Avainsana-arkisto: Don Giovanni

Turistitäky

jedermanntodPoikkesimme viimeisenä Salzburg-aamuna kirjakaupassa, koska etsiskelin ensimmäistä, Sokeita lintuja edeltävää Ursula Poznanskin romaania. Löytyihän se, mutta löytyi muutakin. Manfred Baumann, vapaaksi taiteilijaksi ryhtynyt Itävallan radion ORF:n toimittaja ja osastopäällikkö on kirjoittanut nipun Salzburgin oopperajuhliin liittyviä dekkareita. Ostin ensimmäisen ja ajattelin, että saa nuo loput ostettua seuraavina vuosina, jos lisää haluan.

Jedermanntod on siis kirjoista ensimmäinen ja ajoittuu juhlien ohjelmistosta päätellen ilmeisesti suunnilleen vuoteen 2010. Juhlittu näyttelijä ja ohjaaja Hans Dieter Hackner löydetään Tuomiokirkon aukiolta Jedermann-esityksen näyttämöltä tikari rinnassaan. Rikosta ratkoo komisario Martin Merana apulaisineen. Mukana ovat sekä järkevä näyttelijä, neuroottinen hysteerikko, lipevä manageri, säikähtänyt koditon kulkuri ja lukuisia muita riittävän epäilyttäviä henkilöitä, jotta tekijä ei aivan heti selviä. Mukana on myös Salzburg, jota laajasti esitellään.

Merana pääsee tietysti oopperajuhlille. Hänet kutsutaan katsomaan Don Giovannia (ensimmäinen näytös, toinen näytös), joka on todennäköisesti Salzburgin juhlien kaikkein esitetyin ooppera. Hän pääsee seuraamaan myös Jedermann-näytelmää, Hugo von Hofmannsthalin kirjoittamaa teosta, joka on vuodesta 1920 lähtien esitetty jokaisilla Salzburgin oopperajuhlilla, vaikkei ooppera olekaan. Näytelmä on keskeinen kirjan juonen kannalta, mutta se on lisäksi keskeinen myös Salzburgin kannalta, niin tunnettuja esitykset ovat. Jedermann lienee saksalaisen kielialueen erikoisuuksia, jonka pohjatekstit ovat keskiajalta, moraliteeteista ja mysteerinäytelmistä. Teksti on kyllä käännetty suomeksikin (Jokamies), ja Turun teatterin esitysarkiston mukaan sitä on esitetty Turussa vielä vuosituhannen vaihteessa, viimeksi vuonna 2004, ja tietysti alkujaan Salzburgin esimerkin innoittamana. Mikäpä Suomessa olisi sopivampi paikka keskiaikaiselle moraliteetille kuin Turun tuomiokirkon portaat. Alkuperäiseen Kansallisteatterin kantaesitykseen vuodelta 1916 sävelsi musiikin itse Sibelius.

Odotin, että kirjassa olisi ollut enemmänkin oopperajuhlia ja oopperaa yleisestikin, mutta kirjailija ei ainakaan tämän jutun perusteella vaikuta erityisen perehtyneeltä musiikkiin (vaikka hän todennäköisesti sitä on). Festspiele on pikemminkin turisteille tarjoiltu syötti, jolla dekkarisarjaa myydään. On sekin toisaalta kivaa, että tunnistaa kirjasta tuttuja paikkoja, kuten Grosses Festspielhaus, Mönchsberg, Domplatz, Mirabellgarten, Salzach-joki − ne turisteille kaikkein tutuimmat, joita paikalliset parhaaseen matkailuaikaan välttävät.

Kustantaja kehuu komisario Meranaa karismaattiseksi, mikä minusta on kyllä aivan liikaa. Mies on kovin tavallinen, ei tanssi torilla, pukeutuu siististi, ei ryyppää itseään pöydän alle ja kohtelee alaisiaankin ihmisinä. Hän kohtelias ja ystävällinen jokaiselle ja edellyttää tiimiltään samaa. Hänellä on omat painajaisensa, mutta ne eivät näytä liikaa työtä häiritsevän. Kun monet kirjailijat kirjoittavat dekkareihinsa rikostutkijoilleen jonkin työhön liittyvän piintymän, Meranallakin on sellainen. Hän pitää murhatutkimuksen ensimmäisenä yönä ruumiinvalvojaiset (Totenwache) − vaikkakin ilman ruumista, joka on jo viety pois. Komisario menee illalla istumaan ruumiin löytöpaikalle ja ajattelee. Salassa, kunnes hän kuulee, että koko poliisilaitos tuntee hänen tapansa.

