Avainsana-arkisto: fantasia

Romaanin veroinen näytelmäkäsikirjoitus

kirottu-lapsiEhdin lukea kaikki Harry Potter –kirjat, ennen kuin perustin vaatimattoman blogini. Tuumin joskus, että niistä olisi silti hauska kirjoittaa. Sitten ymmärsin, että muut olivat tehtailleet Rowlingin keksimästä  velhosta niin paljon ja niin monentyyppistä tekstiä, että jätin sikseen. J. K. Rowlingin, tai oikeastaan ohjaaja John Tiffanyn ja käsikirjoittaja Jack Thornen hänen ideastaan kirjoittamasta, viimeisimmästä tarinasta ”Harry Potter and the Cursed Child” on siitäkin ehditty julkaista jo moniaita arviointeja ja mielipiteitä, mutta uskaltaudun silti.

Kuten useimmat jo tietävät, kyseessä ei siis ole romaani vaan näytelmän käsikirjoitus. Lehtijuttujen perusteella fanit ovat kiukkuisia siitä, että Rowling ei ollutkaan kirjoittanut romaania, vaan kirja on ”vain” käsikirjoitus. Näytelmän ensi-ilta oli heinäkuun lopussa. Katsomot ovat täysiä, lippuja äärimmäisen vaikea saada ja arvioinnit ylistäviä; selasin jokunen viikko sitten teatterin sivustoa, mutta se oli ilmeisesti tungoksessa kaatunut. Ylöspanossa on tehty poikkeuksellinen ratkaisu: jännitystä riittää kahdelle illalle, koska näytelmä esitetään kahdessa osassa. Kahdeksas velhotarina siis näyttää onnistuneen.

Kertomus alkaa siitä, mihin seitsemäs Potter-tarina päättyi. Parisenkymmentä vuotta vanhentunut Harry saattaa Ginny-vaimoineen toiseksi vanhintaan, Albus Severusta Hogwarts Expressiin matkalle opiskelemaan ensimmäistä lukuvuottaan. Asemalla he tapaavat sekä Hermionen että Ronin, mutta myös Draco Malfoyn, joka on hänkin saattamassa poikaansa. Albus ja Scorpius Malfoy ystävystyvät oitis ja kaikkien yllätykseksi ja joidenkin kauhuksi pääsevät vielä samaan tupaan. Aikuiset aavistavat jotain hyvin pahaa olevan tulossa, kun taas lapsilla on aivan omat suunnitelmansa.

Tapahtumien vauhti on hengästyttävä. Kohtaukset tuntuvat ainakin kirjassa hyvin lyhyiltä, ja toisinaan niihin riittää vain muutama sivu. Taikuus on vahvasti läsnä, ja kun näytelmää todennäköisesti esitetään vielä joitain vuosia, kävisin mielelläni katsomassa, miten magia näyttämöllä toimii. Tarinassa leikitään ajalla tai pikemminkin varoitetaan leikkimästä sillä. Menneisyydessä tapahtuneen seuraukset ovat niin monilenkkinen ketju, ettei mihinkään ole viisasta koskea, sillä vaikutukset nykyisyyteen saattavat olla ihan mitä tahansa, kaikkien hyvistä aikomuksista huolimatta. Entä jos… on mukava ajatusleikki, kunhan sitä ei ryhdy toteuttamaan.

Harryn kasvaminen lapsesta aikuisuuden kynnykselle vei seitsemän kirjaa, ja nyt hänestä yritetään tehdä kunnollista isää yhdessä kertomuksessa. Harry tuskailee, kun hän ei tunne tavoittavansa poikaansa ollenkaan, ja Albus taas hakee isänsä hyväksyntää. Hän tuntee alemmuutta ja pelkää, ettei hän ole isänsä mielestä kyllin hyvä. Ei liene mitenkään epätavallinen tilanne varsinkaan perheessä, jossa on toinen vanhemmista on kaikkien tuntema kuuluisuus. Kasva siinä sitten tasapainoiseksi aikuiseksi. Harry pakenee töihinsä taikaministeriössä, ja Albus mököttää entistä pahemmin.

Tarinaa saattaa olla vaikea seurata, ellei ole aikaisemmin tutustunut velhomaailmaan. Kirjoittajat tosin selittävät aika lailla, edellisissä kirjoissa kerrottuja tapahtumia kerrataan ja niihin viitataan tavan takaa. Näytelmässä on tietysti uusia henkilöitä, mutta monet vanhoista tutuista ovat mukana. Mm. Hogwartsin (siis Tylypahkan) velhokoulun rehtorina on Minerva McGonagall (Minerva McGarmiwa) ja Moaning Myrtle (Murjottava Myrtti) saa jälleen auttaa yhtä Potteria. Vaikka tarinassa on jälkeenpäin ajatellen melko lailla aikaisemman toistoa, odottamattomat käänteet ja jännitys kyllä pitävät kiinnostuksen yllä. Kirja on nopeasti luettu, koska teksti on verrattain suurta ja rivit taitettu väljästi. Odotin kaipaavani kertovaa ja kuvailevaa tekstiä dialogin tueksi, mutta en sitä lopulta edes ajatellut. Juoni kyllä kantaa laiskaakin lukijaa. Velhomaailman magia on tallella, mutta myönnän, että kuvitin lukemaani elokuvien näkymillä.

