaus” (”Numero Zero”, ilmestynyt 2015), ja lukija voi itse päätellä, miten paljon Econ on täytynyt keksiä itse ja miten paljon aihetta on saatu suoraan italialaisesta kustannusbisneksestä.

Merkittävä joukko suomalaisia päätoimittajia julkaisi jokin aika sitten yhteisen kannanoton asiallisen, rehellisen ja luotettavan median puolesta. Yhtenä syynä puheenvuoroon on internetin valemedia, jossa uutisten tarkoitushakuisen vääristelyn lisäksi solvataan ja pelotellaan työhönsä tunnollisesti suhtautuvia ammattitoimittajia. Samaa aihetta on sivuttu television ykköskanavalla uusintana esitetyssä Newsroom-sarjassa. Median luotettavuus on jatkuvasti ajankohtainen aihe, mutta Econ teos tuntuu silti väljähtyneeltä – tämä olisi pitänyt kirjoittaa kymmenen, viisitoista vuotta sitten. Internet on ahkerassa käytössä, mutta tunnelma viime vuosituhannelta.

En ollut ajatellut kirjoittaa Numero Zerosta, mutta julkilausuma sai minut muuttamaan mieleni. Aikailin siksi, että mielestäni Econ kirjallinen ura olisi ansainnut uljaamman lopun. Kirjailijan esikoinen ”Ruusun nimi” on filmatisointinsa vuoksi tuttu niillekin, jotka eivät hänen mittavaa eepostaan ole lukeneet. Tuon kirjan jälkeen Eco kirjoitti useita kiinnostavia ja myös menestyneitä romaaneja. Näistä Suomessa tuntemattomimmaksi lienee jäänyt ”Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki”, jossa muistinsa menettänyt iäkkäänpuoleinen päähenkilö etsii minuuttaan ja menneisyyttään lapsuutensa kirjallisuuden avulla. Luin kirjan silloin joskus, ja tarina on kuin tuoksuva takkatuli ja pehmeä huopa kylmänä talvi-iltana siitäkin huolimatta, että romaanissa on kesä – ihastuttava kirja.

Samaa ei voi sanoa Numero Nollasta sen tärkeästä aiheesta huolimatta. Idea on ainutlaatuinen: mainittua skandaalilehteä ei ole tarkoitus julkaista, vaan ainoastaan käyttää kiristykseen kustantajan tarkoitusperien saavuttamiseksi ja lopettaa ”näytenumeron” jälkeen. Tätä eivät tiedä edes kaikki lehteen palkatut toimittajat, mikä ei ollenkaan estä heitä revittelemästä oikein kunnolla. Päätoimittaja pyytää dottor Colonnaa, opintonsa aikoinaan kesken heittänyttä germanistiikan opiskelijaa, kirjoittamaan hankkeesta kirjan, jossa lehti kuvataan esimerkilliseksi lehdistön vapauden puolustajaksi, riippumattomaksi kaikesta painostuksesta; lehden lopettaminen aiotaan selittää siten, että vapaan lehdistön ääntä ei haluttu kuuluviin ja se vaiennettiin väkisin. Toimituksen kuvaus on maukkaan groteski, mutta aineksia on liikaa, eikä mistään tule valmista. Tätä ei pidä sekoittaa harkitusti avoimeksi jätettyyn loppuratkaisuun. Menneet onnettomuudet ja skandaalit sotkeentuvat kymmeniä vuosia sitten solmittuun salaliittoon. Työn tuoksinassa yksi toimittajista vaiennetaan lopullisesti. Mukaan Eco heittää vielä epätodennäköisen rakkaustarinan. Colonna luonnehtii itseään ja päätoimittajaa lainaamalla Robert Musilia: he molemmat ovat ”miehiä vailla ominaisuuksia”. Musil lienee tarkoittanut tällä yhteiskunnallisen välinpitämättömyyden lisäksi välinpitämätöntä suhtautumista elämiseen yleensäkin – ei voisi vähempää kiinnostaa. Arveluttava ja epäammatillinen toiminta ei omaatuntoa häiritse.

Alku lupaa paljon: sattuu pieni, arkinen ja yleensä nopeasti unohtuva ongelma. Takaumana kerrotaan, että Colonna huomaa eräänä aamuna, että hänen vesihanastaan ei tule vettä. Putkisto vain pulputtaa ja röyhtäilee. Miksi? Eilen illalla hän vielä joi lasillisen vettä. Miten joku on tulpannut veden tulon? Milloin? Colonnan säikkyneessä mielessä pikkupulma kasvaa ja kasvaa ja täyttää lopulta kokonaan hänen päivänsä.

Häväistyskirjoitusten lomassa Eco herkullisesti neuvoo aloittelevia toimittajia. Kun neutraalia esittävä toimittaja ei voi suoraan kirjoittaa omaa mielipidettään asiasta, etsitään vastakkaisesta suunnasta mahdollisimman irvokas haastateltava. Tämän pöyristyttävän mielipiteen tasoittamiseksi julkaistaan maltillinen, toimittajan kantaa tukeva haastattelulausunto. On sitoutumatonta ja ”sitoutumatonta” mediaa.

Kirja on pieni ja ohut, joten Econ muistoksi sen voi lukaista. Jos ei aikaisemmin ole tutustunut hänen tuotantoonsa, ei tästä kannata aloittaa.