Avainsana-arkisto: Jedermanntod

Turistitäky

jedermanntodPoikkesimme viimeisenä Salzburg-aamuna kirjakaupassa, koska etsiskelin ensimmäistä, Sokeita lintuja edeltävää Ursula Poznanskin romaania. Löytyihän se, mutta löytyi muutakin. Manfred Baumann, vapaaksi taiteilijaksi ryhtynyt Itävallan radion ORF:n toimittaja ja osastopäällikkö on kirjoittanut nipun Salzburgin oopperajuhliin liittyviä dekkareita. Ostin ensimmäisen ja ajattelin, että saa nuo loput ostettua seuraavina vuosina, jos lisää haluan.

Jedermanntod on siis kirjoista ensimmäinen ja ajoittuu juhlien ohjelmistosta päätellen ilmeisesti suunnilleen vuoteen 2010. Juhlittu näyttelijä ja ohjaaja Hans Dieter Hackner löydetään Tuomiokirkon aukiolta Jedermann-esityksen näyttämöltä tikari rinnassaan. Rikosta ratkoo komisario Martin Merana apulaisineen. Mukana ovat sekä järkevä näyttelijä, neuroottinen hysteerikko, lipevä manageri, säikähtänyt koditon kulkuri ja lukuisia muita riittävän epäilyttäviä henkilöitä, jotta tekijä ei aivan heti selviä. Mukana on myös Salzburg, jota laajasti esitellään.

Merana pääsee tietysti oopperajuhlille. Hänet kutsutaan katsomaan Don Giovannia (ensimmäinen näytös, toinen näytös), joka on todennäköisesti Salzburgin juhlien kaikkein esitetyin ooppera. Hän pääsee seuraamaan myös Jedermann-näytelmää, Hugo von Hofmannsthalin kirjoittamaa teosta, joka on vuodesta 1920 lähtien esitetty jokaisilla Salzburgin oopperajuhlilla, vaikkei ooppera olekaan. Näytelmä on keskeinen kirjan juonen kannalta, mutta se on lisäksi keskeinen myös Salzburgin kannalta, niin tunnettuja esitykset ovat. Jedermann lienee saksalaisen kielialueen erikoisuuksia, jonka pohjatekstit ovat keskiajalta, moraliteeteista ja mysteerinäytelmistä. Teksti on kyllä käännetty suomeksikin (Jokamies), ja Turun teatterin esitysarkiston mukaan sitä on esitetty Turussa vielä vuosituhannen vaihteessa, viimeksi vuonna 2004, ja tietysti alkujaan Salzburgin esimerkin innoittamana. Mikäpä Suomessa olisi sopivampi paikka keskiaikaiselle moraliteetille kuin Turun tuomiokirkon portaat. Alkuperäiseen Kansallisteatterin kantaesitykseen vuodelta 1916 sävelsi musiikin itse Sibelius.

Odotin, että kirjassa olisi ollut enemmänkin oopperajuhlia ja oopperaa yleisestikin, mutta kirjailija ei ainakaan tämän jutun perusteella vaikuta erityisen perehtyneeltä musiikkiin (vaikka hän todennäköisesti sitä on). Festspiele on pikemminkin turisteille tarjoiltu syötti, jolla dekkarisarjaa myydään. On sekin toisaalta kivaa, että tunnistaa kirjasta tuttuja paikkoja, kuten Grosses Festspielhaus, Mönchsberg, Domplatz, Mirabellgarten, Salzach-joki − ne turisteille kaikkein tutuimmat, joita paikalliset parhaaseen matkailuaikaan välttävät.

Kustantaja kehuu komisario Meranaa karismaattiseksi, mikä minusta on kyllä aivan liikaa. Mies on kovin tavallinen, ei tanssi torilla, pukeutuu siististi, ei ryyppää itseään pöydän alle ja kohtelee alaisiaankin ihmisinä. Hän kohtelias ja ystävällinen jokaiselle ja edellyttää tiimiltään samaa. Hänellä on omat painajaisensa, mutta ne eivät näytä liikaa työtä häiritsevän. Kun monet kirjailijat kirjoittavat dekkareihinsa rikostutkijoilleen jonkin työhön liittyvän piintymän, Meranallakin on sellainen. Hän pitää murhatutkimuksen ensimmäisenä yönä ruumiinvalvojaiset (Totenwache) − vaikkakin ilman ruumista, joka on jo viety pois. Komisario menee illalla istumaan ruumiin löytöpaikalle ja ajattelee. Salassa, kunnes hän kuulee, että koko poliisilaitos tuntee hänen tapansa.

Baumann kirjoittaa Itävallan saksaa ja lisäksi vielä lievästi puhekieltä. Niin ainakin olin tekstistä ymmärtävinäni, kun olen aivan viime vuosina lukenut pari muutakin saksankielistä romaania. Kyllä tästä jo vähän unohtuneella koulusaksalla tolkun sai, mutta uuttakin opin. Tekstissä näkyi pari kertaa sana Sakko, ja muistelin nähneeni sen aikaisemminkin, jossain kaupungilla. Sitten olin ymmärtävinäni: saksalaiset (tai itävaltalaiset?) ovat kääntäneet jacket-sanan omaan suuhunsa paremmin sopivaksi. Germanistit nyt varmasti hymyilevät, mutta siltä se minusta kuulostaa.

Jedermanntod ei jättänyt syvempiä jälkiä, mutta on se kelpo Salzburg-Krimi. Merana joukkoineen selvittelee rikosta hitaahkosti ja perusteellisesti, poliisi saa tehdä työnsä rauhassa, eikä rikollinen riehaannu tekemään enempää ruumiita. Meranaa ei vainota, eikä murhaaja uhkaa häntä eikä hänen läheisiään, mikä tasoittelee jännitystä. Perushyvää dekkariviihdettä, ja luultavasti luen ne loputkin. Jos tähtiä pitäisi jakaa, antaisin kolme plus.

Mainokset