Kiinnitin useissa kohdissa huomiota keskenkasvuisten poikien varhaiskypsään puheenparteen. Näytelmässä tietysti dialogi painottuu romaania paljon enemmän, joten siihen myös kiinnittää enemmän huomiota. Vuorosanat ovat kaiken kaikkiaan nokkelia ja hauskoja, mutta epäilen, tokko ainakaan tuon ikäiset jästit kykenevät noin mehukkaaseen ajatustenvaihtoon. Varsinkin Scorpiuksesta on kirjoitettu hyvin älykäs ja pikkuvanha tenava.

”Scorpius and Albus emerge on to a roof bathed in silver light. There’s soft hooting all around them.
Scorpius
So I think a simple Confringo.
Albus
Definitely not. For something like this you need Expulso.
Scorpius
Expulso? Expulso and we’ll be clearing bits of Time-Turner from this owlery for days.
Albus
Bombarda?
Scorpius
And wake up everyone in Hogwarts? Maybe Stupefy. They were originally destroyed using Stupefy…
Albus
Exactly, it’s been done before ― let’s do something new, something fun.
Scorpius
Fun? Look, many wizards overlook the importance of choosing the right spell but this really matters. I think it’s much-underestimated part of modern witchcraft.”

Kirjan luettuani totesin itsekin, että Rowlingin pitää ehdottomasti kirjoittaa uusi Potter-romaani. Minusta oli oikein lystiä palata Hogwartsiin, tuttujen velhojen ja heidän jälkeläistensä seuraan. Sekä Albus että Scorpius ovat niin aikaansaavia kavereita, että heistä varmasti riittää aihetta seuraavaan seitsemään velhokirjaan. Vaikka kirottu lapsi nojaakin vahvasti Harryn omaan, jo tuttuun,  tarinaan, uusia aineksia ei liene vaikea kehitellä. Rowlingin ensimmäinen yritys Pottereiden jälkeen floppasi, mutta seuraavat kaksi dekkaria yksityisetsivä Cormoran Strikesta ovat menestyneet huomattavasti paremmin, aina tv-sarjaan saakka. Kohderyhmä on kuitenkin toinen, vaikka itse luenkin mielelläni molempaa lajia.

Mainokset

Julman kaunista

Suna on vaeltaja. Hän kulkee kylästä toiseen Ruskan metsissä, nummilla ja vuorilla Io-ketun kanssa ja soittaa markkinoilla viulua, jonka säestyksellä Io tanssii. Hänen elämänsä sotkee Lupus, tähti, joka on lähetetty Ruskaan häntä suojelemaan. Lupus kertoo Sunalle, että tällä on Tehtävä, jonka Lupus on enneunessaan nähnyt.

”Ennustus tuli Lupuksen luokse kuin hämärässä hapuileva käsi, sormet harallaan, epäröiden. Hän tunsi sen kosketuksen mielensä reunamilla, kuuli sen varovaisen likehdinnän korvansa juuressa. Ei se ollut sellaista kuin hän oli kuvitellut. Ei yhtäkkistä valaistumista, ei selkeää ääntä lausumassa sanoja, ei ilmestystä. Vain tuo kummallinen tunne jossakin mielen rajalla, ikään kuin silmäkulmassa häilähtävä varjo tai juuri ja juuri kuulomatkan päässä kuiskattu sanan.”

”Tähtimosaiikki” on Iida Sammaliston,  nuoren kirjailijanalun fantasiatarina, ensimmäinen, ja ilmestynyt syksyllä 2015.

Kyse on yksinkertaisesti hyvän ja pahan taistelusta: Sunan on kukistettava Ruskaa ja sen asukkaita sortava ilkeä tyranni, jolle ei riitä yhden maan asukkaiden alistaminen, vaan joka kirjaimellisesti tavoittelee taivaita. Suna ei suinkaan ole innostunut tehtävästä, vaan vastustelee kaikin keinoin. Magiaan ei tarinassa turvauduta, mutta maaseutumaisema ja pikkukylät, korpit ja ryövärit ovat selvästi fantasiakuvastoa. Kohtauksesta suolla tulivat välittömästi mieleen Frodon ja Samin harhailu matkalla Mordoriin, vain  kuolleiden sielujen virvatulet puuttuvat. Suolle jätetty isätön lapsi on tosin suoraan esimerkiksi Kalevalasta, mutta samankaltaisia myyttejä lienee muuallakin.

Luin kirjan nuoren kirjoittajan fantasiakirjana ajattelematta kohderyhmää. Etsiskellessäni tietoja kirjailijasta huomasin, että kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta kyllä tätä fantasiasta viehättynyt aikuinenkin lukee. Teksti on helppolukuista, luvut lyhyitä ja kohtaukset toisinaan vain muutaman rivin mittaisia, joten siinä mielessä kirja sopii nuorille lukijoille. Juoni on suoraviivainen eikä sivupolkuja ole. Aikuinen kirjoittaja olisi luultavasti saanut tarinaan lisää syvyyttä; esimerkiksi Sunan kannettavakseen ottama taakka lähes unohtuu välillä, vaikka onkin juonen kannalta ratkaiseva.

Toisaalta kirjoittaja pyrkii taustoittamaan henkilöidensä toimintaa: esimerkiksi Sunaa saalistava Ronan ei ole syntyjään paha vaan julmasti sellaiseksi kasvatettu; mies ei tosin  ole avaruusolio kuten kaimansa, mutta vahva joka tapauksessa. Ronanin mielenmuutos on silti hatarasti perusteltu eikä kovin uskottava. Aikuinen mies ei noin vain hoksaa olleensa väärässä. Uskokaa pois, aikuinen nainen tietää.

