Avainsana-arkisto: keskiaika

Keskiaikaa kaikin maustein

piispansormusOnko todellisilla historian henkilöillä intimiteettisuojaa? Voiko todistettavasti eläneistä ja nimeltä tunnetuista ihmisistä kirjoittaa sellaista fiktiota, jota he itse eivät todennäköisesti hyväksyisi? Miten paljon saa todellisuutta värittää − olipa syy siihen mikä tahansa? Jos jälkeenjääneet eivät asiaan puutu, kirjailijan vapaus lienee rajaton.

Pohdiskelin näitä, kun luin Milja Kauniston trilogian, joka kertoo 1400-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneestä suomalaisesta piispasta Olavi Maununpojasta, Olaus Magnuksesta, kuten hänen nimensä opiskeluaikainen latinankielinen muoto kuuluu. Trilogian kirjat ovat ”Synnintekijä”, ”Kalmantanssi” sekä ”Piispansormus”. Takakansiteksteissä puhutaan riettaudesta, himosta, turmeluksesta ja tuomioista − totta vieköön sivuilla roiskuvat kaikki inhimilliset eritteet ja ryvetään liassa ja katuojassa.

Keskiajan loppu, 1400-luku ei ollut eurooppalaisille onnellista aikaa. Katolinen kirkko oli ollut muutaman sata vuotta poliittisesti merkittävämpi tekijä kuin vasta tarkoitustaan hapuilevat valtiot. Se oli juuri selviytynyt yhdestä historiansa hankalista skismoista. Ihmisten usko (ja taikausko) oli edelleen vahva, mistä inkvisitio piti tarkkaan huolta, mutta kuuliaisuus alkoi selvästi rakoilla. Osa papistoa piispoja, kardinaaleja ja paaveja myöten eli moraaliltaan kaukana Raamatun kristillisistä ihanteista, ja olot olivat kaikkiaan kurjat. Nykyaikaiset, mukavuuksia lisäävät keksinnöt tehtäisiin vasta satojen vuosien kuluttua. Vitsauksena olivat taudit ja sairaudet, pahimpia näistä paiserutto, joihin tehokkaita lääkkeitä alkoi olla saatavilla vasta sata, kaksisataa vuotta sitten. Säätyerot olivat valtavat, ja rahvaan ihmisarvo oli olematon. Nainen oli kauppatavaraa, ja aatelinenkin saattoi menettää päänsä, jos sattui poikkiteloin väärän ihmisen kanssa. Aikakausi on siis mitä otollisin mehukkaalle kirjallisuudelle.

Miellyttävänä ei Kaunisto päähenkilöään kuvaa eikä edes sankarina. Olaus Magnus on heikko, pelkuri ja omahyväinen, tyhmänylpeä nykyisten mittojen mukaan − syntyperä ei tee kenestäkään toista parempaa. Hän pystyy sekä pettämään, kiristämään että tappamaan, mutta rypee alituisessa ahdistuksessa, itsesäälissä ja tunnontuskissa omasta huonoudestaan. Hänen hyvistä päätöksistään huolimatta katumus menee nopeasti ohi.

Oma tarinansa on piispaksi nousseen papin seksuaalisuus, jonka kirjailija kuvaa voimakkaana mutta häilyvänä. Tunnustan olevani joissain asioissa äärimmäisen konservatiivi. Mielestäni ihmisen seksuaalinen suuntautuneisuus on hänen oma asiansa: ellei hän itse sitä julki tuo, minusta on yhdentekevää, tykkääkö joku pojista vai tytöistä vai molemmista. Ymmärrän silti trilogian seksuaalisväritteisyyden. Keskiaika lienee ollut nykyisiin tapoihin verrattuna aika eläimellistä. Kun lukee kirkonmiehestä, odottaa kuitenkin petipuuhien tuskailun sijasta enemmän vaikkapa pohdiskelua uskosta ja epäuskosta ja kurjan syntisen jumalasuhteesta. Nyt tuntuu siltä, kuin kaikki asiaan sekaantuneet olisivat ajatelleet enemmän ala- kuin yläpäällään.

