Avainsana-arkisto: Hugo Awards

Hugo-ehdokkuuden arvoinen

lumikkoLaura Lumikko on kansainvälisestikin menestynyt lastenkirjailija, joka on luonut Otukselan maailman kaikkine outouksineen. Hän on vuosien kuluessa myös kouluttanut yhdeksästä pienestä koululaisesta menestyneitä kirjailijoita, mm. yhden dekkaristin, yhden tieteiskirjailijan, yhden filosofin, yhden käsikirjoittajan. Lapset Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuraan hän on poiminut omin pikku kätösin näiden sommittelemien kouluaineiden perusteella. Laura Lumikon opetusmenetelmät ovat melko perinteisiä, mutta hän on lisäksi kehittänyt Pelin, jonka avulla kirjailijanalut ovat imeneet aitoa materiaalia teksteihinsä. Kymmenien vuosien mittaan Peli on raaistunut, mutta Laura Lumikon oppilaat pelaavat sitä yhä. Kirjailijasta tulee riippuvainen omista keinoistaan saada ideoita, olivatpa ne miten äärimmäisiä tahansa.

Laura Lumikko on kutsunut kymmenien vuosien jälkeen yhdeksän oppilapsensa joukkoon kymmenennen, äidinkielenopettajan sijaisen Ella Milanan, joka on opintojensa jälkeen palannut kotiseudulleen.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani ”Lumikko ja yhdeksän muuta” ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten, mutta minä sain tutustua siihen vasta nyt. Jääskeläinen luonnehtii tyyliään reaalifantasiaksi, ja tekstit ovat selvästi sukua maagiselle realismille, josta itse tunnen mm. Gabriel García Márquezin. Hänen kirjansa ”Sadan vuoden yksinäisyys” on niitä harvoja, joita olen aikuisena lukenut useampaan kuin yhteen kertaan − muita on esimerkiksi Mihail Bulgakovin ”Saatana saapuu Moskovaan”. Samaa lajia kaikki. Jääskeläinen ei nyt ihan vielä yllä Nobel-palkintoon saakka, mutta lukuisia kotimaisia palkintoja hän on kerännyt, eikä ollenkaan ansioitta.

Erityisesti kirjan alusta minulle tuli mieleen Ray Bradbury silloin, kun hän kirjoittaa lapsista, pienistä pojista. Molemmat kirjailijat kuvaavat sellaisia pieniä yksityiskohtia, joita lapset huomaavat, mutta joita aikuiset eivät toista kertaa vilkaise. Maagista, Bradburyllä ajoittain kunnon kauhua, ja Jääskeläisellä enimmäkseen keino rakentaa jännitystä.

”Ellan hupenevat muistikuvat olivat alkuperäisten muistojen kopioita, joista hän säännöllisesti työsti yhä uusia, entistä epätarkempia kopioita edellisten haalistuessa näkymättömiin. Ehkä Ella itsekin oli epätarkka, osittain vääristynyt kopio siitä Ella Amanda Milanasta, joka hän oli eilen ollut.

Ella oli aina luottanut siihen, että hänellä olisi aina jonkinlainen menneisyys, jota palata tutkimaan. Äiti kuitenkin hermostui nykyään heti, jos tältä edes yritti kysellä vanhoista hyvistä ajoista − ei äiti halunnut tuhlata aikaansa menneiden vatvomiseen, äitiä kiinnostivat vain televisio-ohjelmat ja arvonnat, joista saattoi voittaa jotakin. Isältä ei maksanut vaivaa kysyä mitään, sairaus oli nakertanut Paavo Emil Milanan muistot rikki.”

Kun aihe liittyy harrastajien kasvamiseen vakavasti otettaviksi kirjailijoiksi, kirjailijan on luontevaa käsitellä omaa ammattiaankin. Onneksi kirjailijat eivät välttämättä tunge teksteihinsä vain omia mielipiteitään. Jos niin olisi, voisi ihmetellä, miksi Jääskeläinen on valinnut noin vastenmielisen työn. Kirjassa esitetyt tokaisut kirjailijoista ja heidän työskentelystään, eritoten ideoiden ja aineiston etsiskelystä, eivät ole kevyttä ironiaa. Laura Lumikon kasvattamat kirjailijat ovat saalistajia, joille toisen tunteet ja tuska ovat vain hyödyllistä autenttisuutta seuraavaan teokseen.