Kertomus on pikkupuutteista huolimatta johdonmukainen ja ehjä, ja juoni kulkee sujuvasti. Erityisesti ihailen Iida Sammaliston notkeaa ja rikasta suomen kieltä. Proosaa on lisäksi  väritetty muutamalla runonsäkeellä, laululla. Taitava kieli on sitäkin merkittävämpää, kun kyse on noin nuoresta kirjoittajasta. Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa Iida Sammalisto kertoo aloittaneensa romaanin kirjoittamisen yläasteella – hän oli 19-vuotias sen ilmestyessä. Sammalisto on kasvanut tekstarien, sähköpostin ja some-viestien maailmassa ja kykenee kuitenkin ja epäilemättä noiden tekstien lisäksi poikkeuksellisen vivahteikkaaseen ilmaisuun. Ihailen. Kyllä tytöstä kirjailija kasvaa.

Jos Jane Austen olisi kirjoittanut scifiä…

glamour in glassJane ja David Vincent ovat glamouristeja, lumetaiteilijoita. He kietovat ilmasta (ether) kuvia ja kuvaelmia, aineettomia kuvakudoksia, joilla sekä koristellaan, peitetään ja kätketään että luodaan harhoja ja illuusioita. Kuten kaikessa taiteessa alalla on myös harrastelijoita, mutta Jane ja David Vincent ovat tunnustettuja ja kysyttyjä ammattilaisia.

Tarinat glamouristeista on kirjoittanut amerikkalainen Mary Robinette Kowal, mutta puitteet niille on antanut Jane Austen.

Luin sarjan ensimmäisen, ”Shades of Milk and Honey”, pari vuotta sitten ja totesin juonen kovasti muistuttavan Austenin kirjaa ”Ylpeys ja ennakkoluulo”. Molemmissa keskitytään soveliaan aviomiehen löytämiseen porvarisperheen naimaikäisille tyttärille. Molempien päähenkilö on älykäs ja omapäinen, mutta arkisen näköinen – 1800-luvun alussa aivan vääriä nuoren tytön ominaisuuksia kunnon naimakauppaa ajatellen. Juonenkäänteissäkin on selviä yhtäläisyyksiä, mm. suloisen pikkusisaren sairastuminen naapurin luona sekä kahden nuoren rakastavaisen aiheuttama skandaalinalku. Jälkisanoissa Kowal jopa kertoo tarkistaneensa käyttämänsä sanaston Austenin teksteistä kootun tietokannan avulla, jotta kirjoihin ei jäisi käsitteitä, joita ei tapahtuma-aikaan käytetty. Esimerkkinä palanen perheriidasta viisiosaisen sarjan toisessa kirjassa ”Glamour in Glass”:

”’Do you really think so little of me as that?’ Jane took two furious strides closer. ‘You might recall that we ladies are trained from childhood to give no hint of our feelings, lest we stray into an impropriety. That I am so open with you is only because of how deeply I trust you.’
He had no response to that, and stood with his head bowed. When he spoke again, his voice was very low. ‘Is there no explanation I can offer to make it clear that I meant no harm?’
‘I know that you intended no harm.’ Jane made and effort to calm herself so that she did not immediately refute her own assertion that she could govern her conduct.”

Katkelmasta näkyy tietysti monta muutakin seikkaa Kowalin taitavan kielen lisäksi. Vincentin perheessä ei vaimo nalkuta eikä mies pakene klubiin lasilliselle – ihanneavioliitto myös nykyisin kriteerein. Yläluokan perheissä ei ollut tapana korottaa ääntään eikä muutenkaan osoittaa mielen ailahteluja. Jokainen tiesi paikkansa ja velvollisuutensa ja tavoista poikkeamista ei suvaittu.

Jane ja David Vincent – joka todellisuudessa on totta kai aatelinen – matkaavat Brysselin liepeillä sijaitsevaan Binchéen sekä häämatkalle että opiskelemaan ja opettamaan glamouria. Englantilaisista ei paikkakunnalla pidetä; Belgiaa ei vielä ollut, alue kuului Ranskalle ja kuten kaikki historiasta muistavat, Englanti ja Ranska olivat viimeiset vajaat tuhat vuotta sotineet keskenään lähes taukoamatta milloin mistäkin. Matka osuu kevääseen ja kesään 1815. Tuona keväänä Napoleon karkasi Elbalta ja pystytti Ranskaan satapäiväisen keisarikunnan. Hänen valtansa romahti lopullisesti Waterloon taisteluun, jossa häntä vastassa olivat mm. britit Wellingtonin herttuan johdolla sekä preussilaiset, joiden mukaantulo virallisen selityksen mukaan ratkaisi taistelun.

Kirjassa brittien voitto selitetään toisella tavalla, ja tapahtumissa tärkeitä olivat Vincentien glamouristitaidot.

Kowal kirjoittaa siis sekä fantasiaa että ainakin tässä tapauksessa vaihtoehtohistoriaa – tosin hän Facebook-sivulla painottaa nimenomaan scifiä, siitä otsikkoni. Hän on palkittu fantasiakirjailija, ja ”Shades of Milk and Honey” oli ilmestymisvuonnaan 2010 ehdolla Nebula Award -kisassa parhaaksi romaaniksi. Hänen novellinsa ”For Want of a Nail” voitti 2011 Hugon, ja toinen oli ehdolla jo edellisenä vuonna. Hän on lisäksi saanut Campbell Award –palkinnon parhaana uutena kirjailijana. Tunnustettu kirjoittaja, mutta myönnän suoraan, että ei suoranaisia suosikkejani. Pidän Jane Austenin kirjoista niiden epäsovinnaisten naispäähenkilöiden vuoksi sekä huolellisesti kuvan miljöön ja ajankuvan vuoksi. Kowalin glamouristikirjojen jujua en ole täysin ymmärtänyt, ja muita hänen tekstejään ei minulle ole kulkeutunut. Glamour on hauska oivallus, ajankuva huolellisesti tutkittu ja ainakin toisessa kirjassa on jännitystä ja seikkailun alkua, mutta jotain puuttuu.