Kirjailija on lukenut historian huolellisesti. Pariisi löyhkää, alkeellisia oloja ei kaunistella, Olaus Magnuksen opettajat sekä opiskelutoverit on listattu säilyneiden tietojen perusteella ja monet nimet ja käsitteet ovat keskiaikaisessa asussaan. Tarinaa on helppo seurata kärpäsenä seinällä. Trilogian kolmannen kirjan lopussa on kuvaukset esikuvana olleista todellisista historian henkilöistä ja tapahtumista.

Kun keskiaikaiset dokumentit ovat jossain määrin puutteelliset, jopa Olavi Maununpojan elämässä on katveita. Tunnetut tapahtumat vuosilukuineen on otettu mukaan: mm. opinnot Sorbonnessa, kirkkoherran virka Kirkkonummella, osallistuminen Jeanne d’Arcin oikeudenkäyntiin, lyhyt rehtoraatti Sorbonnessa ja lopulta nimitys Turkuun piispaksi Maunu Tavastin jälkeen. Kirjailija on täydentänyt Olavi Maununpojan vaiheita mielikuvituksellisella mutta sinänsä täysin mahdollisella tarinalla ja samalla värittänyt mm. Jeanne d’Arcin ja muutamien muidenkin historian todellisten henkilöiden elämää. Opiskellessaan Sorbonnessa ensimmäistä vuottaan Olavi ystävystyy aatelisen opiskelutoverinsa kanssa, joka on paitsi komea ja rikas myös häntä kadehdittavan paljon älykkäämpi, osaavampi ja nokkelampi. Kuvitteellinen kreivi Miracle de Servières vaikuttaa hänen elämäänsä sen loppuun saakka.

Tekstin teemoja on myös naisten asema. Katolinen kirkko alensi naisen kaikessa miestä huonommaksi ja lisäksi vielä noidaksi ja paholaiseksi. Tekosyynä oli luultavasti se, että Eeva vietteli Aatamin syömään hyvän ja pahan tiedon omenan, mistä seurauksena oli mm. perisynti. Naisestahan kaikki pahuus on peräisin. Naisena olen tosin sitä mieltä, että tyhmä ja heikko oli Aatami, joka oli noin vain nokkelamman Eevan vietävissä. (Katolisen kirkon ikiomaa keksintöä on myös papiston selibaatti, josta ei vuosisatojen aikana ole koitunut muuta kuin sortoa ja julmuutta.) Naisilta mm. kiellettiin korkeampi koulutus vuosisatojen ajan, ja poliittiset ja taloudelliset perusoikeudet olemme saaneet vasta viime vuosisadalla. Kaikkialla niitä ei ole vieläkään, mutta kaikkina aikoina ja kaikkialla on aina ollut rohkeita yksilöitä, joiden ansiosta naisten elämä vähä vähältä kohenee.

Milja Kaunisto kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa erittäin hyvin. Hän kirjoittaa niin hyvin, että mielestäni yletöntä rietastelua olisi voinut siistiä. Historiasta kiinnostuneet olisivat kyllä trilogian huomanneet ilman sitäkin. Teksti on persoonallista ja mainion monipuolista suomen kieltä. Tapahtumapaikat vaihtuvat sujuvasti Turusta Pariisiin ja eri puolille Ranskaa ja keskistä Eurooppaa, mutta kreivi de Servièresin taustoista kertovat osuudet töksähtelevät siitäkin huolimatta, että kirjoittaja on uskollisesti noudattanut neuvoa ”näytä, älä selitä”.

En erityisemmin pitänyt lukemastani. Minusta lukijan mielikuvitukseen voisi luottaa paljon vankemmin. Emme me tyhmiä ole. Kirjailijan sommittelema elämäkerta on kuitenkin niin poikkeava ja jännittävä, että eihän sitä voinut kesken heittää. Suosittelen, jos tykkää tyylistä, muuten vain varauksin.

