Kun maapalloa ei tuhonnutkaan ihminen

sevenevesNeal Stephenson on (noin) yhdeksännessä romaanissaan palannut scifiin, aitoon perinteiseen scifiin, jossa odottamaton uhka vie ihmiset avaruuteen ja jossa apuna on uusi teknologia. ”Seveneves”  (2015) sai Stephensonin mukaan alkunsa pohdiskeluista, mitä tapahtuu, kun avaruus on lopulta niin täynnä romua, että sirpaleet ovat vaaraksi avaruustutkimukselle. Tästä on juoni ja tapahtumien alku viety melko pitkälle.

Kuu räjähtää kappaleiksi. Räjähdyksen syy, ”agentti” (”Agent”), jää tuntemattomaksi, vaikka siitä kehitetään sekä mahdollisia että  epätodennäköisiä teorioita. Kun pölypilvi hälvenee, taivaalla näkyy seitsemän isoa murikkaa ja lukemattomia pieniä sirusia, jotka edelleen kiertävät maata. Tutkijat laskeskelevat, että kolarit ovat väistämättömiä, ja antavat kaksi vuotta aikaa siihen, kunnes erikokoiset kuunkappaleet satavat maahan ja tuhoavat vanhan Terran. Maapallosta jäisi jäljelle vain hedelmätön, hiiltynyt möhkäle. Ihmiskunta ryhtyy valmistautumaan, jotta ihmislaji ja sen luoma kulttuuri säilyisi.

Kirja on kolmiosainen, ja ensimmäinen osa käsittelee kahta ensimmäistä vuotta jälkeen nolla-vuoden, jolloin kuu halkesi. Toinen osa on maapallolta pelastautuneiden eloonjäämisponnisteluja, ja kolmas osa kertoo, mitä tapahtuu viidentuhannen vuoden kuluttua, kun Maahan on jälleen mahdollisuus palata.

Suunnitelma ihmisen pelastamiseksi on uskottava − luultavasti noilla tavoilla ongelmaa ryhdyttäisiin nykyisin tiedoin ratkaisemaan. ”Sevenevesin” avaruudessa esimerkiksi kiertää avaruusasema, joka on kytketty pieneen Amalthea-asteroidiin ja jossa työskentelee kourallinen eri alojen tutkijoita. Avaruusasemasta kasvatetaan tulevien sukupolvien tukikohta. Amaltheaa ei Stephenson ole luultavasti valinnut sattumalta, vaan hän on ajatellut asteroidin nimen sopivan tarkoitukseen: Amalthea on kreikkalaisessa tarustossa mainittu toisaalta yhtenä Zeuksen sijaisäideistä, hänen imettäjänään ja vuohipaimenena, mutta toisaalta myös vuohena, jonka nahan Zeus otti suojakseen. Amalthea oli aluksi tutkimuskohde, mutta siitä tuli vähitellen myös suojakilpi. Kirjan Amalthea ei kuitenkaan muistuta kaimaansa ja on mm. huomattavasti pienempi. Sekaannuksen välttämiseksi: yksi Jupiterin kuista on nimeltään Amalthea, mutta ”Sevenevesin” Amalthea on asteroidi ja lähempänä Maata.

Uskottavuutta lisää pikkutarkka kuvaus. Ainakin minä katselin lukiessani esimerkiksi Izzyä, avaruusasemaa, milloin sisältä, milloin ulkoa, ja pystyin hyvin kuvittelemaan kirjailijan kertomat tapahtumat. Avaruuteen rahdattujen olot ovat kaukana suosittujen avaruuselokuvien ja tv-sarjojen suurellisista avaruusasemista, eikä arkeen avaruudessa ole ollenkaan yksinkertaista sopeutua. Ns. teknisiä hankaluuksia riittää. Uskottavuus ei ole science fictionin ensimmäisiä vaatimuksia, ja siksi mielestäni ansio.

Kaikki ei siis suju niin kuin Strömsössä. Ihminen on itsekäs olento ja takertuu henkiriepuunsa käyttäen äärimmäisiäkin keinoja, vaikka tulevaisuus meidän näkökulmastamme on tuskin elämisen arvoista. Katastrofeissa kaikki eivät kykene ajattelemaan eivätkä toimimaan rationaalisesti. Vaikka yhteistyö tuottaisi todennäköisesti parhaimman tuloksen, on aina joku tai joitain, joiden mielestä hänelle tai heille kuuluu enemmän tai parempaa kuin muille. Ilman näitä piirteitä ei tietenkään saisi aikaan jännittävää romaania, ja Stephenson sommittelee juoneen kaikkia inhimillisiä heikkouksia.

Tämä kaikki kerrotaan viileän toteavasti ja paisuttelematta. Muutama kyynel karkaa, kun isä ja tytär viestittävät toisilleen hyvästejä, ja kun avaruuteen lähetetty morsio joutuu eroamaan maapallolle jäävästä sulhasestaan. Ei itkeviä lapsia, ei palavia koteja, ei raunioihin hautautuvia lemmikkejä. Stephensonilla on pettämätön keino sammuttaa lukijassa heräävät herkät tunteet. Hän katkaisee tapahtumat infodumpilla mitä sopimattomimmissa kohdissa. Tässä romaanissa taustoja kuvataan myös ihmisten välisessä kanssakäymisessä, mikä on vähintäänkin häiritsevää. Kun ihminen astuu huoneeseen, hän ei ehdi edes tervehtiä, kun kirjailija jo rientää paljastamaan koko hänen siihenastisen elämänsä. Kiinnitin tähän huomiota erityisesti kirjan ensimmäisessä osassa. Teknistä ja avaruusteknistä tietoa on totta kai tämänkaltaisessa romaanissa paljon, mutta jotain ihmisten taustoista olisi varmasti saanut ujutettua itse tarinaan. Käsittelytapa väkisin vähentää ”Sevenevesin” kirjallisia ansioita.