Seuraavat kertomukset ovat ”Without a Summer” ja ”Valour and Vanity” sekä päätösosa ”Of Noble Family”, joista vilkaisin ”Without a Summer” -kirjan. Otsikon voi kirjan luettuaan ymmärtää monella tavalla, kuten hyvät otsikot aina. Reaalimaailmassa otsikko viittaa säähäiriöön, joka johtui Tambora-tulivuoren purkautumisesta keväällä 1815. Vuori syyti siinä määrin tuhkaa taivaalle, että hiukkaset aiheuttivat kaksi vuotta kestäneen poikkeuksellisen kylmän ja märän kauden koko pohjoiselle pallonpuoliskolle, seurauksena nälkää, kurjuutta ja levottomuuksia. Me pääsimme kuusi vuotta sitten kovin vähällä. Kowal käsittelee jonkin verran myös arkikäsitysten ja ennakkoluulojen sekä tieteellisen maailmankuvan ristiriitaa: rahvas ja jokunen muukin syyttää pitkittyneestä talvesta jäämiehiä (coldmongers), glamouristeja, jotka taiteen sijasta luovat kylmyyttä.

Olen vanhanaikainen, ja minusta kirja on kokonaisteos. Se on aiheen ja tarinan lisäksi tietysti tyyli, mutta myös graafinen ulkoasu. Kirjan kansi ei ole yhdentekevä juttu, ei liioin valittu kirjain ja taitto. Tämä on yksi syy siihen, miksi edelleen vierastan sähköisiä kirjoja, vaikka minulla lukulaite onkin. Kummastelin ensin Kowalin glamouristitarinoita kioskiroskana niiden kansien takia, mutta kun tausta selitettiin minulle, uskalsin sentään lukea ensimmäisen, jolloin totesin, että kannet lienevät vitsi. Vaikka mistä minä tiedän, kuinka paljon aikaa graafikko käyttänyt kuvankäsittelyyn ja glamouriin istuvan fontin valintaan. Eivät nämä lempikirjojani ole, mutta varsin nopealukuisia ja harmittomia. Austenin tuntija ja todellinen kirjallisuudenharrastaja löytää tekstistä luultavasti enemmän, kuin mitä minä olen valmis penkomaan.

Todennäköisesti ja kaikesta huolimatta lukaisen ne kaksi viimeistäkin osaa.

Kielletyt unet

kudotut kujatJotkin kirjat pitäisi niiden lukemisen jälkeen vain sulkea hellästi ja palauttaa varovaisesti kirjahyllyyn. Niitä ei missään tapauksessa pitäisi taitamattomasti repostella, analysoida eikä arvioida. Tuntuu siltä, kuin jotain saattaisi särkyä. Toisaalta − sellaiset kirjat ovat niin arvokkaita, että niistä pulpahtelevat ajatukset täytyy jakaa. Yksi näitä kirjoja on Emmi Itärannan toinen kirja, ”Kudottujen kujien kaupunki”. Jo nimi on kuin runoa.

Eliana on muori kutoja saarelle rakennetussa kaupungissa. Hän asuu Seittien Talossa muiden kutojien kanssa, ja löytää eräänä iltana piha-aukiolta pahoinpidellyn, vertavuotavan tytön. Tyttö, Valeria, osoittautuu taitavaksi kutojaksi ja saa jäädä taloon. Tasaista arki ei ole: kaupungin Neuvosto säätää uusia ja tiukempia lakeja, joilla puuttua unien näkemiseen ja Unirutoksi nimitettyyn tautiin sairastuneiden elämään. Pakkovallasta sikiää kuitenkin aina vastarinta, niin myös sokkeloiksi kudotuilla kujilla.

Saatan tarpeettomasti politisoida lukemaani, mutta kudotuilla kujilla kärsitään ekologisten muutosten aiheuttamista ongelmista kuten Teemestarin kirjassakin, Itärannan esikoisteoksessa. Nyt tosin vettä on liikaa ja kujat tulvivat. Kaupungissa venyy kostea sumu, meren korallit ovat menettäneet värinsä, laulumeduusat kuolevat ja silkin puutteessa kutojien on käytettävä karkeampia lankoja. Kaupungilla leviää lisäksi ennen tuntematon sairaus, jonka syytä ei tiedetä ja jota ei osata parantaa. Näkyvimpiä ovat vallanpitäjien, kasvottoman Neuvoston, kurinpitokeinot, jotka eivät kansalaisten arkea ainakaan kevennä.

Ryhdyin tietysti miettimään, miksi kirjailija oli valinnut Neuvoton harjoittamaksi kiristykseksi juuri unet. Unet ovat ihmiselle kaikkein yksityisintä, salattua ja henkilökohtaisinta. Kun unet otetaan pois, ihmiseltä otetaan pois haaveet ja unelmat, toivo onnellisemmasta huomisesta. Silloin elämää helpottaa, kun ei tarvitse ajatella, vaan ainoastaan totella. Toisto ja tuttuus tuovat turvallisuutta. Pelko muuttuu myös muutoksen peloksi. Unet voivat luonnollisesti olla  painajaisiakin, ja painajaiset ovat juuri niitä, joista Unennäkijät kirjassa paljastuvat.