Tarina ja jännitys huipentuvat viimeisissä luvuissa, mutta minusta loppu tuntui lähes antikliimaksilta. Nokkelaa, kyllä, mutta alku lupasi enemmän. Kirjailija osin ohjaa tapahtumat niin väistämättä yhteen suuntaan, vaikka jättääkin jotain lukijan kuviteltavaksi, että yllätyksen sijaan kuuluu lässähdys. Ja ei, ei minulla olisi ehdottaa tehokkaampaa päätöstä.

Jääskeläinen(kin) kirjoittaa omaperäistä ja mehevää tekstiä, ei kliseitä, ei tavanomaisuuksia, vaan odottamattomia kielikuvia, joihin välillä pysähtyy. Lievästi valjusta lopusta huolimatta nautin kirjasta. Se olisi englanninkielisenä käännöksenä hyvinkin ansainnut tulla nimetyksi Hugo-kisaan.

Luin samaan aikaan Jääskeläisen pari vuotta myöhemmin julkaistua novellikokoelmaa ”Taivaalta pudonnut eläintarha”, johon on koottu aikaisemmin muissa yhteyksissä näkyneitä tekstejä, korjattuina, mutta myös uutta. Kokoelma on monimuotoinen yhdistelmä eri aiheita, käsittelytapoja ja tyylejä. ”Olisimmepa mekin täällä” on silkkaa scifiä ja kertomus melko epätodennäköisestä tulevaisuudesta, jonne voi siirtyä vain henki; Laakso lienee kuvitelma taivaasta, jossa elämä kuitenkin on ateistisen arkista. ”On Murmaa kaatunut” -novellia luin leppeänä fantasiana − epätavallisia tapahtumia epätavallisessa maailmassa, jotka kuitenkin, ehkä, saattaisivat jossain olla totta. Esimerkiksi ”Laurelia etsimässä” taas tuntui vain oudolta, enkä oikein tavoittanut jutun juonta.

Tehokkain on ehdottomasti ”Alla pinnan Toiseus piilee”, jossa luonto ja erityisesti meret ovat niin saastuneet, että ihmiset asuvat täydellisen keinotekoisesti rakennetuissa kaupungeissa. Jopa ilma ja taivas ovat keinotekoisia. Novellista tuli mieleeni jonkinlainen käänteinen Gaia-teoria: maapallo ei suinkaan ryhdy vastatoimiin saadakseen saastuneen ympäristön toipumaan, vaan päinvastoin eläinkunta haluaa lopettaa kärsimyksensä keinolla millä hyvänsä. Muutamaa tekstiä lukuun ottamatta novellit eivät ole Jääskeläisen ensimmäisen romaani veroisia, mutta kokoelma on kelpo  paketti kaikesta huolimatta.

Mainokset

Rahaa ja rakkautta

skin gameMab, Talven kuningatar (Winter Queen), vaatii jälleen Harry Dresdeniltä palveluksia ja lähettää ritarinsa (Winter Knight) maksamaan velkaansa Nicodemus Archleonelle, pari tuhatta vuotta vanhalle pahikselle, jossa elää yksi langenneista enkeleistä (Fallen Angel).  Nicodemuksella on Missio, jonka toteuttamiseksi hän on koonnut joukon samanhenkisiä olioita, mutta jossa lisäksi tarvitaan Dresdenin taitoja päästä Alamaailmaan (Underworld), kuolleiden valtakuntaan. Väkivaltaiset yhteenotot alkavat jo seuruetta koottaessa, yksi jäsenistä joutuu sairaalaan eikä Dresdenkään ole lähtiessään enää ihan täydessä terässä. Jim Butcherin Skin Gamen 500 sivulla ei ole taukoa eikä hiljaista hetkeä.

Koska tarinan alku kerrotaan jo kirjan takakannessa, sen voi paljastaa tässäkin. Tarkoituksena on murtautua Alamaailman valtiaan, Hadeksen aarrekammioon, mutta vasta matkan varrella selviää, mitä Nicodemus sieltä havittelee. Muiden motiivina on yksinkertaisesti raha, kaikki ne aikojen alusta kertyneet rikkaudet, joita Hades on kellareihinsa koonnut. Nicodemuksen lupaaman isohkon palkkion lisäksi jokainen osallistuja saa kerätä niin paljon rikkauksia kuin ehtii. Rahan vuoksi ihmisten lisäksi maagisetkin olennot ovat valmiita kulkemaan läpi tulen ja jään ja näitä tiukempien koitosten.