Stephensonin englanti on riittävän helppolukuista jopa teknologiaa käsittelevissä kohdissa, ja kirjailija käyttää jälleen ainakin osittain itse kehittelemiään käsitteitä. Esimerkiksi lentävät linkit (”flynks”, joka on käytössä muissakin yhteyksissä, mutta tätä merkitystä en internetistä löytänyt) ovat pikkuruisia robotteja, jotka tarvittaessa kytkeytyvät toisiinsa ja muodostavat ketjun tai matriisin. Näitä taas voidaan käyttää lähes kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa ja tehtävissä. Muistelen nähneeni joitain esimerkkejä lasten piirrosfilmeissä. Robotteja on kehitetty paljon nykyistä pitemmälle, ja ne tekevät lähes kaiken ruumiillisen työn ja ovat etäohjelmoitavissa erikseen kuhunkin tilanteeseen. Kolmannessa osassa avaruudessa matkailuun on käytössä  ällistyttäviä vempaimia kuten ”aitrain”, ”bolo”, ”flivver” ja ”whip station”, jotka perustunevat tällä hetkellä tunnettuun avaruusfysiikkaan. Mikä tulevaisuus meitä odottaakaan, kun Stephensonin ideoima teknologia joskus on yleisesti käytössä − kunhan kuu pysyy siellä missä se nyt on.

Stephensonin ainakin näennäinen neutraalius näkyy siinä, miten hän kuvaa kiistanalaisia ilmiöitä, mm. geenimanipulaatiota. Hän suhtautuu niihin objektiivisena tutkijana: kaikkea voi käyttää sekä hyvään että pahaan, ja vaikka innovaatiosta saattaa olla sekä hyötyä että haittaa, haitat eivät ole riittävä peruste innovaation hylkäämiseen. Geenimuuntelua käsitellessään hän  ilmeisesti haluaa lisäksi osoittaa, että luonto menee tarkoituksellista manipulaatiota paljon pitemmälle, ja ihminen sopeutuu ympäristön vaatimuksiin, kunhan sopeutumiseen annetaan riittävästi aikaa. Jos esimerkiksi tässä kohdassa olisi pitänyt osata lukea jotain rivien välistä, minä en siihen kyennyt.

Kahdeksan ja puolisataa sivua ei ollut tarpeeksi. Tätä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Tarina tuntui jäävän jollain tavalla kesken, ja Stephenson on jättänyt hyvät ainekset jatko-osaan. Kirjailija itsekin tunnustaa, ettei ollut helppoa kirjoittaa tarinalle tyydyttävää, juonen sitovaa loppua, joka kuitenkin jättäisi avoimia mahdollisuuksia. Kirjassa on lisäksi sama ongelma kuin monissa muissakin monisatasivuisissa järkäleissä. Ellei lue teosta nopeasti alusta loppuun saakka, alku ja siksi usein myös perustelut ovat ehtineet unohtua, mutta tämänhän olen todennut monesti aikaisemminkin. Onneksi kirjailija on onnistunut rajoittamaan päähenkilöiden määrään kohtuulliseksi, jotta heidän vaiheitaan on helppo seurata.

Kirja on saanut jokseenkin ristiriitaiset arvioinnit toisin kuin Stephensonin varhaisempi tuotanto. Mm. henkilökuvauksesta ollaan kahta mieltä, ja runsas teknologian kuvaus saa monet nukahtamaan, kun taas toiset innostuvat juuri siitä. ”Seveneves” on kirjoittamani vuoksi ja siitä huolimatta scifi-harrastajalle välttämätöntä luettavaa. Kirjan nimenkin tarkoitus selviää viimeistään toisen osan lopussa.

Uskaltaisikohan viimein tarttua Anathemiin?

Mainokset

Montalbanoa vedetään nenästä

Andrea Cpaperikuuamillerin Montalbano-sarjan kirjoissa harva seikka on sellainen, miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Tämä tietysti pätee moniin dekkareihin ja on oikeastaan lajityypin ominaisuuksia. Harva kirjailija kuitenkaan kääntää ratkaisua niin monelle mutkalle vielä viimeisillä sivuilla kuin Camilleri. Iäkkään kirjailijan viimeisin suomennos on ”Paperikuu”, (La luna di carta 2005), joka on ilmestynyt vuonna 2015.

Keski-ikäinen nainen tulee kertomaan Montalbanolle, että hänen veljensä on kadonnut, ei ole ilmoittanut itsestään mitään kahteen päivään. Kun Montalbano viimein suostuu lähtemään naisen mukana veljen asunnolle, hän löytää miehen kuolleena, ammuttuna kasvoihin ja hyvin paljastavassa asennossa. Sisar syyttää raivokkaasti miehen rakastajatarta, joka jokaisen kauniin naisen tavoin saa Montalbanon ajatukset harhailemaan, kun hänen pitäisi tiukasti keskittyä kuulusteluun. Samaan aikaan poliisi saa selvitettäväkseen ensin yhden hämärän kuoleman, sitten toisen, sitten kolmannen… Montalbanon yötkin kuluvat tapausten selvittämiseen ja hän alkaa epäillä olevansa liian vanha, aivan liian vanha.