Mainokset

Heikompi astia

piritan kuristajaIndrek Harglan neljännen apteekkari Melchiorista kertovan dekkarin tapahtumat sijoittuvat vähän matkan päähän Tallinnasta, Piritan vastavalmistuneeseen birgittalaisluostariin. ”Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja” on ilmestynyt vuonna 2013 ja suomennettu tänä vuonna. Tarina vie mukanaan yhtä vetävästi kuin aikaisemmatkin, ja hetkellisistä epäilyksistä huolimatta näyttää siltä, että Melchior Wakenstede jatkaa tutkimuksiaan vielä uusissakin kirjoissa.

Luostarin varakonfessori veli Gerlach kutsuu Melchiorin luostariin tutkimaan outoa tilannetta: nuori nunna on ollut useita kuukausia puhumatta, ja häntä on ryhdytty epäilemään noidaksi. Luostari pitäisi parin kuukauden kuluttua vihkiä, mutta eihän sellaista paikkaa voi luostariksi siunata, joka suojelee noitia.

Kun Melchior ajaa maallikkoveljen kanssa reellä luostariin, hän huomaa ollessaan jo lähellä määränpäätä metsikössä raakkuvan varislauman ja keksii sitten vaatemytyn keväisessä lumisohjossa. Mies on tapettu, ilmeisesti jo syksyllä, koska metsäneläimet ovat juhlineet raadon äärellä koko kylmän ja lumisen talven. Vaikka ruumista ei enää pysty tunnistamaan, Melchior huomaa kuristusjäljen kaulassa. Seuraavana päivänä löydetään kuolleena kappeliin rukoilemaan jätetty puhumaton nunna, hänetkin kuristettuna.

Abbedissa Kandis pyytää Melchioria selvittämään, kuka murhasi nuoren nunnan, ja Tallinnan tuomikapituli puolestaan vaatii Melchioria selvittämään tuntemattoman miehen tappamisen. Melchior antaa pyhälle Birgitalle lupauksen selvittää raakuudet, ja lupaus vie hänet matkalle pitkin Vironmaata, lisäksi historiaan kolmensadan vuoden taakse ja lopulta kristinuskon syntyaikoihin saakka.

Piritan kuristaja poikkeaa jossain määrin edellisistä tarinoista. Apteekkarin perheellä on nytkin iso osuus. Melchior on nyt vanha ja harmaa ja hän on lähettämässä poikaansa, nuorempaa Melchioria, apteekkarinoppiin Saksaan. Mukana ovat myös dominikaanimunkki Hinric sekä oikeusvouti Wenzel Dorn, vanhentunut hänkin. Hargla menee kuitenkin aikaisempaa syvemmälle Mechiorin ajatuksiin; en ole mistään dekkarista lukenut yhtä perinpohjaista pohdiskelua kuristajan psyykestä enkä yhtä yksityiskohtaista kuvitelmaa siitä, miten kuristaja kuristaa. Näitä kohtia ei kannata jäädä märehtimään. Nytkään ei vuodenaika, sää eikä luonto tuo helpotusta, vaan Melchior kahlaa ravassa, sohjossa ja jäisessä joessa. Hän on onneton, raihnainen ja nälkäinen.

Aikaisempaa tarkemmin käy selville myös naisen asema keskiajalla, nainen vaimona ja tyttärenä, naisen mahdollisuudet oppia ja käyttää oppimaansa, naisen asema johtajana – birgittalaisluostarin ehdoton päällikkö on abbedissa, vaikka luostarissa asuu myös munkkeja. Ilman miestä naisen oikeus pitää kiinni edes omasta kodistaan ja laillisesta omaisuudestaan oli hatara. Luostari oli katolisessa maailmassa merkittävä hengellisen elämän keskuksena, mutta se oli myös heikkojen ja väärinkohdeltujen turvasatama. Tämä saa ajattelemaan Lutherin oppien siunauksellisuutta sen ajan Euroopassa. Nykyisessa ajattelussa mies oli tottakai oikeassa, mutta joissain asioissa edellä aikaansa. Emansipaatio ei ollut uskonpuhdistuksen opinkappaleita, ja miehiä on näihin aikoihin saakka askarruttanut enemmän naisen neitsyys kuin hänen ihmisoikeutensa.