Myös Eliana näkee painajaisia.

”Juoksen unen kapeassa käytävässä, jonka lattia on kiveä ja seinät seittiä, hopeanharmaasta langasta kudottuja harsoja, sitkeitä ja kauas kurkottavia. Käytävän päässä kohoaa tumma puuovi. Painaja on aina muutaman askeleen takanani, jokaisen liikkeeni kaiku. Tahdon unen seinät kadoksiin, tahdon painajan pois kannoiltani. Pako on kuitenkin kuluttanut voimani vähäisiksi eikä tahtoni taivuta unen muotoa toiseksi. Saavutan oven ja tahdon sen usvanohueksi, mutta se on kiinteä ja jykevä käteni alla, ei anna periksi. Käännyn katsomaan painajan pimeyttä. Kylmä kerääntyy ympärilleni, ja hiljaisuus. Kauhu tulvii minuun, kantaa harjallaan jäistä metallia, raskaita kahleita, joita en jaksa murtaa. Painajan kasvot palavat valottomana aukkona unen ytimessä. Käsken itseäni heräämään, mutta unen seitti ei väisty, sen langat sitovat minut paikoilleni. Painaja kurkottaa kätensä minua kohti.”

Tiedän, että Emmi Itärannan tyyli ärsyttää joitain ihmisiä, mutta minuun se tehoaa. Ihailen hänen taitoaan katsella ilmiöiden sisälle ja punoa tuoreita kielikuvia. ”Kudottujen kujien kaupungissa” tyyli on yhtä tarinan kanssa, eikä tätä olisi voinut toisin kertoa. Kirjailija on kirjoittanut toisenkin kirjansa samaan aikaan myös englanniksi. En ole lukenut englanninkielisiä versioita, mutta olisi mielenkiintoista katsoa, miten omaperäinen kieli taipuu toiseksi. Miltä kuulostavat englanniksi laulumeduusa, Tahrattujen Talo tai Musteellamerkintä?

Pimeneviin iltoihin

wickedRay Bradburyn Something Wicked This Way Comes on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1962 ja on hänen neljäs romaaninsa, tuolloin pitkään odotettu, kuten kannessa todetaan. Halusin varmasti vakuuttua siitä, että en ollut erehtynyt kirjailijan ilmaisutaidoista, eikä minun tämän luettuani tarvitse niitä enää epäillä. Tosin rehevä tyyli alkoi vähän maistua maneerilta, mutta olen luultavasti väärässä. Katkelma on kohdasta, jossa noita jahtaa poikia kuumailmapallosta:

”No, Don’t go! he thought. Come back.
For he feared she had smelled his plan.
She had. She itched for his scheme. She snuffed, she gasped at it. He saw the way her nails filed and scraped the air as if running over grooved wax to seek patterns. She turned her palms out and down as if he were a small stove burning softly somewhere in a nether world and she came to warm her hands at him. As the basket swung in an upglided pendulum he saw her squinced blindsewn eyes, the ears with moss in them, the pale wrinkled apricot mouth mummifying the air it drew in, trying to taste what was wrong with his act, his thought. He was too good, too rare, too fine, too available to be true! surely she knew that!”

Päähenkilöt ovat siis nytkin lapsuutensa viimeisiä kuukausia eläviä poikia ja vuodenaika on nytkin syksy: pienille pojille kesäloman vapaus on isompi juttu, kuin me aikuiset osaamme arvatakaan. Eletään lokakuuta, ja illat ovat jo pimeitä. Pojat kuulevat hämärtyvässä illassa tivolin höyryurkujen (calliope) äänen ja näkevät telttojen ja kojujen nousevan niitylle kaupungin laidalle − miksi tuoda tivoli kaupunkiin tähän aikaan vuodesta. Jimin ja Willin ystävyys joutuu koetteille heti karusellin ensimmäisellä kierroksella. Tivolissa on tavallisista poikkeavia laitteita, ja esimerkiksi karusellia voi pyörittää sekä etu- että takaperin sen mukaan, minkälaisia huvituksia siltä haluaa. Siellä on myös perinteisten tivolien normaali friikkisirkus: kääpiö, ennustajaeukko, voimamies, luurankomies, tatuoitu mies. Ennustaja osaa kuitenkin myös taikoa, tatuoidun miehen tatuoinnit näyttävät heräävän eloon eivätkä kaikki tapahtumat ole pelkällä järjellä selitettävissä.

Bradbury ei ole ensimmäinen, joka on valinnut kiertävän huvipuiston kauhutarinan kehykseksi. Tivolin tilapäisyys antaa mahdollisuuden yllättävään ja äkilliseen, ja meluisa huvittelu tarjoaa hyvän taustan ja kontrastin inhalle pahuudelle. Bradbury sekoittelee sopivasti jännitystä, kauhua ja fantasiaa. Pimeyteen kuvittelee sellaisiakin vaaroja, joita siellä ei ole. Kirjan ilmestymisen aikoihin kriitikot kuvasivat tekstiä mm. painajaisten aineksiksi, painajaismaiseksi allegoriaksi, hulluksi, kiehtovaksi ja vangitsevaksi sekä lisäksi mestarillisesti kerrotuksi. Se on edelleen kaikkea tuota ja ehkä enemmänkin. Otsikon ”wicked” ei ole pelkkää ilkeyttä, vaan syvää vahingoittamisen halua, johon ei ole muuta syytä kuin perusteellinen pahuus. Kirjailija valitettavasti osoittaa senkin, että pahuus syntyy kuin varkain, suunnittelematta ja harkitsematta. Ihmisillä on haaveita, joiden toteutuminen ei aina ole hyväksi kenellekään.