On huolestuttavaa, että jopa lukemieni kirjojen päähenkilöt huomaavat vanhenevansa.

Lukiessani muistelin tietysti tv-sarjan henkilöitä ja Sisilian maisemia. Katselin Montalbanoa hänen työhuoneessaan, hänen kotonaan, suurella terassilla ja kuljeksimassa öisellä hiekkarannalla. Huomasin aika nopeasti, miten helppoa elokuvantekijöiden on kuvittaa toiminnallista huumoria, ilmeitä, tapahtumia ja tekemistä. Kirja on muutamaa vakavaa ja varmasti tosipohjaista tilannetta lukuun ottamatta hauska; Camilleri ei piilottele mielipiteitään Italian ja erityisesti Sisilian poliittisista kähminnöistä ja oikeuslaitoksen surullisesta tilasta. Kuten yksi epäillyistä toteaa: ”Niin, mutta eihän se [tutkinta] koskaan oikeasti päätykään. Se joko hyllytetään, tai sitten te pidätätte jonkun, joka ei liity juttuun millään tavalla.” Kerronnan hauskuutta on kuitenkin hyvin vaikea siirtää elokuvaan, ja siksi Camillerin kirjat ovat tv-sarjaa paljon monikerroksisempia ja siksi lystimpiä. Ainakaan minä en ole television Montalbanosta nähnyt sitä sisäistä maailmaa, jonka Camilleri kirjoissaan hänestä näyttää. Tietysti poislaskettuna komisarion peittelemätön viehtymys kaikkiin kauniisiin naisiin, joita Sisiliassa riittää.

Toinen Montalbanon tulisten tunteiden kohde on ruoka. Hän ei edes suostu puhumaan mitään, kun hän aterioi, ja siksi hän usein nauttii ateriansa yksikseen. Rakkaudesta ruokaan taas voidaan jäljittää mm. Montalbanon nimen alkuperä. Camilleri on antanut Montalbanon nimen kunnianosoituksena espanjalaiselle kirjailijalle Manuel Vázquez Montalbánille, jonka Pepe Carvalho -etsivän piirteitä on, kuten Montalbanonkin, mm. ruokaan kohdistettu intohimo. Camilleri tunnustaa saaneensa vaikutteita myös Simenonin Maigret’stä.

En valitettavasti pysty lukemaan italiankielisiä romaaneja alkukielellä. Jos käännös on hyvä, se ei sinänsä ole iso vahinko. Camillerin kirjat on kuitenkin kirjoitettu sekä italiaksi että Sisilian murteella, joten jotain tässä menettää. Suomenkielinen Helinä Kankaan käännös on poikkeuksellisen puhekielinen, mikä ainakin minua vähän häiritsee, mutta johtuu todennäköisesti alkukielestä. Huomautukseni ei tietenkään koske keskustelurepliikkejä. Kääntäjä on kuitenkin kirjoittanut joitain murteellisia ilmaisuja alkukielisinä, ja niistä useimmat on lisäksi suomennettu. Melko laiha ratkaisu, mutta en itse olisi keksinyt parempaakaan, ja kohtuullisen tuntuman alkuperäiseen tekstiin tästä varmasti saa.

”Paperikuu” oli kevyt välipala Stephensonin ja Pratchettin lomassa. Syynä on kirja.fi-sivuston kilpailu: kun arvioi viisi kirjaa helmikuun loppuun mennessä, osallistuu 44 kirjan paketin arvontaan. Vaikka luenkin runsaasti englanninkielistä kirjallisuutta, ei tuollaista tarjousta voinut vastustaa. Kun kävin napsuttelemassa tähteni ja muutaman rivin arvion sivustolla, blogiteksti syntyi varsin helposti. Kyllä Camilleri ja Montalbano tämän vaivan arvoisia ovat.

Siirtokuntaa perustamassa

marsilaisetMoni on varmasti ihmetellyt, miksi avaruusolioiden synonyymi varsinkin vanhemmassa kirjallisuudessa ja puhekielessä on marsilaiset. En muista koskaan lukeneeni esimerkiksi kuulaisista enkä saturnuslaisista, en liioin pienempien taivaankappaleiden asukkaista (lukuun ottamatta tietysti pikku prinssin nimettömäksi jäävää planeettaa). Tulin ajatelleeksi asiaa, kun luin Ray Bradburyn The Martian Chronicles”, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1950. Mars kiinnosti ihmisiä suuresti koko 1900-luvun alkaen aina 1800-luvun lopussa ilmestyneestä H. G. Wellsin ”Maailmojen sodasta”, jonka Orson Welles muokkasi radiokuunnelmaksi neljä vuosikymmentä myöhemmin. Kuunnelma on osa radion historiaa ja vahvisti ihmisten käsityksiä radiosta vahvana propagandavälineenä, kun amerikkalaiset pelästyivät marsilaisten hyökkäystä ja ryntäsivät kodeistaan kaduille. Mars on sopivasti lähellä ja sopivasti kaukana, jotta se kykenee herättämään ihmisten uteliaisuuden ja saamaan mielikuvituksen lentoon.