”Birgitalla oli näkemys,” Kandis sanoi sitten äkkiä, ”Mitään ei rasiteta tässä maailmassa enemmän kuin naisen sielua ja naisen ruumista. Meidän täytyy synnyttää, olla nöyriä ja kuuliaisia omalle miehellemme, täyttää hänen toiveensa niin päivällä kuin yölläkin vuodesta toiseen. Ja jos emme jaksa tai tahdo tai kykene, meidän ajetaan pois. Kun ritarit sotivat, me olemme sotasaalista, kun rutto hävittää maata, me kuolemme ensimmäisenä, koska olemme heikompia, voipuneempia, rasittuneempia. Kun on nälänhätä, jaamme viimeisen suupalan lapsille ja kuolemme ennen heitä. Kun viljasato tuhoutuu, on aina joku nainen, joka on yhtynyt demoneihin ja kutsunut noitana Saatanan — nainen, aina nainen. – – – Täällä muurien takana he saavuttavat vapauden, jota heillä muurien takana ei ole.”

Piritan birgittalaisluostarin alku on noin vuodessa 1412, ja luostari ehti toimia noin 150 vuotta. Luostaria oli ryhtynyt puuhaamaan muutama kauppias, joista sekä Piritan historia että Hargla mainitsevat Gerlach Krusen sekä Hinric Huxerin. Harglan tarinan kannalta olennainen henkilö on kolmas kauppias, kuvitteellinen Winrich Bordecke, mutta historia mainitsee hänen sijastaan Hinrich Schwalbartin, joka oli arkkitehti ja suunnitteli luostarirakennuksen ja kirkon. Piritan luostari perustettiin joitain kymmeniä vuosia ruotsalaisen Vadstenan luostarin jälkeen ja joitain kymmeniä vuosia ennen Naantalin luostaria. Birgittalaissääntökunta oli omana aikanaan poikkeuksellinen: paavi oli jo kieltänyt yhteisluostarit, mutta Birgitta määräsi näkyjensä perusteella, että luostareissa täytyi olla 60 nunnaa ja 25 munkkia ja luostariveljeä. Nunnat eivät saaneet toimia pappina eivätkä esimerkiksi ottaa vastaa rippiä, joten munkkeja tarvittiin.

Luostarirakennus oli jaettu naisten puoleen ja miesten puoleen, joiden välissä oli keskusteluja ja neuvonpitoa varten ns. parlatorio. Tila oli jaettu seinällä kahtia, ja sen eri puolilla olevat eivät nähneet toisiaan, mutta seinässä oli rumpu, jonka kautta saattoi antaa tavaroita toiselle puolelle. Luostarirakennuksen erikoinen arkkitehtuuri on Harglan kehittelemän juonen kannalta ratkaiseva, kuten ovat muutkin luostarin arkiset tavat. Puhuminen oli enimmän aikaa kielletty, ja nunnat käyttivät kehittämäänsä merkkikieltä. Sääntökunnan erityisyyksiä olivat ja lienevät edelleenkin musiikki ja laulu.

Uskonpuhdistuksen jälkeen sekä Vadstena että Naantali suljettiin, mutta jo sitä ennen Iivana Julman sotajoukot olivat hävittäneet Piritan. Kuitenkin sekä Vadstenaan että Piritaan on perustettu uudet luostarit, Vadstenaan jo 1930-luvulla ja Piritaan 2000-luvun alussa. Tätä voi pitää mielenkiintoisena kehityksenä, koska kristilliset luostarit ovat vähenemässä. Maailma on maallistunut, mutta samaan suuntaan vaikuttaa suvaitsevaisuus. Enää eivät varakkaat neidot toisaalta tarvitse turvapaikkaa hairahdustensa peittelemiseen, ja toisaalta heidän on mahdollista tehdä konkreettista hyvää rukoilemisen sijasta – tai sen lisäksi.