Keskenkasvuisista pojista kertova romaani kertoo siirtymisestä aikuisten maailmaan. Toivoisi toki, että aikuistuminen kävisi pehmeämmin, lempeämmin ja vähitellen eikä kirjaimellisesti yhdessä yössä. Kasvukertomuksena tätä voi verrata edelliseen lukemaani Bradburyyn, Dandelion Wine -kirjaan. Bradbury on sijoittanut tarinansa samanlaiseen pikkukaupunkiin, juuri sellaiseen, jossa hän vietti lapsuutensa. Molemmissa koetellaan poikien ystävyyttä, tuntemattoman pelko on kauhistuttavasti läsnä ja molempien päähenkilöt ymmärtävät lopussa, että lapsuuden viattomuuteen ei voi enää palata. Something Wicked on kuitenkin silkkaa fantasiaa, kun Dandelion Winen taikuus on pikkupojan mielikuvituksessa, lapsuuden omassa magiassa. Nostalgiaakin on mukana. Vaikka Bradbury ei vuotta täsmennäkään, eletään selvästi hänen lapsuusvuosiaan.

Teksti on suomennettu melko tuoreeltaan otsikolla Paha saapuu portin taa − ei niinkään huono käännös, vaikka meneekin hiukan alkuperäisen ohitse. Bradbury kuten moni ennen häntä ja moni hänen jälkeensäkin on lainannut otsikkonsa Shakespearelta: Macbethissä yksi noidista toteaa Cajanderin suomennoksessa (neljännen näytöksen alussa) peukalonsa kihelmöinnin perusteella ”Jotakin pahaa tuloss’ on”. Ei tuollaista olisi voinut kirjan otsikoksi laittaa. Bradburyn suomennosta minulla ei ole, mutta hänen kaltaistensa kirjoittajien tekstit on luettava alkukielellä. Aikaisen halloweenin kuvaus sopii oikein hyvin varhain pimeneviin syysiltoihin. Jotkin tarinat vain paranevat ikääntyessään.

Rahaa ja rakkautta

skin gameMab, Talven kuningatar (Winter Queen), vaatii jälleen Harry Dresdeniltä palveluksia ja lähettää ritarinsa (Winter Knight) maksamaan velkaansa Nicodemus Archleonelle, pari tuhatta vuotta vanhalle pahikselle, jossa elää yksi langenneista enkeleistä (Fallen Angel).  Nicodemuksella on Missio, jonka toteuttamiseksi hän on koonnut joukon samanhenkisiä olioita, mutta jossa lisäksi tarvitaan Dresdenin taitoja päästä Alamaailmaan (Underworld), kuolleiden valtakuntaan. Väkivaltaiset yhteenotot alkavat jo seuruetta koottaessa, yksi jäsenistä joutuu sairaalaan eikä Dresdenkään ole lähtiessään enää ihan täydessä terässä. Jim Butcherin Skin Gamen 500 sivulla ei ole taukoa eikä hiljaista hetkeä.

Koska tarinan alku kerrotaan jo kirjan takakannessa, sen voi paljastaa tässäkin. Tarkoituksena on murtautua Alamaailman valtiaan, Hadeksen aarrekammioon, mutta vasta matkan varrella selviää, mitä Nicodemus sieltä havittelee. Muiden motiivina on yksinkertaisesti raha, kaikki ne aikojen alusta kertyneet rikkaudet, joita Hades on kellareihinsa koonnut. Nicodemuksen lupaaman isohkon palkkion lisäksi jokainen osallistuja saa kerätä niin paljon rikkauksia kuin ehtii. Rahan vuoksi ihmisten lisäksi maagisetkin olennot ovat valmiita kulkemaan läpi tulen ja jään ja näitä tiukempien koitosten.

Skin Game on yksi tämän vuoden Hugo-ehdokkaista. Kun olen lukenut ne kaikki edellisetkin 14 Dresdeniä, ei tätä voinut ohittaa.

Dresdeniä ja Nicodemuksen muuta joukkiota pahoinpitelevät kirjoissa aikaisemmin esiintyneet ja jotkut uudetkin hirviöt: Dresden tunnistaa yhden seurueen jäsenistä metsänväeksi (Forest People), mistä tämä suuresti pahoittaa mielensä. Genoskwan lajia ei määritellä, mutta se ei peittele aikomustaan silputa Dresden heti tilaisuuden tullen. Kirjailija osaa kuvata yksityiskohtia. Lukijalle, ainakin minulle, on tärkeää nähdä muutakin kuin juoni. Tarvitaan konteksti ja erityisesti fyysinen ympäristö, tuntuma, värit ja valot, lämpötila ja erityisesti Genoskwaa kuvattaessa haju, joihin Butcher paneutuu tarkasti. En suosittele herkille enkä heikkovatsaisille: kun Deirdre syö sisuksiinsa veli Jordanin kielen osana initiaatiomenoja, minulle olisi riittänyt ylimalkaisempi kuvaus. Henkilöt ovat aika yksioikoisesti hyviä tai perusteellisen pahoja, ja pahuuteen tulee säröjä vain harvoin. Tämä on äijäromaani kuten edellisetkin: kaikki naiset ovat ihmismuodossaan lumoavan kauniita eikä joukossa ole yhtään ylipainoista, tavallisen eikä edes keski-ikäisen näköistä huolimatta tuhansien vuosien rajusti eletystä elämästä. Miehet ovat onneksi monimuotoisempia.