Heti alkuun pakollinen faktaosuus: Mars on planeetoista lähinnä maata, mutta meitä kauempana auringosta, ja pitkään ajateltiin (jotkut ajattelevat vieläkin), että se olisi asutettavissa. Ilmakehä on kuitenkin ohut, suurin osa siitä hiilidioksidia, vettä on vain jäänä napa-alueilla ja maaperä viimeisimpien tutkimusten perusteella vulkaanista kiveä, täysin kuollut. Lämpötila vaihtelee noin 125:stä pakkasasteesta noin 20 lämpöasteeseen, ja siellä on enimmäkseen hyytävän kylmää. Planeetan likeisyys ja näennäiset yhtäläisyydet Maan kanssa herättävät uteliaisuuden: ehkäpä kaikesta huolimatta… Jos minulta kysyttäisiin, kehottaisin kuitenkin keskittymään maapallon elinolojen säilyttämiseen ja parantamiseen ja suuntaamaan avaruustutkimusta tuottavampiin tarkoituksiin kuin muiden planeettojen asuttavuusselvityksiin.

Olen lukenut avaruusklassikkoja hyvin vähän, ja Marsin aikakirjat on näistä varmasti yksi tunnetuimpia. Teos on oikeastaan novellikokoelma, jossa on kuitenkin löyhästi tarinat yhteen liittävä juoni. Maan ihmiset lähettävät Marsiin retkikunnan toisensa jälkeen, aina vain suuremman, ensin tutustumaan ja sen jälkeen asuttamaan. Vähitellen raketit rahtaavat Marsiin lähes kaikkea rakennustarvikkeista hampurilaisiin ja uskontoon. Bradburyn Mars muistuttaa suuresti maata ja sen asukkaat muistuttavat suuresti ihmisiä, ainakin enimmäkseen. Joitain eroja on: metalliset kirjat laulavat, tulella voi maalata ja ruoka kypsennetään laavassa. Bradburyn tapaan mukana on täysin makaabereja aineksia.

Bradbury ei kirjoita limaisista avaruushirviöistä eikä hän myöskään kuvaa Marsin äärimmäisiä luonnonoloja. Raketit ja pari ampuma-asetta ovat novellien edistyneintä teknologiaa. Bradbury keskittyy ihmisiin. Tämä on yksi syy siihen, että kirja on kestänyt aikaa erittäin hyvin. Ensimmäiset tarinat kuvaavat, tosin hiukan kliseisesti, miten ihmiset reagoivat tuntemattomiin, joihin heillä ei ole mitään tarvetta eikä halua tutustua. Bradbury käsittelee myös maan ihmisten ylimielisyyttä, piittaamattomuutta yleensä ja ympäristöstä erityisesti, ahneutta ja katteettomia odotuksia. Marsilaisten kohtalo on verrattavissa joidenkin alkuperäiskansojen kohtaloon – valloittajien syytä kaikki. Tarinoissa on toki myös ystävyyttä, toveruutta ja solidaarisuutta, unelmia ja vilpittömiä yrityksiä saada omalle elämälle uusi ja parempi alku.

Maan ja Marsin asukkaiden kommunikaatio-ongelman kirjailija on ratkaissut siten, että marsilaiset käyttävät telepatiaa. Tästä on rakentunut yksi omia suosikkinovellejani, ”Night meeting”, kertomus Maan miehen ja Marsin miehen satunnaisesta tapaamisesta.

”It was Tomás who moved first.
‘Hello!’ he called.
‘Hello!’ called the Martian in his own language.
They did not understand each other.
‘Did you say hello?’ they both asked.
‘What did you say?’ they said, each in a different tongue.
They scowled.
‘Who are you?’ said Tomás in English.
‘What are you doing here?’ In Martian; the stranger’s lips moved.
‘Where are you going?’ they said, and looked bewildered.
‘I’m Tomás Gomez.’
‘I’m Muhe Ca.’
Neither understood, but they tapped chests with the words, and it became.”

Bradbury kirjoittaa yksinkertaista ja selkeää englantia. ”Martian chronicles” on kirjailijan niukahkoa tyyliä vastakohtana rehevästi rönsyilevälle kauhulle. Teksti on karsittua, mutta Bradbury saa novelleihinsa vieraan planeetan tunnelman vähäisillä keinoilla. Sain käsiini ensin suomenkielisen laitoksen vuodelta 1953, mutta jätin sen ensimmäiseen novelliin. Uudempaa käännöstä ei liene saatavilla. Suomennos on niin kammottava, että joku ammattitaitoinen kääntäjä saisi tehdä sen uudelleen. Suomen kieli näköjään vanhenee englantia nopeammin. Kirjoitin huvikseni muutaman kappaleen uudelleen ja totesin verratessani vanhaan käännökseen, että oma suomennokseni oli sujuvampi, mutta jossain kohdin ammattikääntäjä oli tulkinnut tekstiä täsmällisemmin, vaikka paikoin myös tarpeettoman vapaasti. Bradbury on jatkuvasti ajankohtainen, ja siksi toivoisin hänen tuotantoaan käännettävän siitäkin huolimatta, että luultavasti lähes kaikki hänestä kiinnostuneet osaavat lukea tekstit englanniksikin. Hän kirjoitti elämänsä loppuun saakka ja mm. sai Pulitzerin taidepalkinnon (Pulitzer Prize Special Citation) elämäntyöstään vuonna 2007. Eikä saanut suotta.