Baumann kirjoittaa Itävallan saksaa ja lisäksi vielä lievästi puhekieltä. Niin ainakin olin tekstistä ymmärtävinäni, kun olen aivan viime vuosina lukenut pari muutakin saksankielistä romaania. Kyllä tästä jo vähän unohtuneella koulusaksalla tolkun sai, mutta uuttakin opin. Tekstissä näkyi pari kertaa sana Sakko, ja muistelin nähneeni sen aikaisemminkin, jossain kaupungilla. Sitten olin ymmärtävinäni: saksalaiset (tai itävaltalaiset?) ovat kääntäneet jacket-sanan omaan suuhunsa paremmin sopivaksi. Germanistit nyt varmasti hymyilevät, mutta siltä se minusta kuulostaa.

Jedermanntod ei jättänyt syvempiä jälkiä, mutta on se kelpo Salzburg-Krimi. Merana joukkoineen selvittelee rikosta hitaahkosti ja perusteellisesti, poliisi saa tehdä työnsä rauhassa, eikä rikollinen riehaannu tekemään enempää ruumiita. Meranaa ei vainota, eikä murhaaja uhkaa häntä eikä hänen läheisiään, mikä tasoittelee jännitystä. Perushyvää dekkariviihdettä, ja luultavasti luen ne loputkin. Jos tähtiä pitäisi jakaa, antaisin kolme plus.

Mainokset

Vihinen ja Mozart

mozartKesän alussa tänä vuonna ilmestyi ensimmäinen suomeksi kirjoitettu Mozart-elämäkerta. Alkujaan tamperelainen Lahden ja Saksan kautta nykyisin Hämeenlinnassa vaikuttava Antti Vihinen kirjoitti säveltäjästä omannäköisensä kirjan, ”Minä ja Mozart”. Nimi kuulemma kuvastaa tamperelaista vaatimattomuutta. Vihinen seuraa Mozartin elämää hänen kirjeenvaihtonsa, aikalaisten kuvausten sekä aiheesta myöhemmin kirjoitetun kirjallisuuden perusteella. Näkökulma on kuitenkin ihan oma.

Jos Vihisen oli tarkoitus repiä myytti Mozartista jumalallisena musiikkinerona, ei hän ihan onnistunut. Ei jäänyt edes kolhuja. Vihinen ihailee Mozartin musiikkia niin varauksettomasti, että se kuuluu jokaiselta sivulta – tämä ei tietenkään tarkoita sitä, asiasta pitäisi olla eri mieltä. Mozart oli jo lapsena poikkeusyksilö, joka lisäksi sattui syntymään oikeaa perheeseen ja luultavasti myös musiikillisesti oikeaan aikaan. Hän oli lievästi ilmaistuna epäsovinnainen sekä ihmisenä, yksityiselämässään että säveltäjänä ja muusikkona, minkä Vihinen selvästi tuo kirjassa esille. Musiikinharrastajalle kirjassa on paljon tuttua, mutta paljon myös uutta. Kirjoittajakin huomauttaa, että meidän mielikuvaamme Mozartista on muokannut suuresti Milos Formanin 1980-luvulla ohjaama elokuva ”Amadeus”. Säveltäjä ei todellisuudessa kuitenkaan kärsinyt sen enempää nälästä kuin köyhyydestäkään. Häntä ei myöskään myrkytetty, vaan suuren hengen aivan ilmeisesti sortivat die üblichen Verdächtigen, viini, laulu ja naiset.