Jo jonkin aikaa jatkunut ilmiö on kirjailijoiden viehtymys lukijoiden valistamiseen. Enää ei riitä hyvä tarina, ei sujuva eikä omaperäinen tyyli, vaan tekstien pitää osoittaa myös kirjoittajan oppineisuutta. Vilkkaan luostarielämän kuvauksen lisäksi Hargla selvittää riimuja, niiden historiaa ja jonkin verran niiden merkityksiä. Hargla on kyllä istuttanut riimut tarinaansa varsin sujuvasti, vaikkei 1400-luvulla riimuja enää juuri käytettykään ja Melchiorkin joutui kauan etsiskelemään niiden tuntijaa. Nykyisin salapoliisityö on paljon helpompaa: ellei aiheesta ole omaa verkkosivua, kuvaus on todennäköisesti Wikipediassa. Riimuissa on sitten arvoituksen lopullinen ratkaisukin.

Murhamatkoja Tallinnaan

melchior ja pyövelin tytärOli pakko välillä tuulettaa aivojaan tulevaisuudentutkimuksen jäljiltä. Koko syksy on kulunut eläen toisinaan kahta, toisinaan useampaa aikaa. Täydellisintä pakoa on silloin kaivautuminen syvälle historiaan ja tässä tapauksessa 1400-luvun Tallinnaan. Virolainen tieteiskirjailija Indrek Hargla julkaisi ensimmäisen dekkarinsa apteekkari Melchiorista vuonna 2008, ja sarjan kolme ensimmäistä kirjaa on suomennettu. Ensimmäinen esittelee apteekkarin ja Olevisten kirkon arvoituksen, ja toisessa Melchior paljastaa Rataskaivonkadun kummituksen; katu muuten on edelleen olemassa, mutta en ole kuullut siellä enää kummittelevan. Kirkkokin seisoo vielä keskellä kaupunkia, mutta oli Mechiorin aikaan vasta rakenteilla. Eestiä en valitettavasti osaa (kielikurssi on ollut hyllyn kulmalla jo pari vuotta), mutta suomennokset ovat hyviä. Kirjat ovat tavallaan perinteisiä dekkareita, mutta Hargla kuvaa henkilöitä tavallista syvemmältä. Heillä on elämä, perhe ja lapsia, harrastuksia ja osallisuus yhteisössään.

Viimeisin suomennetuista Harglan dekkareista kertoo Apteekkari Melchiorista ja pyövelin tyttärestä. Pyövelin kaunis tytär Wibeke näkee iltahämärissä, kuinka mies tapetaan. Hän näkee, kuinka metsikössä vähän matkan päässä mies iskee toista kivellä päähän tavalla, josta ei voi erehtyä. Wibeke kiljaisee ja lähtee pakoon murhaaja kannoillaan. Kun tyttö palaa kaupunginvartijoiden kanssa, ruumis on poissa ja löytyy melkoisen matkan päästä yllättäen hengissä, joskin hädin tuskin. Dominikaanimunkit hoitavat miehen jälleen kuntoon, mutta pian huomataan, että kolaus on vienyt hänen muistinsa. Munkkien lisäksi nuoren miehen vuoteen vieressä valvoo uskollisesti myös Wibeke, joka on ihastunut komeaan vieraaseen.

Vähitellen päätellään, että vieraan etunimi on Steffen, mutta hänen alkuperänsä ei selviä saksalaisuutta tarkemmin. Tallinnalainen kauppias Werdynchusen ottaa hänet kisälliksi, ja vapaa-aikanaan Steffen kulkee Wibeken kanssa tämän sulhasen Ewert Brakelen suureksi harmistukseksi. Pimeänä iltana Steffenin kimppuun käydään uudelleen, mutta hän pääsee Wibeken avulla uudelleen karkuun. Sen jälkeen murhaaja onnistuu, ensin kerran, sitten toisen. Koko kaupunki on peloissaan, kun murhaajaa ei löydetä. Apteekkari paljastaa viimein totuuden, jonka kirjailija kehittelee varsin nokkelasti – dekkareita paljon lukeneen pitäisi tosin arvata, mihin suuntaan epäilykset osoittavat, mutta enpähän arvannut. Kun kirja on riittävän paksu ja tekstiä lukee harvakseltaan, juoni katkeilee, mikä tietysti kirjailijan tarkoituskin.