Rikoksen jälkiä Facebookissa

Dekkari ja jokin kiistelty muoti-ilmiö ovat taatusti myyvä yhdistelmä, jota on vaikea tyriä. Kun tapahtumapaikka vielä on Salzburg, jossa käväisin viime elokuussa, houkutus oli vastustamaton, vaikka muutakin lukemista olisi ollut. Salzburg tarjoaa Mozartia, oopperaa ja konsertteja lukuun ottamatta turistille enimmäkseen kauniita maisemia ja ympäristön poikkeuksellisen hyvät vaellusmaastot, mutta kaupungin keskusta on nopeasti katsottu. Kaupungin keskustassa tekemistä aktiivituristille on musiikkia ja paria linnaa sekä museota lukuun ottamatta vähänlaisesti. Siellä näyttäydytään. Muutama murha laiskalla Salzalchilla ja ah niin rauhoittavalla Kapuzinerbergillä antaa ainakin keskustelunaiheita.

Itävaltalainen toimittaja Ursula Poznanski on sommitellut ”Sokeat linnut” –jännärinsä (ilmestynyt 2014) Salzburgiin ja Facebookin (arvelin, ettei tähän tarvita linkkiä) liepeille. Täysin eri paria oleva pariskunta löydetään kuolleina läheisestä metsiköstä, ja virallisen selityksen mukaan mies on ensin kuristanut naisen ja sen jälkeen ampunut itsensä. Salzburgin väkivaltayksikön poliisi Beatrice Kaspary ei kuitenkaan tyydy noin ilmeiseen, kun hän huomaa, että molemmat ovat olleet jäseninä Facebookin runoja lukevassa ryhmässä ja jotkin ryhmän jäsenet tuntevat sairasta viehtymystä kuolema-aiheeseen. Facebookin lisäksi tutkinnassa käytetään muutenkin runsaasti internetiä, josta, kuten jokainen meistä tietää, saattaa löytää aivan mitä tahansa, kunhan osaa etsiä. Tämän arvoituksen ratkaisu löytyy melko kaukaa.

Luettuani tarinan ajattelin jälleen kerran, miten pitkälle ihmisen tekojen seuraukset ulottuvat. Ne ulottuvat odottamattomiinkin suuntiin. Sodan jäljet siirretään vielä seuraaviin sukupolviin. Sodan traumoja puretaan myös Sokeissa linnuissa. Kurainen sää korostaa aiheen vakavuutta ja synkkää tunnelmaa. Valopilkkuja on harvassa.

Koska aihetta katsellaan runojen säkein, kirjassa on runsas valikoima saksalaisella kielialueella tunnettua runoutta, josta suomalaisille tutuimpia nimiä lienevät Rainer Maria Rilke ja Heinrich Heine, mutta joukossa on myös esimerkiksi ranskalainen Charles Baudelaire, joka on tunnettu varsinkin valoisasta ja elämänmyönteisestä asennoitumisestaan. Kirjan nimen kirjailija on ottanut Rilken runosta Seine Hände blieben wie blinde Vögel…, jonka vaikeaselkoisuutta päähenkilökin mutisee. Onneksi teksti on kirjassa suomennettu.

Osa tarinaa on kuvitteellinen Facebook-keskustelu, jota Beatrice valeindentiteetin suojissa hämmentää. Ryhmä on puhelias, ja tässäkin näkyy hyvin se, miten paljon aikaa sosiaalinen media ihmisiltä vie, olkoonkin, että tässä tapauksessa netissä roikkuminen on täyttä työtä. Minulle tulivat toisaalta mieleen kirjeromaanit, joissa tarina joko osin tai kokonaan kerrottiin kirjeissä. Toisten ihmisten kuvitteellisten tekstien lainaaminen on tehokas keino saada sivuhenkilöiden ääni kuuluviin. Tämä oli ensimmäinen lukemani tätä lajia, mutta muitakin on varmasti kirjoitettu tai ainakin tulevaisuudessa kirjoitetaan. Kertomuksen kärkeä ajatellen Facebook saattaa olla temppu, jolla kirjailija yrittää saada enemmän lukijoita mielestään tärkeälle asialle. Taikka sitten vain temppu, mutta onneksi onnistunut temppu. Poznanskin esikoisen jujuna oli geokätköily, ja lukematta kirjaa voi ennakoida, että jännitystä siihenkin saa riittämiin.

Poznanski on niitä kirjailijoita, joille eivät riitä pelkät murhat, vaan mukana pitää olla sekä inhottava esimies että poliisin tavanomaiset perhehuolet ja lopussa  vielä piina aina kuoleman rajoille saakka. Onneksi kirjailija sentään malttaa enimmäkseen keskittyä rikosten ratkaisemiseen. Esimiehellä on muuta ajateltavaa, ja Beatricen eronnut aviopuoliso jää sivuun puolivälissä kirjaa. Lopun tapahtumat taas ovat juonen kannalta perusteltuja. Jotkin kirjan ratkaisut ovat hiukan liian ilmeisiä, ja kun pääpahis viimein löytyy, se ei enää ole suuri yllätys, koska muita sopivia ehdokkaita ei juuri enää ole jäljellä. Kokonaisuuden vuoksi annan tuon kuitenkin anteeksi, enkä jupise enempää.

Luin Anne Mäkelän suomenkielisen käännöksen, joten alkuperäisestä kielestä en osaa mitään sanoa. Käännös on erittäin sujuva ja hyvää suomen kieltä, höysteenä sopivia puhekielisyyksiä kuten ilmeisesti alkuperäistekstissäkin. ”Sokeat linnut” on ehdottomasti keskimääräistä parempi dekkari jo aiheensakin vuoksi.

