Enkeleitä, on heitä

Täytyihän se lukea. Philip Pullmanin Kultainen kompassi
esitettiin televisiossa joitain viikkoja sitten. En ollut lukenut kirjaa, mutta
tiesin, että hyllyssä on koko sarja. Arvelin, että asiatekstin lomaan täytyy
mahtua vielä yksi tarina. Pidin elokuvasta kovasti. Pidin siitä paljon enemmän
kuin nuivat arvostelijat ja ne Hollywoodin tuottajat, jotka vetivät rahoituksen
sarjan seuraavilta osilta. Tv-ruudussakin Lyran maailma hohti sinistä ja
kultaa, lunta ja hämärää salaperäisyyttä. Taianomainen toteutus korosti
fantasiaa, vaikka tarina onkin paikoin karmea. Elokuvan juoni noudattaa kirjaa
melko uskollisesti, mutta kirjan filosofia hukkuu satuiluun.

Universumin tomu on luokiteltu steampunkiksi. Jos ei pidä teknologian mielikuvituksellisessa menneisyydessä tapahtuvista seikkailuista, näitä kirjoja kannattaa varoa. Energia on sukua meripihkalle, ja maailmoissa lennellään gyroptereilla. Karhut takovat itse haarniskansa, ja noidat lentävät pilvimännyn oksilla. Ainakin elokuvan kuvasto sopisi hyvin vaikkapa Jules Vernen tarinoihin. Viimeisen kirjan lopussa Pullman kiittää esikuviaan: ”olen varastanut ideoita kaikista elämäni aikana lukemistani kirjoista”. Erityisesti häntä ovat innoittaneet eräs Kleistin essee, William Blaken tuotanto ja tietysti Miltonin Kadotettu paratiisi, jonka tunnistamiseen ei tarvita kovin laajaa kirjallista sivistystä.

Pullmanista kerrotaan, että hän on Britannian tunnetuin ateisti. Itse hän ei halua kirjojaan selitellä, mutta viesti on hyvin selvä, kun on lukenut Universumin tomun kaikki kolme kirjaa: Kultaisen kompassin, Salaperäisen Veitsen ja Maagisen kaukoputken (His Dark Materilias — Northern Lights, The Subtle Knife ja The Amber Spyglass). Pullman ei hyväksy kristillisen kirkon, erityisesti katolisen kirkon henkistä ja fyysistä terroria, jota uskonnon varjolla on
harjoitettu vuosisatojen ajan. Hänen kirkkoinstituutiossaan ei ole armoa eikä
anteeksiantamusta, ei hyvyyttä, lempeyttä eikä lämpöä. Hän asettaa kyseenalaiseksi myös Kaikkivaltiaan Jumalan olemassaolon.
Kaikkivaltias on seniili, lähes liikuntakyvytön enkeli. Ei ihme, että konservatiivikristityt ovat vaatineet kirjoja roviolle.

Eivät kirjat silti kuvasta pelkkää ateismia. Hänen päähenkilönsä pyrkivät inhimillisyyteen ja totuuteen, joista totuudellisuus on sekä Lyralle että kahdessa jälkimmäisessä kirjassa hänen kumppaninaan vaeltavalle Willille erityisen vaikeaa. Toinen on tottunut valehtelemaan, toinen salaamaan. Pullmanin opetus on se, että jokaisen on luotava oma taivasten valtakuntansa sinne, missä itse elää. Ihmiset tekevät itse oman paratiisinsa, mutta myös helvettinsä.

On kirjoissa varsin monipolvinen tarinakin. Tapahtumat alkavat Lyran uteliaisuudesta, kun hän kurkistaa sijoituskodissaan Jordan Collegessa kokoushuoneeseen, johon hänellä ei ole lupaa mennä ja kuulee salaisuuksia,
joita hänen ei olisi pitänyt kuulla. Kun hänen paras ystävänsä Roger kaapataan,
hän päättää lähteä pelastamaan poikaa ja muita kadonneita lapsia. Matkalle hän
saa mukaansa aletiometrin, symbolikompassin, josta hän vähitellen oppii
lukemaan totuuden. Lyra kulkee gyptien, merimustalaisten mukana Pohjoiseen,
jossa hänen avukseen tulevat myös haarniskarhut ja noidat.  Lyra tietysti pelastaa Rogerin ja muut lapset, mutta aloittaa samalla uuden seikkailun, joka vie hänet lukemattomiin muihin maailmoihin ja toisiin aikoihin. Lopussa Pullman kääntää tekstin rakkaustarinaksi, joka on toisaalta odotettu, toisaalta hiukan yllättävä. Romeo ja Julia olivat sentään 15-vuotiaita, mutta näiden kirjojen päähenkilöt tuskin täyttäneet 13 vuotta.