Butcher kirjoittaa jälleen jumaluustarustoa uudelleen. ”Fire reflected very brightly in his dark eyes.
’How I stole Persephone, you mean?’
‘Did you?’ I asked. And regretted almost immediately. For a second, I wanted very badly to know a spell that would let me melt through the floor in a quivering puddle of please-don’t-kill-me.
Hades stared at me for a long, intense period of silence and then breathed out something that might have been an extremely refined snort form his nose and sipped wine. ‘She came of her own will. Her mother failed to cope. Empty-nest syndrome.’
I leaned forward, fascinated despite myself. ‘Seriously? And . . . the pomegranate seeds thing?’
‘Something of a political fiction,’ Hades. ‘Hekate’s idea, and my brother ran with it. As a compromise, no one came away from it happy.’
‘That’s supposedly the mark of a good compromise,’ I said.
Hades grimaced and said, ‘It was necessary at the time.’
‘The stories don’t record it quite that way,’ I said. ‘I seem to recall Hekate leading Demeter in search of Persephone.’
That comment won a flash of white, white teeth. ‘That much is certainly true. Hekate led Demeter around. And around and around. It was her wedding present to us.’
I blinked slowly at that notion. ‘A honeymoon free of your mother-in-law.’”

Vaikka Butcher hämmentää mukaan muitakin muinaisia jumalia, painokkaammin on kuitenkin esillä Dresdenin omalaatuinen jumalasuhde; velhon toimeksiantajana on langennut enkeli, kun hän samaan aikaan tekee yhteistyötä ristin ritarin kanssa (Knights of the Cross, joita ei pidä sekoittaa saksalaiseen ritarikuntaan eikä ristiritareihin). Dresden taistelee mielessään, uskoako vai ei. Hän pitää itseään tekojensa vuoksi huonona ja arvottomana ihmisenä, kun hänen ystävänsä vakuuttavat hänelle toista. Dresden on selvästi kantilainen velvollisuuseetikko – kaikki minkä haluatte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin kirjaimellisesti heille – kun taas muut näyttävät olevan benthamilaisia utilitaristeja – tarkoitus pyhittää keinot. Kun Dresden ei kykene moiseen hyveellisyyteen, hän rypee itsesyytöksissä aina, kun tappelemiseltaan ehtii. Ristin ritarien hahmoissa uskonnollinen aines on näkynyt aikaisemmissakin kirjoissa, mutta kirjoittaja tuntuu korostavan nyt vielä enemmän katolista taustaa ja uskosta lähteviä perusteluja.

Rahan lisäksi tarinassa tekojen motiivina on rakkaus. Siinä myös osoitetaan rakkautta. Rakkaus on pääasiassa isien ja tyttärien keskinäistä rakkautta, ja Dresden tapaa jälleen pienen tyttärensä. Myös Nicodemus paljastuu rakastavaksi isäksi. Loppuratkaisukin on uskon ja Jumalan rakkauden varassa, mikä ainakin minusta tuntuu oudolta ajatellen koko sarjan asetelmaa. Lopussa kirjailija niputtaa yhteen kaksi yliluonnollista  ajatusmaailmaa, fiktiivisen taikuuden, magian, ja todelliset ihmeet, joihin katolinen kirkko lujasti uskoo (ja joihin minä maallistuneena protestanttina suhtaudun hyvin epäillen) – ja heittää mukaan vielä kaikkien tuntemaa elokuvakuvastoa. Tai ehkä minä vain luen liikaa rivien välistä.

Hugo-palkinto jaetaan useassa eri sarjassa ja mm. parhaaksi äänestetylle scifi- tai fantasiaromaanille. Butcher ja Skin Game ovat tietysti tuota fantasiaosastoa. Tuntematta kovin hyvin sen enempää nykyisiä kuin aikaisempiakaan ehdokkaita arvelen, että kirjan ehdokkuus on perusteltu. Mielestäni yksi ongelma on kuitenkin se, että viidentenätoista kirjana lähes kymmenen vuotta ilmestyneessä sarjassa tarina ei ole itsenäinen vaan katkelma velhoetsivän elämästä. Juoni jatkuu kirjasta toiseen, viittauksia aikaisempiin tapahtumiin on tavan takaa, väkeä ja heidän motiivejaan on peräisin edellisistä seikkailuista, ja loppu pohjustaa hyvin jo tulevia vaiheita.