Julman kaunista

Suna on vaeltaja. Hän kulkee kylästä toiseen Ruskan metsissä, nummilla ja vuorilla Io-ketun kanssa ja soittaa markkinoilla viulua, jonka säestyksellä Io tanssii. Hänen elämänsä sotkee Lupus, tähti, joka on lähetetty Ruskaan häntä suojelemaan. Lupus kertoo Sunalle, että tällä on Tehtävä, jonka Lupus on enneunessaan nähnyt.

”Ennustus tuli Lupuksen luokse kuin hämärässä hapuileva käsi, sormet harallaan, epäröiden. Hän tunsi sen kosketuksen mielensä reunamilla, kuuli sen varovaisen likehdinnän korvansa juuressa. Ei se ollut sellaista kuin hän oli kuvitellut. Ei yhtäkkistä valaistumista, ei selkeää ääntä lausumassa sanoja, ei ilmestystä. Vain tuo kummallinen tunne jossakin mielen rajalla, ikään kuin silmäkulmassa häilähtävä varjo tai juuri ja juuri kuulomatkan päässä kuiskattu sanan.”

”Tähtimosaiikki” on Iida Sammaliston,  nuoren kirjailijanalun fantasiatarina, ensimmäinen, ja ilmestynyt syksyllä 2015.

Kyse on yksinkertaisesti hyvän ja pahan taistelusta: Sunan on kukistettava Ruskaa ja sen asukkaita sortava ilkeä tyranni, jolle ei riitä yhden maan asukkaiden alistaminen, vaan joka kirjaimellisesti tavoittelee taivaita. Suna ei suinkaan ole innostunut tehtävästä, vaan vastustelee kaikin keinoin. Magiaan ei tarinassa turvauduta, mutta maaseutumaisema ja pikkukylät, korpit ja ryövärit ovat selvästi fantasiakuvastoa. Kohtauksesta suolla tulivat välittömästi mieleen Frodon ja Samin harhailu matkalla Mordoriin, vain  kuolleiden sielujen virvatulet puuttuvat. Suolle jätetty isätön lapsi on tosin suoraan esimerkiksi Kalevalasta, mutta samankaltaisia myyttejä lienee muuallakin.

Luin kirjan nuoren kirjoittajan fantasiakirjana ajattelematta kohderyhmää. Etsiskellessäni tietoja kirjailijasta huomasin, että kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta kyllä tätä fantasiasta viehättynyt aikuinenkin lukee. Teksti on helppolukuista, luvut lyhyitä ja kohtaukset toisinaan vain muutaman rivin mittaisia, joten siinä mielessä kirja sopii nuorille lukijoille. Juoni on suoraviivainen eikä sivupolkuja ole. Aikuinen kirjoittaja olisi luultavasti saanut tarinaan lisää syvyyttä; esimerkiksi Sunan kannettavakseen ottama taakka lähes unohtuu välillä, vaikka onkin juonen kannalta ratkaiseva.

Toisaalta kirjoittaja pyrkii taustoittamaan henkilöidensä toimintaa: esimerkiksi Sunaa saalistava Ronan ei ole syntyjään paha vaan julmasti sellaiseksi kasvatettu; mies ei tosin  ole avaruusolio kuten kaimansa, mutta vahva joka tapauksessa. Ronanin mielenmuutos on silti hatarasti perusteltu eikä kovin uskottava. Aikuinen mies ei noin vain hoksaa olleensa väärässä. Uskokaa pois, aikuinen nainen tietää.

Kertomus on pikkupuutteista huolimatta johdonmukainen ja ehjä, ja juoni kulkee sujuvasti. Erityisesti ihailen Iida Sammaliston notkeaa ja rikasta suomen kieltä. Proosaa on lisäksi  väritetty muutamalla runonsäkeellä, laululla. Taitava kieli on sitäkin merkittävämpää, kun kyse on noin nuoresta kirjoittajasta. Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa Iida Sammalisto kertoo aloittaneensa romaanin kirjoittamisen yläasteella – hän oli 19-vuotias sen ilmestyessä. Sammalisto on kasvanut tekstarien, sähköpostin ja some-viestien maailmassa ja kykenee kuitenkin ja epäilemättä noiden tekstien lisäksi poikkeuksellisen vivahteikkaaseen ilmaisuun. Ihailen. Kyllä tytöstä kirjailija kasvaa.

Jos Jane Austen olisi kirjoittanut scifiä…

glamour in glassJane ja David Vincent ovat glamouristeja, lumetaiteilijoita. He kietovat ilmasta (ether) kuvia ja kuvaelmia, aineettomia kuvakudoksia, joilla sekä koristellaan, peitetään ja kätketään että luodaan harhoja ja illuusioita. Kuten kaikessa taiteessa alalla on myös harrastelijoita, mutta Jane ja David Vincent ovat tunnustettuja ja kysyttyjä ammattilaisia.

Tarinat glamouristeista on kirjoittanut amerikkalainen Mary Robinette Kowal, mutta puitteet niille on antanut Jane Austen.

