Rovaniemen markkinoilla vielä kerran

rillumapunkJo kirjan kansi pilkkaa, että en ole kohderyhmää, mutta mitäpä ei äiti tekisi lapsensa hyväksi. Käsiini kulkeutui Aavetaajuuden ja Kuoriaiskirjojen jokin aika sitten julkaisema Hei, rillumapunk! (toimittaneet Shimo Suntila ja Juha Jyrkäs), novelliantologia, jota kannessa ja Shimo Suntilan esipuheessa luonnehditaan uusrahvaanomaiseksi spekulatiiviseksi fiktioksi. Tekstit täyttävät kaikki kolme määrettä: ne ovat taatusti fiktiota, spekulatiivinen piirrekin on havaittavissa ja kansanomaisuuteen on ainakin hyvää yritystä. Kirjassa on viisitoista kirjoittajaa, ja koska kirjoittelen näitä juttuja omalla nimelläni, yhden kirjoittajan tunnistaa vaivatta sukulaisekseni.

Ryhdyin lukemaan velvollisuudentunnosta, mutta parin tarinan jälkeen oli tunnustettava, että osaavat ne kirjoittaa. En erityisemmin välittänyt kirjan seksi- enkä sisälmysosastosta, vaikka se lienee tuota syvintä rahvaanomaisuutta, mutta uudelleen elvytetty rillumahenki yllättävää kyllä potkii oikein reippaasti. Innoituksena ovat siis olleet suomalaisten rakastamat 1950-luvun elokuvat Rovaniemen markkinoilla, Hei, rillumarei sekä Lentävä kalakukko ja tuon ajan kupletit. Tukkilaisromantiikkaa, kymmenien vuosien takaista iltamatunnelmaa, Lapin taikaa ja suomalaisten notoorista viinakulttuuria on yhdistetty kauhuun, eläinkunnan kummajaisiin ja avaruuden olioihin.

O. E. Lönnbergin Peikonkullassa on selvästi muistumia Johanna Sinisalon peikoista. Boris Hurtan novelli alkaa melko hilpeänä veijaritarinana, ja kauhu valuu tarinaan vasta viimeisillä sivuilla. Tukinuitto ja metsäsavotta ovat mukana useissa tarinoissa, kuten Eero Korpisen Jätkän kullassa, J. S. Meresmaan Pirunkeuhkossa, Anu ja Eero Korpisen Järvikylän Kaisassa ja vielä Kari Välimäen lyhykäisessä Karhu ja savottalaiset -tarinassa. Useissa tarinoissa ainekset esikuvista ovat liiankin tunnistettavia, esimerkkinä Jussi K. Niemelän Tähtikalakukko. Lukija todennäköisesti ymmärtäisi hienovaraisempiakin vihjeitä, vaikka hienovaraisuus saattaa olla tässä yhteydessä väärä käsite.

Pidin erityisesti Pirunkeuhkosta, jossa on sopivasti sekoitettu vanhaa tarustoa ja nykyaikaista rosvotarinaa, sekä Järvikylän Kaisasta mahdottoman sympaattisen päähenkilön vuoksi. Juri Nummelin on ulottanut rillumarein Eemeliin, joka kuuluu samaan aikakauteen ja perinteeseen, sekä Spede Pasaseen, joka pääsi vauhtiin vasta myöhemmin. Speden tyylilaji oli kiistatta rillumarein sukua ja sai kriitikoilta ja rahoittajilta myös samanlaisen kohtelun kansan kulttuurimaun pilaajana. Novellin aiheella ei tosin ole juurikaan yhtäläisyyksiä kummankaan koomikon huumorin kanssa. Tunnistettavien hahmojen kirjoittamisessa fiktioon on muutenkin omat ongelmansa, mikä näkyy eräässä toisessakin tarinassa.

Jukka Särkijärven novelli kuivahtaneen Suomen viinanhimon seurauksista on sujuvaa tekstiä ja näppärästi oivallettu, mutta lopputulemaltaan ennalta-arvattava. Tarina on kirjailijaesittelyn perusteella kirjoittajan ensimmäinen julkaistu novelli ja sellaisena kelpo suoritus.

Erityisen maininnan ansaitsee vielä kirjan viimeinen kertomus, Shimo Suntilan Norvajärven meteoriitti, joka nätisti niputtaa antologian kokonaisuudeksi. Suntila on selvästi kirjoittanut tekstin luettuaan ainakin muutamia aikaisempia novelleja, ja ripotellut mukaan viittauksia näihin kaltaisiani yksinkertaisia lukijoita varten. Ainakin minua hymyilytti.

Teksteissä ei kirjallisilla hienouksilla pröystäillä, vaan yleensä tarina kerrotaan, niin kuin se tapahtui ja lopussa on se vääjäämämätön yllätys. Kirjoittajat käyttävät mehevästi paikallisia puheenparsia. Vilkaisin viimeisten sivujen kirjoittajaesittelyt, ja luotan siihen, että kieli on riittävän aitoa. Liekö osa uusrahvaanomaisuutta, mutta novelleissa paha saa palkkansa, ilkiöille käy huonosti ja lempiväiset saavat toisensa. Lukija siis jää hyvälle tuulelle.

Punk oli alkujaan meluisa musiikillinen vastalause vallitsevalle (amerikkalaiselle) elämänmenolle, ja siinä oli mukana poliittinen sävy.  Rillumareissä ei 1950-luvulla ollut mitään poliittista, päinvastoin. Se oli helppoa ja harmitonta renkutusta, joka upposi kansaan, kun elämä oli sodanjälkeisessä Suomessa vielä harmaata ja niukkaa. Elokuvissa kuitenkin irvailtiin niille, jotka pitivät itseään muita parempina. Kotimainen kansanvalistusaate tulkitsi harmittoman viihteen kansalle turmiolliseksi, ja  rillumareitä yritettiin sekä väheksyä että vaientaa kuoliaaksi.  Tässä mielessä rillumareistäkin tuli poliittista, vaikka tarkoitus lienee ollut päinvastainen. Näihin seikkoihin viitataan myös antologian esipuheessa. Vaikka punkin ja rillumarein liitto kuulostaa ensin epäsointuiselta, ei se sitä siis tarkemmin ajateltuna ole. Sitä vastoin se on kyllä hyvin suomalainen. Epäilen kuitenkin, tokko kirja saa aikaan yhtä voimakkaita reaktioita kuin Helismaa, Kärki ja Pakarinen musiikillaan 60 vuotta sitten. Siihen rillumapunk on aivan liian kesyä – punkille ei ole nykymarkkinoilla juurikaan jäänyt tilaa.

Ja vielä kirjan kannesta: se on uskollinen tyylille, mutta varmasti karsii lukijoita. Kirjojakin myydään sekä pakkauksen että brändin perusteella, toisin sanoen sekä kannella että kirjailijan nimellä. Pelkkä tunnettu nimi ei riitä, vaikka sijoittaakin tekstit oikeaan lajiin. Kirjoittajat luultavasti kuitenkin kirjoittavat tätä genreä pääasiassa rakkaudesta taiteeseen ja saavat juuston näkkärinsä päälle muualta, joten kirjan myyntitulot eivät ole pääasia. Alan harrastajat kyllä löytävät omansa. Silti vahinko, sillä monet kirjan teksteistä ansaitsisivat laajemmankin lukijakunnan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s