Skin Game on yksi tämän vuoden Hugo-ehdokkaista. Kun olen lukenut ne kaikki edellisetkin 14 Dresdeniä, ei tätä voinut ohittaa.

Dresdeniä ja Nicodemuksen muuta joukkiota pahoinpitelevät kirjoissa aikaisemmin esiintyneet ja jotkut uudetkin hirviöt: Dresden tunnistaa yhden seurueen jäsenistä metsänväeksi (Forest People), mistä tämä suuresti pahoittaa mielensä. Genoskwan lajia ei määritellä, mutta se ei peittele aikomustaan silputa Dresden heti tilaisuuden tullen. Kirjailija osaa kuvata yksityiskohtia. Lukijalle, ainakin minulle, on tärkeää nähdä muutakin kuin juoni. Tarvitaan konteksti ja erityisesti fyysinen ympäristö, tuntuma, värit ja valot, lämpötila ja erityisesti Genoskwaa kuvattaessa haju, joihin Butcher paneutuu tarkasti. En suosittele herkille enkä heikkovatsaisille: kun Deirdre syö sisuksiinsa veli Jordanin kielen osana initiaatiomenoja, minulle olisi riittänyt ylimalkaisempi kuvaus. Henkilöt ovat aika yksioikoisesti hyviä tai perusteellisen pahoja, ja pahuuteen tulee säröjä vain harvoin. Tämä on äijäromaani kuten edellisetkin: kaikki naiset ovat ihmismuodossaan lumoavan kauniita eikä joukossa ole yhtään ylipainoista, tavallisen eikä edes keski-ikäisen näköistä huolimatta tuhansien vuosien rajusti eletystä elämästä. Miehet ovat onneksi monimuotoisempia.

Butcher kirjoittaa jälleen jumaluustarustoa uudelleen. ”Fire reflected very brightly in his dark eyes.
’How I stole Persephone, you mean?’
‘Did you?’ I asked. And regretted almost immediately. For a second, I wanted very badly to know a spell that would let me melt through the floor in a quivering puddle of please-don’t-kill-me.
Hades stared at me for a long, intense period of silence and then breathed out something that might have been an extremely refined snort form his nose and sipped wine. ‘She came of her own will. Her mother failed to cope. Empty-nest syndrome.’
I leaned forward, fascinated despite myself. ‘Seriously? And . . . the pomegranate seeds thing?’
‘Something of a political fiction,’ Hades. ‘Hekate’s idea, and my brother ran with it. As a compromise, no one came away from it happy.’
‘That’s supposedly the mark of a good compromise,’ I said.
Hades grimaced and said, ‘It was necessary at the time.’
‘The stories don’t record it quite that way,’ I said. ‘I seem to recall Hekate leading Demeter in search of Persephone.’
That comment won a flash of white, white teeth. ‘That much is certainly true. Hekate led Demeter around. And around and around. It was her wedding present to us.’
I blinked slowly at that notion. ‘A honeymoon free of your mother-in-law.’”

Vaikka Butcher hämmentää mukaan muitakin muinaisia jumalia, painokkaammin on kuitenkin esillä Dresdenin omalaatuinen jumalasuhde; velhon toimeksiantajana on langennut enkeli, kun hän samaan aikaan tekee yhteistyötä ristin ritarin kanssa (Knights of the Cross, joita ei pidä sekoittaa saksalaiseen ritarikuntaan eikä ristiritareihin). Dresden taistelee mielessään, uskoako vai ei. Hän pitää itseään tekojensa vuoksi huonona ja arvottomana ihmisenä, kun hänen ystävänsä vakuuttavat hänelle toista. Dresden on selvästi kantilainen velvollisuuseetikko – kaikki minkä haluatte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin kirjaimellisesti heille – kun taas muut näyttävät olevan benthamilaisia utilitaristeja – tarkoitus pyhittää keinot. Kun Dresden ei kykene moiseen hyveellisyyteen, hän rypee itsesyytöksissä aina, kun tappelemiseltaan ehtii. Ristin ritarien hahmoissa uskonnollinen aines on näkynyt aikaisemmissakin kirjoissa, mutta kirjoittaja tuntuu korostavan nyt vielä enemmän katolista taustaa ja uskosta lähteviä perusteluja.