Luin sarjan ensimmäisen, ”Shades of Milk and Honey”, pari vuotta sitten ja totesin juonen kovasti muistuttavan Austenin kirjaa ”Ylpeys ja ennakkoluulo”. Molemmissa keskitytään soveliaan aviomiehen löytämiseen porvarisperheen naimaikäisille tyttärille. Molempien päähenkilö on älykäs ja omapäinen, mutta arkisen näköinen – 1800-luvun alussa aivan vääriä nuoren tytön ominaisuuksia kunnon naimakauppaa ajatellen. Juonenkäänteissäkin on selviä yhtäläisyyksiä, mm. suloisen pikkusisaren sairastuminen naapurin luona sekä kahden nuoren rakastavaisen aiheuttama skandaalinalku. Jälkisanoissa Kowal jopa kertoo tarkistaneensa käyttämänsä sanaston Austenin teksteistä kootun tietokannan avulla, jotta kirjoihin ei jäisi käsitteitä, joita ei tapahtuma-aikaan käytetty. Esimerkkinä palanen perheriidasta viisiosaisen sarjan toisessa kirjassa ”Glamour in Glass”:

”’Do you really think so little of me as that?’ Jane took two furious strides closer. ‘You might recall that we ladies are trained from childhood to give no hint of our feelings, lest we stray into an impropriety. That I am so open with you is only because of how deeply I trust you.’
He had no response to that, and stood with his head bowed. When he spoke again, his voice was very low. ‘Is there no explanation I can offer to make it clear that I meant no harm?’
‘I know that you intended no harm.’ Jane made and effort to calm herself so that she did not immediately refute her own assertion that she could govern her conduct.”

Katkelmasta näkyy tietysti monta muutakin seikkaa Kowalin taitavan kielen lisäksi. Vincentin perheessä ei vaimo nalkuta eikä mies pakene klubiin lasilliselle – ihanneavioliitto myös nykyisin kriteerein. Yläluokan perheissä ei ollut tapana korottaa ääntään eikä muutenkaan osoittaa mielen ailahteluja. Jokainen tiesi paikkansa ja velvollisuutensa ja tavoista poikkeamista ei suvaittu.

Jane ja David Vincent – joka todellisuudessa on totta kai aatelinen – matkaavat Brysselin liepeillä sijaitsevaan Binchéen sekä häämatkalle että opiskelemaan ja opettamaan glamouria. Englantilaisista ei paikkakunnalla pidetä; Belgiaa ei vielä ollut, alue kuului Ranskalle ja kuten kaikki historiasta muistavat, Englanti ja Ranska olivat viimeiset vajaat tuhat vuotta sotineet keskenään lähes taukoamatta milloin mistäkin. Matka osuu kevääseen ja kesään 1815. Tuona keväänä Napoleon karkasi Elbalta ja pystytti Ranskaan satapäiväisen keisarikunnan. Hänen valtansa romahti lopullisesti Waterloon taisteluun, jossa häntä vastassa olivat mm. britit Wellingtonin herttuan johdolla sekä preussilaiset, joiden mukaantulo virallisen selityksen mukaan ratkaisi taistelun.

Kirjassa brittien voitto selitetään toisella tavalla, ja tapahtumissa tärkeitä olivat Vincentien glamouristitaidot.

Kowal kirjoittaa siis sekä fantasiaa että ainakin tässä tapauksessa vaihtoehtohistoriaa – tosin hän Facebook-sivulla painottaa nimenomaan scifiä, siitä otsikkoni. Hän on palkittu fantasiakirjailija, ja ”Shades of Milk and Honey” oli ilmestymisvuonnaan 2010 ehdolla Nebula Award -kisassa parhaaksi romaaniksi. Hänen novellinsa ”For Want of a Nail” voitti 2011 Hugon, ja toinen oli ehdolla jo edellisenä vuonna. Hän on lisäksi saanut Campbell Award –palkinnon parhaana uutena kirjailijana. Tunnustettu kirjoittaja, mutta myönnän suoraan, että ei suoranaisia suosikkejani. Pidän Jane Austenin kirjoista niiden epäsovinnaisten naispäähenkilöiden vuoksi sekä huolellisesti kuvan miljöön ja ajankuvan vuoksi. Kowalin glamouristikirjojen jujua en ole täysin ymmärtänyt, ja muita hänen tekstejään ei minulle ole kulkeutunut. Glamour on hauska oivallus, ajankuva huolellisesti tutkittu ja ainakin toisessa kirjassa on jännitystä ja seikkailun alkua, mutta jotain puuttuu.

Seuraavat kertomukset ovat ”Without a Summer” ja ”Valour and Vanity” sekä päätösosa ”Of Noble Family”, joista vilkaisin ”Without a Summer” -kirjan. Otsikon voi kirjan luettuaan ymmärtää monella tavalla, kuten hyvät otsikot aina. Reaalimaailmassa otsikko viittaa säähäiriöön, joka johtui Tambora-tulivuoren purkautumisesta keväällä 1815. Vuori syyti siinä määrin tuhkaa taivaalle, että hiukkaset aiheuttivat kaksi vuotta kestäneen poikkeuksellisen kylmän ja märän kauden koko pohjoiselle pallonpuoliskolle, seurauksena nälkää, kurjuutta ja levottomuuksia. Me pääsimme kuusi vuotta sitten kovin vähällä. Kowal käsittelee jonkin verran myös arkikäsitysten ja ennakkoluulojen sekä tieteellisen maailmankuvan ristiriitaa: rahvas ja jokunen muukin syyttää pitkittyneestä talvesta jäämiehiä (coldmongers), glamouristeja, jotka taiteen sijasta luovat kylmyyttä.