Lyralla ja kaikilla hänen maailmansa ihmisillä on syntymästään kuolemaan saakka mukana daimon, eläimen hahmossa elävä ”toinen minä”. Vajoamatta sen syvemmin teologisiin pohdintoihin: daimonia voi pitää ihmisen näkyvänä henkenä, hänen jumalayhteytenään. Minua viehätti erityisesti se, että Lyra ei tuntenut koskaan olevansa yksin, kun hänellä oli daimoninsa Pantalaimon. Kun hän sitten tapasi ihmisiä, joilla ei ollut daimonia, hän sääli heitä heidän yksinäisyytensä vuoksi. Ja kyllä, daimon on samaa kantaa kuin demoni, jota yleensä ei yhdistetä tietoisten olioiden myönteisiin ominaisuuksiin. Väistämättä miettii, minkälainen olisi oma daimon, jos se näkyisi. Omahyväisesti toivoisin sen tietysti olevan sika, koska se lienee nykytiedon perusteella eläimistä älykkäimpiä. En kuitenkaan voi kuvitella pientä porsastakaan unilelukseni, joten pitänee tyytyä simpanssiin; Lyran Pantalaimon nukkui usein Lyran kaulaan kietoutuneena.

Vaelluksellaan Lyra ja Will jäljittävät Tomua. Tehtävä on vaikea, koska Lyra ja Will eivät tiedä, mitä Tomu on. Arvoitus ratkeaa vasta kolmannen kirjan loppupuolella. Mukana seikkailussa on lordi Asriel, Lyran isä, joka on epäilemättä saanut nimensä kuoleman enkelistä, mikä hyvin kuvaa hänen osuuttaan tarinassa. Myös Lyran äiti Marisa Coulter on yksi päähahmoja, jota Kaikkivaltiaan sijainen Metatron-enkeli  luonnehtii runollisesti ”moraalisen saastan likakaivoksi”. Perhe on pahin.

Lisäviittauksena uskonnolliseen kuvastoon tarinassa on enkeleitä,
jotkut hyviä ja lempeitä, jotkut pahoja ja julmia, ja jotkut vain heikkoja ja
pelkureita. Enkelit ovat melkein pelkkää valoa, kuten voisi olettaakin. Lisäksi
perinteisen näkemyksen mukaisesti heillä on siivet, mutta kuolemattomia he
eivät ole. Heillä on samoja luonteenpiirteitä, joita ihmisilläkin on. Lyra ja
Will saavat matkalleen kaksi suojelusenkeliä, Baruchin ja Balthamoksen, joista Baruch on rohkea ja nokkela, Balthamos selvästi epävarmempi eikä ollenkaan halukas suojelusenkeliksi. Pullman on nimennyt myös muita hahmojaan kristillisissä ja juutalaisissa kirjoituksissa mainittujen enkelten mukaan, vaikka kaikkia ei Wikipediakaan tunnistanut.

Pidin paljon Pullmanin kirjoitustyylistä. Hän malttaa pysähtyä katselemaan, tunnustelemaan, haistelemaankin. Tekstissä on yksityiskohtaisia kuvauksia maisemista ja luonnosta, luonnonilmiöistä, maailmojen asukkaista.  Enkelten tornin kivet, Kuolleiden maan ankeuden ja hilpeät mulefat näkee selvästi. Kun tarinassa riittää käänteitä, rehevän kuvauksen vuoksi kirjat ovat paksuhkoja, esimerkiksi kolmas osa pitempi kuin 500 sivua. Melkoinen lastenkirja.

Luin suomenkieliset laitokset, koska kirjat on alkujaan ostettu perheeseen lastenkirjoina. (Siksi olen viittaillut muualle, mm. englanninkielisen tekstin lukeneen Pasi Höglundin blogiin.) Suomentaja Helene Bützow on palkittu työstään, joten käännös lienee niin hyvä kuin mahdollista. Pullmanin tekstiä on
kuitenkin ollut erittäin vaikea kääntää: hänkin on luonut kirjoissa aivan oman
maailman, itse asiassa useita maailmoja, joissa on outoja hahmoja, tehdään
outoja tekoja ja puhutaan outoja kieliä. Pullman mm. sanoitti gypti-kansan
kielen ilmeisesti hollannin ja englannin sekoituksesta, jolla on kansan taustaa
ajatellen aivan oma merkityksensä. Sellaisen välittäminen toisenkieliselle toisesta kulttuurista tulevalle lukijalle on työlästä.

Kultainen kompassi on kirjoista ehyin ja kokonaisin, yhtenäinen tarina, vaikka sen lopussa jo viitataankin seuraavaan seikkailuun. Salaperäinen veitsi tuntuu sillalta pitkään lopputaisteluun, jonka maailmat ja osapuolet Pullman esittelee. Aineksia on niin paljon, että en ihmettele internetin lukuisia kompassisivuja. Juonen seuraaminen vaati keskittymistä. Loppuratkaisun kuvaamiseen tarvitaan kolmatta sataa sivua – toistaiseksi pisin kirjan päätös,
jonka itse olen lukenut. Kaikki juonenpäät kuitenkin solmitaan. En pidä
Universumin tomua lasten kirjana, vaan pikemminkin fantasiana, jota lapset
lukevat omalla tavallaan, aikuiset omallaan. Jotkut kohtaukset ovat
lisäksi raakoja tavalla, joka saa aikuisen näkemään painajaisia, mutta joka
lapsille tarkoittaa samaa kuin vaikkapa Hannun ja Kertun tarinassa elävän noidan tuhkaaminen. Vaikka tarina päättyykin, Pullman on useita vuosia valmistellut aiheesta jatkoa, kirjaa nimeltään The Book of Dust, josta on paisumassa laaja järkäle. Nautiskelu voi siis jatkua.