Vedestä ja vallasta

teemestariVedestä tai pikemminkin sen puutteesta on ennakoitu tulevien vakavien kansainvälisten kriisien syytä. Pohjoismaissa sitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta jo Euroopan eteläisissä valtioissa sekä esimerkiksi Välimereen saarilla kuivuus on arkinen asia, niin oudolta kuin se saattaakin kuulostaa. Meriveden puhdistaminen ruoka- ja kasteluvedeksi vaatii rahaa, taitoa ja teknologiaa mutta ennen kaikkea poliittista tahtoa. En muista aikaisemmin lukeneeni tästä aiheesta kirjoitettua romaania, mutta Emmi Itäranta on rakentanut palkitun Teemestarin kirjansa (ilmestynyt 2012) maailmaan, jossa puhdas (makea) vesi on lähes lopussa. Tarina on kuvitelma yhdenlaisesta ilmastonmuutoksen jälkeisestä maailmasta, jota hallitsee kiinalaisväritteinen sotilasjuntta ja sen armeija. Kirjailija olisi voinut valita ilmastonmuutoksen aiheuttamaksi teemaksi varmasti muutakin kuin veden, mutta silloin tarina olisi ollut tykkänään toinen. Vesi on tarinassa paljon muutakin kuin pelkkää vettä, koko elämän vertauskuva. Aikaa ei täsmennetä, mutta nykyisen kulttuurin ja artefaktien tuhon laajuudesta päätellen muutoksen murroskohdasta on kulunut joitain satoja vuosia. Kukaan ei enää muista, mitä on menneisyydessä tapahtunut, mutta jäämiä esineistöstä on vielä jäljellä.

Noria Kaitio elää isänsä ja äitinsä kanssa pienessä Lapin syrjäkylässä. Hänen äitinsä on tutkija ja isänsä teemestari ja ”veden vartija” − teemestari pitää huolta vedestä maailmassa, jossa vettä ei enää ole. Tämän tehtävän hän siirtää tyttärelleen. Kun eivät isä eikä äiti enää ole ohjaamassa, Noria tekee oman ratkaisunsa. Kirjaa on luonnehdittu moraliteetiksi − ei ahdingossa eläviä ihmisiä voi uskottavasti kuvata puuttumatta myös eettisiin kysymyksiin, esimerkiksi vallankäyttöön, oikeutettuihin ja oikeudettomiin nautintaoikeuksiin ja sivullisiin kohdistuviin riskeihin, joita tottelemattomuus diktatuurissa aiheuttaa.

Varmasti ensimmäinen Teemestarin kirjasta mieleen painuva seikka on kieli. Tarina heijastuu kielessä, jolla sitä kerrotaan. Teksti on kuin runoa, kuulasta ja soljuvaa kuin vesi, silti täsmällistä. Emmi Itäranta viljelee runsaasti persoonallisia kielikuvia, jopa niin tiuhaan, että niihin kiinnittää huomiota.

”Kuivasta ja kuolleesta tulee maata.
Maasta tulee kuivaa ja kuollutta.
Suurin osa maasta jalkojemme alla kasvoi ja hengitti kerran, ja kerran sillä oli elävien muoto, kauan sitten. Jonain päivänä joku, joka ei muista meitä, kävelee ihomme ja lihamme ja luidemme yli, yli tomun joka meistä jää.
Meidät erottaa tomusta vain vesi, eikä vettä voi pidättää. Se valuu sormien ja huokosten ja ruumiiden läpi, ja mitä enemmän käperrymme kokoon, sitä kiireemmin se tahtoo meidät jättää.
Kun vesi on valunut tyhjiin, kuulumme vain maalle.”

Vesi on tarinassa elämän vettä. Vaikka se meitä pakenee, se on silti läsnä.

Fantasiakirjallisuudelle tyypillisesti tekstissä on uusia käsitteitä: aurinkovoimalla kulkevat helivaunut, lyhdyiksi vangitut roihukärpäset, syksyn päätösjuhla kuukekri ja tietysti henkilökohtaistetut viestimet, jotka aukaisee salasanan sijasta biotunniste, sormenjälki. Mieleeni tuli välittömästi Orwellin kaukovarjostin, vaikka Itäranta viittaakin ainoastaan viestiliikenteen sensuuriin. Orwellista muistuttaa tietysti myös vesirikos: vuonna 1984 rangaistiin ajatusrikoksista. Mielestäni Teemestarin kirja on nimenomaan fantasiaa, yksi mahdollinen, joskaan ei toivottava tulevaisuudenkuva, ei tieteiskirjallisuutta, koska siitä puuttuu scifille ominainen teknologia. Jos nyt välttämättä haluaa kirjallisuutta luokitella.

Kirjailija on itse kääntänyt teoksen englanniksi, tai ainakin ymmärsin niin, että Teos-kustantamon fantasia- ja scifi-kirjoituskilpailua varten Itäranta on kirjoittanut tarinan suomeksi. Englanninkielisenä kirja on ilmestynyt pari vuotta suomenkielisen laitoksen jälkeen. Kirja on palkittu Suomessa parikin kertaa, ja lisäksi  Memory of Water on ollut vuonna 2014 ehdokkaana Philip K. Dick -palkinnon saajaksi ja tänä vuonna Arthur C. Clarke –palkinnon saajaksi. Olisi tuohon vielä Hugo-ehdokkuuskin mahtunut.

Teemestarin kirja on mainio lisä suomalaiseen fantasiakirjallisuuteen, minkä ovat monet jo ehtineet todeta ennen minua. Toivottavasti Emmi  Itäranta kirjoittaa lisää. Tarina on äärimmäisen jännittävä eikä sitä malta jättää kesken. Jännitys rakentuu pienistä seikoista, joita ei oudossa maailmassa osaa ennakoida. Yllätys on varattu vielä viimeisille sivuille, kun tarina oikeastaan on jo päätöksessä. Jäljelle jäi kuitenkin hienoinen alakulo. Loppuratkaisu ei paljon toivoa anna, koska diktatuuri on aina täydellisen kokonaisvaltaista. Siinä ei yhden pienen tytön tahto paljon paina.