Olen vanhanaikainen, ja minusta kirja on kokonaisteos. Se on aiheen ja tarinan lisäksi tietysti tyyli, mutta myös graafinen ulkoasu. Kirjan kansi ei ole yhdentekevä juttu, ei liioin valittu kirjain ja taitto. Tämä on yksi syy siihen, miksi edelleen vierastan sähköisiä kirjoja, vaikka minulla lukulaite onkin. Kummastelin ensin Kowalin glamouristitarinoita kioskiroskana niiden kansien takia, mutta kun tausta selitettiin minulle, uskalsin sentään lukea ensimmäisen, jolloin totesin, että kannet lienevät vitsi. Vaikka mistä minä tiedän, kuinka paljon aikaa graafikko käyttänyt kuvankäsittelyyn ja glamouriin istuvan fontin valintaan. Eivät nämä lempikirjojani ole, mutta varsin nopealukuisia ja harmittomia. Austenin tuntija ja todellinen kirjallisuudenharrastaja löytää tekstistä luultavasti enemmän, kuin mitä minä olen valmis penkomaan.

Todennäköisesti ja kaikesta huolimatta lukaisen ne kaksi viimeistäkin osaa.

Kielletyt unet

kudotut kujatJotkin kirjat pitäisi niiden lukemisen jälkeen vain sulkea hellästi ja palauttaa varovaisesti kirjahyllyyn. Niitä ei missään tapauksessa pitäisi taitamattomasti repostella, analysoida eikä arvioida. Tuntuu siltä, kuin jotain saattaisi särkyä. Toisaalta − sellaiset kirjat ovat niin arvokkaita, että niistä pulpahtelevat ajatukset täytyy jakaa. Yksi näitä kirjoja on Emmi Itärannan toinen kirja, ”Kudottujen kujien kaupunki”. Jo nimi on kuin runoa.

Eliana on muori kutoja saarelle rakennetussa kaupungissa. Hän asuu Seittien Talossa muiden kutojien kanssa, ja löytää eräänä iltana piha-aukiolta pahoinpidellyn, vertavuotavan tytön. Tyttö, Valeria, osoittautuu taitavaksi kutojaksi ja saa jäädä taloon. Tasaista arki ei ole: kaupungin Neuvosto säätää uusia ja tiukempia lakeja, joilla puuttua unien näkemiseen ja Unirutoksi nimitettyyn tautiin sairastuneiden elämään. Pakkovallasta sikiää kuitenkin aina vastarinta, niin myös sokkeloiksi kudotuilla kujilla.

Saatan tarpeettomasti politisoida lukemaani, mutta kudotuilla kujilla kärsitään ekologisten muutosten aiheuttamista ongelmista kuten Teemestarin kirjassakin, Itärannan esikoisteoksessa. Nyt tosin vettä on liikaa ja kujat tulvivat. Kaupungissa venyy kostea sumu, meren korallit ovat menettäneet värinsä, laulumeduusat kuolevat ja silkin puutteessa kutojien on käytettävä karkeampia lankoja. Kaupungilla leviää lisäksi ennen tuntematon sairaus, jonka syytä ei tiedetä ja jota ei osata parantaa. Näkyvimpiä ovat vallanpitäjien, kasvottoman Neuvoston, kurinpitokeinot, jotka eivät kansalaisten arkea ainakaan kevennä.

Ryhdyin tietysti miettimään, miksi kirjailija oli valinnut Neuvoton harjoittamaksi kiristykseksi juuri unet. Unet ovat ihmiselle kaikkein yksityisintä, salattua ja henkilökohtaisinta. Kun unet otetaan pois, ihmiseltä otetaan pois haaveet ja unelmat, toivo onnellisemmasta huomisesta. Silloin elämää helpottaa, kun ei tarvitse ajatella, vaan ainoastaan totella. Toisto ja tuttuus tuovat turvallisuutta. Pelko muuttuu myös muutoksen peloksi. Unet voivat luonnollisesti olla  painajaisiakin, ja painajaiset ovat juuri niitä, joista Unennäkijät kirjassa paljastuvat.

Myös Eliana näkee painajaisia.

”Juoksen unen kapeassa käytävässä, jonka lattia on kiveä ja seinät seittiä, hopeanharmaasta langasta kudottuja harsoja, sitkeitä ja kauas kurkottavia. Käytävän päässä kohoaa tumma puuovi. Painaja on aina muutaman askeleen takanani, jokaisen liikkeeni kaiku. Tahdon unen seinät kadoksiin, tahdon painajan pois kannoiltani. Pako on kuitenkin kuluttanut voimani vähäisiksi eikä tahtoni taivuta unen muotoa toiseksi. Saavutan oven ja tahdon sen usvanohueksi, mutta se on kiinteä ja jykevä käteni alla, ei anna periksi. Käännyn katsomaan painajan pimeyttä. Kylmä kerääntyy ympärilleni, ja hiljaisuus. Kauhu tulvii minuun, kantaa harjallaan jäistä metallia, raskaita kahleita, joita en jaksa murtaa. Painajan kasvot palavat valottomana aukkona unen ytimessä. Käsken itseäni heräämään, mutta unen seitti ei väisty, sen langat sitovat minut paikoilleni. Painaja kurkottaa kätensä minua kohti.”

Tiedän, että Emmi Itärannan tyyli ärsyttää joitain ihmisiä, mutta minuun se tehoaa. Ihailen hänen taitoaan katsella ilmiöiden sisälle ja punoa tuoreita kielikuvia. ”Kudottujen kujien kaupungissa” tyyli on yhtä tarinan kanssa, eikä tätä olisi voinut toisin kertoa. Kirjailija on kirjoittanut toisenkin kirjansa samaan aikaan myös englanniksi. En ole lukenut englanninkielisiä versioita, mutta olisi mielenkiintoista katsoa, miten omaperäinen kieli taipuu toiseksi. Miltä kuulostavat englanniksi laulumeduusa, Tahrattujen Talo tai Musteellamerkintä?