Apteekkarin tutkimuksissa kiinnostaa totta kai Tallinnan keskiaikainen miljöö ja sen asukkaiden elämäntapa. Apteekkari on tärkeä henkilö, jonka kaikki kaupunkilaiset tuntevat ja joka tuntee kaikki. Hänen hyviä ystäviään ja auttajiaan rikostutkimuksissa ovat oikeusvouti Wenzel Dorn sekä dominikaanimunkki Hinricus. Apteekkarilla on kauhea salaisuus: Melchior nimittää sairauttaan kiroukseksi. Tauti kulkee suvussa isältä pojalle ja aiheuttaa silmittömiä raivokohtauksia. Melchior pelkää jonain päivänä kohtauksen aikana tappavansa jonkun. Sarjalle on siis odotettavissa kiintoisa lopetus.

Keskiaikainen Tallinna oli vauras kauppakaupunki, jonka suhteet Keski-Eurooppaan olivat likeiset, kun taas erämaa lahden pohjoispuolella oli pelkkää metsää, villi-ihmisiä ja susia. Raaseporin linnoitus ja sen kastellaani sentään mainitaan, mutta pyövelin tyttären muut päähenkilöt ovat Saksasta ja Ruotsista. Tallinnassa oli saksalaisen ritarikunnan vuoksi paljon saksalaisia, apteekkari Melchior Wakenstede yksi heistä. Hargla on perehtynyt tarkkaan kaupungin ja sen ympäristön historiaan. Jokaisen kirjan alussa on perusteellinen historiallinen katsaus kirjan kuvaamasta ajanjaksosta aiheeseen sopivasta näkökulmasta. Kirjoissa on lisäksi runsaasti yksityiskohtia, ja voi hyvin kuvitella vaeltavansa keskiaikaisen kauppakaupungin rapaisilla kaduilla kaukana pohjoisessa. Taikka siis etelässä.

Noihin aikoihin ihmisen elämä oli lyhyt ja tuskainen, ja pelkkä flunssakin saattoi olla kuolemaksi. Ihmisiä katosi, päitä putosi ja harvaa jäätiin pitkään kaipaamaan. Paremmin saattoi selvitä, jos vältti lääkäreitä ja ennen kaikkea heidän rohtojaan. Apteekkarilla oli etuoikeus pyövelin teloittamiin ruumiisiin: hän haki aineksia troppeihinsa mm. kuolleiden aivoista, maksasta, sydämestä ja tietysti luista. Infirmareri ja dominikaani Ditmarus saa kuitenkin Steffenin jaloilleen sekä omiensa että Melchiorin taitojen avulla. Siunaukseksi ovat varmasti katolisen kirkon lukuisat pyhimykset. Ihmiset olivat hyvin uskonnollisia, mutta kristinuskoon sisältyi paljon taikauskoa, ja Melchiorkin osoittaa syyllisen lopulta silmänkääntötempulla. Dominikaanit taas sopisivat hurskaiksi munkeiksi erityisesti meidän aikaamme. Ditmarus hankkii almuja köyhäinavuksi hyvin nykyaikaisella tavalla.

Hargla joutuu selittämään aika paljon myös kirjan lopussa, vaikka kunnon dekkarissa jokaisen juonenkäänteen pitäisi johdonmukaisesti viedä väistämättömään loppukohtaukseen. Jännitys silti säilyy loppuun saakka, ja viimeinen yllätys on kaikkein viimeisessä lauseessa. Eikä sitten kurkistella.

Kun eteläruotsalaiset ovat tuotteistaneet Wallanderin ja hänen pikkuisen Ystadinsa, tallinnalaiset saisivat apteekkaristaan paljon paremman matkailukohteen. Raadinapteekki myisi aamukohmeloisille suomalaisille makeaa apteekkisnapsia, yrttihauteita päänsärkyyn ja keksejä tuliaisiksi. Raatihuoneentorilla esiintyisi juhlapyhinä jonglöörejä ja nuorallatanssija, kunnianarvoisan kauppiasporvarin talon kellarissa olisi peliluola ja Toompean dominikaanikirkossa saisi synninpäästön, kunhan antaisi vääryydellä hankkimansa rahat köyhille.