Vihinen on sijoittanut Mozartin elämän ja teot tiukasti kontekstiinsa ja kuvaa säveltäjän ja ympäristön, hallitsijoiden ja rahoittajien suhdetta 1700-luvun toisen puoliskon poliittisessa tilanteessa. Mozart oli tietoisesti valistusajan taiteilija, joka toi humanismin ja tasa-arvon ajatuksia esille myös taiteessaan; hän esimerkiksi esiintyi myös tavalliselle kansalle. Figaron häiden juoni lienee jokaiselle tuttu, vaikka ei kovin ahkerasti oopperassa kävisikään: kreivi Almavivan palvelija Figaro on menossa naimisiin kreivillisen perheen palvelustytön Susannan kanssa, mutta kreivi vaatii itselleen ensiyönoikeutta. Neuvokkaat palvelijat kuitenkin onnistuvat torjumaan moiset yritykset ja vieläpä nolaamaan kreivin. Toinen isku samaan suuntaan oli Don Giovanni, Don Juan –tarina, jossa elostelevalle aatelismiehelle käy tosi huonosti. Mozartin työn rahoittivat aatelisto ja varakas porvaristo, eikä näiden tölviminen lisännyt hänen suosiotaan rahoittajien keskuudessa. Vihinen tulkitsee Mozartin joutuneen osin tahtomattaankin poliittiseksi pelinappulaksi Itävallan arkkiherttuan Joosef II:n yrittäessä pitää koossa Habsburgien valtaa ja maita. Toisaalta supersuosittu säveltäjä ja pianisti oli suhdetoimintaa parhaimmillaan, mutta toisaalta hän ahkerana kirjeidenkirjoittajana välitti arkkiherttualle kuulumisia pitkin Eurooppaa. Mahtoi arkkiherttuan sensuurilla olla hauskaa sen lukiessa Wolfgangin estottomia rakkauskirjeitä vaimolleen Konstanzelle.

Vihinen leikkii myös mahdollisuuksilla: entä jos? Isä-Mozart kuljetti esiintymiskiertueillaan Wolfgangin lisäksi hänen sisartaan Nannerlia, joka hänkin oli erittäin lahjakas muusikko. Koska Nannerl oli tyttö, hän ei kuitenkaan saanut samoja mahdollisuuksia kuin pikkuveli. Hänen tultuaan murrosikään hän joutui jäämään kotiin, kun isä ja veli jatkoivat kiertue-elämää ja veli sai samalla oppia ja vaikutteita Euroopan parhailta. Nannerl ei ole historian ainoa naistaiteilija, joka on sukupuolensa vuoksi jätetty vaille mahdollisuuksia, kun perheen miestä, aviomiestä tai veljeä, on tuupittu eteenpäin. Näistä miehen varjoon jätetyistä naisista on kirjoitettu kovin vähän, ja säveltäjien elämäkerroissa he ovat kirjaimellisesti marginaalissa.

Kukkahattutädit älkööt vaivautuko. Vaikka kirjoittaja on tohtori ja professori, hän ei kirjoita akateemisen kuivasti. Kirja on lystiä luettavaa, ja takakansitekstissä sitä luonnehditaan lisäksi röyhkeäksi. Pikkuisen häiritsi runsas navanalustermistö, mutta tätä aihepiiriä on jo aikaisemmin Mozartin yhteydessä julkisuudessa käsitelty, joten ei se yllätys ollut. Vihinen on kuitenkin kirjoittanut kirjan tosissaan: lähteet on merkitty täsmällisesti, ja omat johtopäätökset ja paikoittainen fiktio erottuvat selvästi. Kirjan nimi ”Minä ja Mozart” tarkoittanee kahta asiaa. Ensinnäkin Vihinen kertoo muutamin paikoin oman elämänsä käännekohdista ja siitä, miten Mozartin musiikki on hänen elämäänsä vaikuttanut.  Toiseksi kirja on tutkimukseksi käsittelytapansa vuoksi tavallista subjektiivisempi, mutta ei sitä ole akateemiseksi opinnäytteeksi tarkoitettukaan.

Vihisellä ja minulla on yhteinen suosikki Mozartin oopperoiden joukossa, Taikahuilu. Vihinen tosin tarkoittanee alkuperäistä Emanuel Schikanederin librettoa, kun minä pidän yhtenä kaikkien aikojen hienoimmista versioista Stephen Fryn uudelleen kääntämää ja Kenneth Branaghin ohjaamaa tuotantoa – moni on tosin kanssani eri mieltä. Musiikki on tietysti ennallaan, mutta tapahtumat on sijoitettu ensimmäiseen maailmansotaan, mikä tietysti asettaa vastakkain julman realismin ja Mozartin musiikin ja oopperan alkuperäisen taianomaisuuden.

Luin viisisataasivuisen teoksen yhden viikonlopun aikana, eikä se edes tuntunut urakalta. Samaan aikaan soi Mozart. Lasi viiniä ja vähän suklaata. Tästä ei elämä parane.