Rahan lisäksi tarinassa tekojen motiivina on rakkaus. Siinä myös osoitetaan rakkautta. Rakkaus on pääasiassa isien ja tyttärien keskinäistä rakkautta, ja Dresden tapaa jälleen pienen tyttärensä. Myös Nicodemus paljastuu rakastavaksi isäksi. Loppuratkaisukin on uskon ja Jumalan rakkauden varassa, mikä ainakin minusta tuntuu oudolta ajatellen koko sarjan asetelmaa. Lopussa kirjailija niputtaa yhteen kaksi yliluonnollista  ajatusmaailmaa, fiktiivisen taikuuden, magian, ja todelliset ihmeet, joihin katolinen kirkko lujasti uskoo (ja joihin minä maallistuneena protestanttina suhtaudun hyvin epäillen) – ja heittää mukaan vielä kaikkien tuntemaa elokuvakuvastoa. Tai ehkä minä vain luen liikaa rivien välistä.

Hugo-palkinto jaetaan useassa eri sarjassa ja mm. parhaaksi äänestetylle scifi- tai fantasiaromaanille. Butcher ja Skin Game ovat tietysti tuota fantasiaosastoa. Tuntematta kovin hyvin sen enempää nykyisiä kuin aikaisempiakaan ehdokkaita arvelen, että kirjan ehdokkuus on perusteltu. Mielestäni yksi ongelma on kuitenkin se, että viidentenätoista kirjana lähes kymmenen vuotta ilmestyneessä sarjassa tarina ei ole itsenäinen vaan katkelma velhoetsivän elämästä. Juoni jatkuu kirjasta toiseen, viittauksia aikaisempiin tapahtumiin on tavan takaa, väkeä ja heidän motiivejaan on peräisin edellisistä seikkailuista, ja loppu pohjustaa hyvin jo tulevia vaiheita.

Mietoa juonittelua

goblin emperor1Hugo-ehdokkaat julkaistiin alkukeväästä, ja niiden joukossa on Katherine Addisonin The Goblin Emperor. Alku oli niin lupaava, että lukaisin viisisataasivuisen pokkarin parissa päivässä. Kirjasta olisi luultavasti saanut enemmän irti, jos olisi nautiskellut siitä vähän hitaammin. Kirjaa on luonnehdittu steampunkiksi, mutta itse pidän sitä tarkemmin määrittelemättömänä fantasiana. Höyryä on niukasti ja punkia vielä niukemmin.

Maia Drazhar on puoliksi hiisi (goblin) ja puoliksi haltia (elf). Hänen isänsä Varenechibel on Ethuverazin, haltioiden maan, keisari ja äitinsä Chenelo puolestaan Barizhanin, hiisien maan, keisarin tytär. Maian isä ei hyväksy sen enempää hiisivaimoaan kuin tämän puoliveristä poikaakaan ja karkottaa heidät maansa syrjäiseen kolkkaan. Maian äiti kuolee, ja poika joutuu juopon ja julman hovimiehen kasvatettavaksi.

Myös keisari ja hänen kolme haltiapoikaansa menehtyvät, kun heitä ja hoviväkeä kuljettanut ilmalaiva rysähtää maahan. Onnettomuuden seurauksena oppimattomasta ja vastahankaisesta Maiasta tulee vain 18-vuotiaana keisari. Hänet lennätetään täysin valmistautumattomana hoviin, jossa hän ei tunne ketään ja jossa useimmat näköjään vihaavat häntä – hoikat, vaaleaihoiset ja valkohiuksiset haltiat pitävät tanakoita, tummaihoisia ja mustahiuksisia hiisiä vähä-älyisinä barbaareina. Rotuennakkoluulojen lisäksi kirjailija ottaa kantaa mm. sukupuolten eriarvoisuuteen ja luokkajakoon. Naisten ainoa hyväksyttävä tehtävä on synnyttää lapsia ja huolehtia kodista, ja duunaria kohdellaan usein huonosti; en yrittänyt jäljittää kirjailijan koostamaa nimistöä, mutta Sevezhon esikuvan tunnistaa helposti.

