Avainsana-arkisto: J.K. Rowling

Romaanin veroinen näytelmäkäsikirjoitus

kirottu-lapsiEhdin lukea kaikki Harry Potter –kirjat, ennen kuin perustin vaatimattoman blogini. Tuumin joskus, että niistä olisi silti hauska kirjoittaa. Sitten ymmärsin, että muut olivat tehtailleet Rowlingin keksimästä  velhosta niin paljon ja niin monentyyppistä tekstiä, että jätin sikseen. J. K. Rowlingin, tai oikeastaan ohjaaja John Tiffanyn ja käsikirjoittaja Jack Thornen hänen ideastaan kirjoittamasta, viimeisimmästä tarinasta ”Harry Potter and the Cursed Child” on siitäkin ehditty julkaista jo moniaita arviointeja ja mielipiteitä, mutta uskaltaudun silti.

Kuten useimmat jo tietävät, kyseessä ei siis ole romaani vaan näytelmän käsikirjoitus. Lehtijuttujen perusteella fanit ovat kiukkuisia siitä, että Rowling ei ollutkaan kirjoittanut romaania, vaan kirja on ”vain” käsikirjoitus. Näytelmän ensi-ilta oli heinäkuun lopussa. Katsomot ovat täysiä, lippuja äärimmäisen vaikea saada ja arvioinnit ylistäviä; selasin jokunen viikko sitten teatterin sivustoa, mutta se oli ilmeisesti tungoksessa kaatunut. Ylöspanossa on tehty poikkeuksellinen ratkaisu: jännitystä riittää kahdelle illalle, koska näytelmä esitetään kahdessa osassa. Kahdeksas velhotarina siis näyttää onnistuneen.

Kertomus alkaa siitä, mihin seitsemäs Potter-tarina päättyi. Parisenkymmentä vuotta vanhentunut Harry saattaa Ginny-vaimoineen toiseksi vanhintaan, Albus Severusta Hogwarts Expressiin matkalle opiskelemaan ensimmäistä lukuvuottaan. Asemalla he tapaavat sekä Hermionen että Ronin, mutta myös Draco Malfoyn, joka on hänkin saattamassa poikaansa. Albus ja Scorpius Malfoy ystävystyvät oitis ja kaikkien yllätykseksi ja joidenkin kauhuksi pääsevät vielä samaan tupaan. Aikuiset aavistavat jotain hyvin pahaa olevan tulossa, kun taas lapsilla on aivan omat suunnitelmansa.

Tapahtumien vauhti on hengästyttävä. Kohtaukset tuntuvat ainakin kirjassa hyvin lyhyiltä, ja toisinaan niihin riittää vain muutama sivu. Taikuus on vahvasti läsnä, ja kun näytelmää todennäköisesti esitetään vielä joitain vuosia, kävisin mielelläni katsomassa, miten magia näyttämöllä toimii. Tarinassa leikitään ajalla tai pikemminkin varoitetaan leikkimästä sillä. Menneisyydessä tapahtuneen seuraukset ovat niin monilenkkinen ketju, ettei mihinkään ole viisasta koskea, sillä vaikutukset nykyisyyteen saattavat olla ihan mitä tahansa, kaikkien hyvistä aikomuksista huolimatta. Entä jos… on mukava ajatusleikki, kunhan sitä ei ryhdy toteuttamaan.

Harryn kasvaminen lapsesta aikuisuuden kynnykselle vei seitsemän kirjaa, ja nyt hänestä yritetään tehdä kunnollista isää yhdessä kertomuksessa. Harry tuskailee, kun hän ei tunne tavoittavansa poikaansa ollenkaan, ja Albus taas hakee isänsä hyväksyntää. Hän tuntee alemmuutta ja pelkää, ettei hän ole isänsä mielestä kyllin hyvä. Ei liene mitenkään epätavallinen tilanne varsinkaan perheessä, jossa on toinen vanhemmista on kaikkien tuntema kuuluisuus. Kasva siinä sitten tasapainoiseksi aikuiseksi. Harry pakenee töihinsä taikaministeriössä, ja Albus mököttää entistä pahemmin.

Tarinaa saattaa olla vaikea seurata, ellei ole aikaisemmin tutustunut velhomaailmaan. Kirjoittajat tosin selittävät aika lailla, edellisissä kirjoissa kerrottuja tapahtumia kerrataan ja niihin viitataan tavan takaa. Näytelmässä on tietysti uusia henkilöitä, mutta monet vanhoista tutuista ovat mukana. Mm. Hogwartsin (siis Tylypahkan) velhokoulun rehtorina on Minerva McGonagall (Minerva McGarmiwa) ja Moaning Myrtle (Murjottava Myrtti) saa jälleen auttaa yhtä Potteria. Vaikka tarinassa on jälkeenpäin ajatellen melko lailla aikaisemman toistoa, odottamattomat käänteet ja jännitys kyllä pitävät kiinnostuksen yllä. Kirja on nopeasti luettu, koska teksti on verrattain suurta ja rivit taitettu väljästi. Odotin kaipaavani kertovaa ja kuvailevaa tekstiä dialogin tueksi, mutta en sitä lopulta edes ajatellut. Juoni kyllä kantaa laiskaakin lukijaa. Velhomaailman magia on tallella, mutta myönnän, että kuvitin lukemaani elokuvien näkymillä.

Kiinnitin useissa kohdissa huomiota keskenkasvuisten poikien varhaiskypsään puheenparteen. Näytelmässä tietysti dialogi painottuu romaania paljon enemmän, joten siihen myös kiinnittää enemmän huomiota. Vuorosanat ovat kaiken kaikkiaan nokkelia ja hauskoja, mutta epäilen, tokko ainakaan tuon ikäiset jästit kykenevät noin mehukkaaseen ajatustenvaihtoon. Varsinkin Scorpiuksesta on kirjoitettu hyvin älykäs ja pikkuvanha tenava.

”Scorpius and Albus emerge on to a roof bathed in silver light. There’s soft hooting all around them.
Scorpius
So I think a simple Confringo.
Albus
Definitely not. For something like this you need Expulso.
Scorpius
Expulso? Expulso and we’ll be clearing bits of Time-Turner from this owlery for days.
Albus
Bombarda?
Scorpius
And wake up everyone in Hogwarts? Maybe Stupefy. They were originally destroyed using Stupefy…
Albus
Exactly, it’s been done before ― let’s do something new, something fun.
Scorpius
Fun? Look, many wizards overlook the importance of choosing the right spell but this really matters. I think it’s much-underestimated part of modern witchcraft.”

Kirjan luettuani totesin itsekin, että Rowlingin pitää ehdottomasti kirjoittaa uusi Potter-romaani. Minusta oli oikein lystiä palata Hogwartsiin, tuttujen velhojen ja heidän jälkeläistensä seuraan. Sekä Albus että Scorpius ovat niin aikaansaavia kavereita, että heistä varmasti riittää aihetta seuraavaan seitsemään velhokirjaan. Vaikka kirottu lapsi nojaakin vahvasti Harryn omaan, jo tuttuun,  tarinaan, uusia aineksia ei liene vaikea kehitellä. Rowlingin ensimmäinen yritys Pottereiden jälkeen floppasi, mutta seuraavat kaksi dekkaria yksityisetsivä Cormoran Strikesta ovat menestyneet huomattavasti paremmin, aina tv-sarjaan saakka. Kohderyhmä on kuitenkin toinen, vaikka itse luenkin mielelläni molempaa lajia.