Avainsana-arkisto: kirjailija

Hugo-ehdokkuuden arvoinen

lumikkoLaura Lumikko on kansainvälisestikin menestynyt lastenkirjailija, joka on luonut Otukselan maailman kaikkine outouksineen. Hän on vuosien kuluessa myös kouluttanut yhdeksästä pienestä koululaisesta menestyneitä kirjailijoita, mm. yhden dekkaristin, yhden tieteiskirjailijan, yhden filosofin, yhden käsikirjoittajan. Lapset Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuraan hän on poiminut omin pikku kätösin näiden sommittelemien kouluaineiden perusteella. Laura Lumikon opetusmenetelmät ovat melko perinteisiä, mutta hän on lisäksi kehittänyt Pelin, jonka avulla kirjailijanalut ovat imeneet aitoa materiaalia teksteihinsä. Kymmenien vuosien mittaan Peli on raaistunut, mutta Laura Lumikon oppilaat pelaavat sitä yhä. Kirjailijasta tulee riippuvainen omista keinoistaan saada ideoita, olivatpa ne miten äärimmäisiä tahansa.

Laura Lumikko on kutsunut kymmenien vuosien jälkeen yhdeksän oppilapsensa joukkoon kymmenennen, äidinkielenopettajan sijaisen Ella Milanan, joka on opintojensa jälkeen palannut kotiseudulleen.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani ”Lumikko ja yhdeksän muuta” ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten, mutta minä sain tutustua siihen vasta nyt. Jääskeläinen luonnehtii tyyliään reaalifantasiaksi, ja tekstit ovat selvästi sukua maagiselle realismille, josta itse tunnen mm. Gabriel García Márquezin. Hänen kirjansa ”Sadan vuoden yksinäisyys” on niitä harvoja, joita olen aikuisena lukenut useampaan kuin yhteen kertaan − muita on esimerkiksi Mihail Bulgakovin ”Saatana saapuu Moskovaan”. Samaa lajia kaikki. Jääskeläinen ei nyt ihan vielä yllä Nobel-palkintoon saakka, mutta lukuisia kotimaisia palkintoja hän on kerännyt, eikä ollenkaan ansioitta.

Erityisesti kirjan alusta minulle tuli mieleen Ray Bradbury silloin, kun hän kirjoittaa lapsista, pienistä pojista. Molemmat kirjailijat kuvaavat sellaisia pieniä yksityiskohtia, joita lapset huomaavat, mutta joita aikuiset eivät toista kertaa vilkaise. Maagista, Bradburyllä ajoittain kunnon kauhua, ja Jääskeläisellä enimmäkseen keino rakentaa jännitystä.

”Ellan hupenevat muistikuvat olivat alkuperäisten muistojen kopioita, joista hän säännöllisesti työsti yhä uusia, entistä epätarkempia kopioita edellisten haalistuessa näkymättömiin. Ehkä Ella itsekin oli epätarkka, osittain vääristynyt kopio siitä Ella Amanda Milanasta, joka hän oli eilen ollut.

Ella oli aina luottanut siihen, että hänellä olisi aina jonkinlainen menneisyys, jota palata tutkimaan. Äiti kuitenkin hermostui nykyään heti, jos tältä edes yritti kysellä vanhoista hyvistä ajoista − ei äiti halunnut tuhlata aikaansa menneiden vatvomiseen, äitiä kiinnostivat vain televisio-ohjelmat ja arvonnat, joista saattoi voittaa jotakin. Isältä ei maksanut vaivaa kysyä mitään, sairaus oli nakertanut Paavo Emil Milanan muistot rikki.”

Kun aihe liittyy harrastajien kasvamiseen vakavasti otettaviksi kirjailijoiksi, kirjailijan on luontevaa käsitellä omaa ammattiaankin. Onneksi kirjailijat eivät välttämättä tunge teksteihinsä vain omia mielipiteitään. Jos niin olisi, voisi ihmetellä, miksi Jääskeläinen on valinnut noin vastenmielisen työn. Kirjassa esitetyt tokaisut kirjailijoista ja heidän työskentelystään, eritoten ideoiden ja aineiston etsiskelystä, eivät ole kevyttä ironiaa. Laura Lumikon kasvattamat kirjailijat ovat saalistajia, joille toisen tunteet ja tuska ovat vain hyödyllistä autenttisuutta seuraavaan teokseen.

Tarina ja jännitys huipentuvat viimeisissä luvuissa, mutta minusta loppu tuntui lähes antikliimaksilta. Nokkelaa, kyllä, mutta alku lupasi enemmän. Kirjailija osin ohjaa tapahtumat niin väistämättä yhteen suuntaan, vaikka jättääkin jotain lukijan kuviteltavaksi, että yllätyksen sijaan kuuluu lässähdys. Ja ei, ei minulla olisi ehdottaa tehokkaampaa päätöstä.

Jääskeläinen(kin) kirjoittaa omaperäistä ja mehevää tekstiä, ei kliseitä, ei tavanomaisuuksia, vaan odottamattomia kielikuvia, joihin välillä pysähtyy. Lievästi valjusta lopusta huolimatta nautin kirjasta. Se olisi englanninkielisenä käännöksenä hyvinkin ansainnut tulla nimetyksi Hugo-kisaan.

Luin samaan aikaan Jääskeläisen pari vuotta myöhemmin julkaistua novellikokoelmaa ”Taivaalta pudonnut eläintarha”, johon on koottu aikaisemmin muissa yhteyksissä näkyneitä tekstejä, korjattuina, mutta myös uutta. Kokoelma on monimuotoinen yhdistelmä eri aiheita, käsittelytapoja ja tyylejä. ”Olisimmepa mekin täällä” on silkkaa scifiä ja kertomus melko epätodennäköisestä tulevaisuudesta, jonne voi siirtyä vain henki; Laakso lienee kuvitelma taivaasta, jossa elämä kuitenkin on ateistisen arkista. ”On Murmaa kaatunut” -novellia luin leppeänä fantasiana − epätavallisia tapahtumia epätavallisessa maailmassa, jotka kuitenkin, ehkä, saattaisivat jossain olla totta. Esimerkiksi ”Laurelia etsimässä” taas tuntui vain oudolta, enkä oikein tavoittanut jutun juonta.

Tehokkain on ehdottomasti ”Alla pinnan Toiseus piilee”, jossa luonto ja erityisesti meret ovat niin saastuneet, että ihmiset asuvat täydellisen keinotekoisesti rakennetuissa kaupungeissa. Jopa ilma ja taivas ovat keinotekoisia. Novellista tuli mieleeni jonkinlainen käänteinen Gaia-teoria: maapallo ei suinkaan ryhdy vastatoimiin saadakseen saastuneen ympäristön toipumaan, vaan päinvastoin eläinkunta haluaa lopettaa kärsimyksensä keinolla millä hyvänsä. Muutamaa tekstiä lukuun ottamatta novellit eivät ole Jääskeläisen ensimmäisen romaani veroisia, mutta kokoelma on kelpo  paketti kaikesta huolimatta.

Mainokset