Kirjan viehätys on pikkutarkasti rakennetussa fantasiamaailmassa, jota täydentävät monet keksityt käsitteet; kirjan lopussa on jopa ääntämisohje. Kirjailija on huomaavaisesti laatinut loppuun myös henkilö- ja nimistöluettelon, sillä väkeä on paljon. Lähes koko tarina tapahtuu Untheileneise-hovissa, keisarin palatsissa, joka on kuin pieni kaupunki. Esikuvana ovat luultavasti olleet Moskovan Kremlin ja Kielletyn kaupungin kaltaiset hallituspalatsit. Lukijalle tulevat tutuiksi keisarin päivittäiset rutiinit ja myös se, missä kohdissa uusi keisari niitä tietämättään ja tietoisesti rikkoo.

Yksi hykerryttäviä yksityiskohtia on se, miten sekä hiidet että haltiat ilmaisevat tunteitaan: heidän mielialansa ja -piteensä näkyvät heidän korvistaan. Korvat pystyssä ilmaisevat ymmärrettävästi rohkeutta, hilpeyttä ja myönteisiä tunteita, kun taas erimielisen, alakuloisen ja pelokkaan korvat riippuvat päätä myöten.

Tarina on jonkinmoinen ryysyistä rikkauksiin -kuvaus, ja silkkiä ja jalokiviä on ylenpalttisesti. Varsinainen kasvutarina se ei ole, ja itse puhuisin mieluummin oppimisesta. Maia on kyllästyttävän valmis hallitsijaksi, lempeä, oikeamielinen ja tasapuolinen ja draaman lakien mukaan isänsä täydellinen vastakohta. Hän mm. hyväksyy itselleen naisen henkivartijaksi, rohkaisee sisarpuoltaan tähtitieteen opintoihin epämieluisen avioliiton sijaan ja huolehtii konkreettisesti köyhistä, sairaista ja vähäväkisistä. Häntä itseään vaivaa enemmän kuitenkin se, että hän ei osaa seurustella eikä tunne etikettiä, hän ei tiedä mitään niistä asioista, joita hallituksessa käsitellään, ja kulttuurin tuntemuksessakin on aukkoja.

Kirjailija Katherine Addison on englantilaisen kirjallisuuden tohtori ja erikoistunut renessanssiajan näytelmäkirjallisuuteen. Hänen vanhan englannin tuntemuksensa näkyy tekstissä, ja hän on ottanut avuksi mm. jo lähes unohtuneen thou-muodon (sinä) sekä we-muodon myös yksikössä: kun kirjan henkilöt hovissa puhuvat itsestään, he käyttävät pääasiassa we-sanan yksiköllistä muotoa ja vain hyvin harvoin ja tuttavallisessa keskustelussa I-muotoa. Maian sisäinen ääni komentaa, neuvoo ja kommentoi jatkuvasti käyttäen thou-muotoa. Näiden sisäisten keskustelujen ansiosta päähenkilön sielunmaailma paljastetaan lukijalle tavallista selvemmin.

Thou must learn to rule, he said to himself. Thou must learn these things. But he could not pry his teeth apart, too aware of what the Corazhas would think of him, too aware of Cala and Beshelar standing like statues.
I will ask Csevet later, he promised himself, and continued to feign attention to the workings of the government. The Corazhas asked him no questions, seemed to have no interest in his opinions or ideas. They know thou hast none, he thought scathingly.”

Tarinan juonena on Maian harhailu hovin poliittisten juonittelujen verkossa kannoillaan aina kaksi henkivartijaa. Fantasialle tyypillistä seikkailua ei ole, ja kunnon kliimaksi puuttuu. Kirjan puolivälissä alkaa ihmetellä, milloin jotain tapahtuu, ja sitten kun jotain tapahtuu, se on ohitse, ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Katherine Addison on kirjailija Sarah Monetten pseudonyymi, ja Monette puolestaan on kirjoittaa fantasian lisäksi kauhua. Tätä ajatellen olisi odottanut päähenkilön sisäisten mielenliikkeiden lisäksi enemmän ulkoistakin vipinää. Muita Hugo-ehdokkaita en vielä ole lukenut, mutta hiisikeisari lienee ansainnut ehdokkuutensa, ja palkinto tietysti riippuu lukijoista eli äänestäjistä.